IRC-Galleria

Vanha sanontahan kuuluu, että kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon penaalissa. Tuon lähemmäksi totuutta on tuskin mahdollista päästä: asia menee tämän lisäksi vielä niin, että ensin se sattuu, sit siihen tottuu, sit sitä kaipaa.
Edellämainitusta saattaisi päätellä, että olen taas selaillut yläasteaikaisia slämäreitä, mutta enpä vain olekaan: olen vasta viime päivinä havahtunut tottumuksen voimaan ihmisten elämässä. Lienee psykologinen tosiasia, että ihminen pyrkii jatkuvasti tasapainoon ja kohti sisäistä rauhaa - seikka, joka ainakin joltakin osin edellyttää tiettyä muuttumattomuutta ja stabiliteettia ainakin jollain elämän alueella niin, että kokonaiskuva pysyy kutakuinkin vakiona. Harvat ihmiset pystyvät elämään ihan oikeassa täysimittaisessa kaaoksessa; monilla se menee niin, että elämässä on jatkuvasti käynnissä pientä liikettä, mutta perusta pysyy samana - tai sitten sen muutos on niin hienovaraista ja vaivihkaista, ettei se oikeastaan näy missään. Tämän vuoksi siis ihmiset kernaammin pitäytyvät rutiineissa ja tekevät kuten on aina ollut tapana tehdä, vaikkeivät kokonaisuuteen olisikaan aivan tyytyväiset. Tottumus ylläpitää monia aikansaeläneitä instituutioita, monia avioliittoja ja muita ihmissuhteita, lukuisia työsuhteita; tottumus jarruttaa muutoksia, uuden luomista, rohkeutta: niin hyvässä kuin pahassakin.
Mä en suinkaan vastusta tottumusta sinänsä: rutiinit, kaavat ja valmiit mallit helpottavat elämää sekä henkisesti että materiaalisesti. Mä vain mietin, miten iso osa ihmisten voimavaroista on haudattu sinne Liian Työlästä Muuttaa Toimintatapoja -laatikkoon. Miten monet hyvät keksinnöt ovat jääneet ottamatta käyttöön, monet loistavat suhteet syntymättä. Monet hienot jutut kokematta, monet suuret tunteet elämättä. Sellaista.
Saattaa olla, että rakkaus pyörittää maailmaa. Tottumus kuitenkin määrää pyörityssuunnan; se ja pelko.


Hei älä koskaan ikinä muutu,
pysy aina tuollaisena kuin nyt oot.
Hei älä koskaan ikinä muutu,
täällä on jo liikaa, täällä on jo liikaa,
täällä on jo liikaa sellaisia jotka tekevät niin...

- Egotrippi: Älä koskaan ikinä

Olisi upeaa olla nainen, joka herättää niin voimakkaita tunteita että siitä tehdään lauluja. Kirjoitetaan runoja. Maalataan tauluja. Nähdään unia. Onkohan se joku kokonaan eri naisrotu? Vai liikunko mä vain väärissä seurueissa?

Mä uskon, että jokainen maailman ihminen - oli se kuinka vahva, pystyvä ja reipas hyvänsä - haluaa tietää että sillä on paikka, missä se voi olla ihan pikkuinen vain; ihminen, jonka seurassa se saa olla heikko ja pelokas ja hauras; syli johon kiivetä suojaan. Ehkä juuri tuollaisen ansiosta se voi olla vieläkin vahvempi.

Olisi upeaa, jos joku sanoisi mulle että:


And I want to rip his heart out
Just for hurting you
And I want to break his mind down
Yes I do
And I want to make him
Regret life since the day he met you
Yes I do
And I want to make him
Take back all that he took from you
Yes I do

- Nickelback: Just For

Kummityttö oli ilmoittanut äidilleen, että tykkää musta koska mä olen niin rock. Kyllä siitä vielä hyvä tyttö tulee.

Mun mielestä käärmeen rasvaaminen on kamalan antoisaa puuhaa, eikä vähiten siksi että se kuulostaa niin hävyttömälle. Siitäkin tulee vielä hyvä.

Musta tuntuu, etten ole koko pääsiäisen aikaan saanut juuri mitään aikaan, lähinnä oon vain lojunut ja saanut osallistua katseluoppilaana toisten aherrukseen. Vaihteeksi sekin on ihan lystiä.

Tiistaina alkaa mun uusi pesti Esimiehenä. Jännittää. Hyvä siitä tulee.


I try to say goodbye and I choke
I try to walk away and I stumble
Though I try to hide it it's clear
My world crumbles when you are not near

- Macy Gray: I Try

Enää parisen tuntia.
Jännää.
Onneks on pinkkiä skumppaa jääkaapissa odottamassa.

"- Mitä tarkoittaa OIKEA? kysyi Pupu eräänä päivänä, kun ne makasivat vierekkäin lähellä lastenkamarin takansuojusta ennen kuin lastenhoitaja tuli siivoamaan huoneen.
- Tarkoittaako se sitä, että lelussa on väännettävä kahva ja sen sisältä kuuluu surinaa?
- Oikea ei tarkoita sitä miten lelu on tehty, Puuhevonen sanoi. - Toisista leluista vain tulee oikeita. Kun lapsi rakastaa lelua hyvin, hyvin pitkään, ei ainoastaan leiki sillä, vaan TODELLA rakastaa sitä, niin sitten siitä tulee oikea.
- Tekeekö se kipeää? Pupu kysyi.
- Joskus, Puuhevonen vastasi, sillä se puhui aina totta. - Mutta kun on oikea, kipu ei haittaa."

Margery Williams: Samettipupu

Tähän mennessä kaikki varmaan jo tuntevat käsitteen Pleasure Delayer, nautinnonlykkääjä - kiitos Vanilla Sky -elokuvan (vai oliko se nyt se? Kai se oli.). Kyseessä on siis se ihmistyyppi, jotka avaavat lahjapaketin narut nypläten pitkämielisesti solmut auki käsin: saksien käyttäminen tulkitaan fuskaukseksi. Ne haluaa pitkittää tiedossaolevaa kivaa jarrutellen, pidätellen, nautiskellen matkasta vähintään yhtä paljon kuin päämäärästä.
Mä kuulun tähän sakkiin: mun mielestä jo lahjan vastaanottaminen on tae siitä, että sisältö on jotain mahtavaa. Tunnustelen lahjaa paperin läpi, kääntelen, heristelen varovasti, nuuhkin, koetan uumoilla mitä paperin sisältä paljastuukaan... Ja teen kanssa-avaajat hulluiksi. Niitten mielestä kääreet pitää raastaa lahjan päältä hampaita apuna käyttäen, silpoa narut ja suikaloida paperit, sillä ne haluaa ÄKKIÄ nähdä, mitä tällä kertaa napsahti. Mun mielestä taas tässäkin odotus ja jännitys on usein itse asiaa parempia, niissä on jotenkin useampia tunteita sekaisin ja sietämätön pitkittäminen kutittaa mahanpohjassa sudenkorentoparven lailla. Hmm.
Aikuisiällä olen joutunut tutustumaan kyseisen ilmiön kääntöpuoleen, ihmisiin, jotka lykkäävät luopumista, menettämistä, ikäviä tunteita. Sellaisia, jotka hyvää kirjaa lukiessaan alkavat noin puolenvälin tienoilla säännöstellä lukemista, "mä saan lukea enintään kymmenen sivua kerrallaan", ettei kirja loppuisi liian varhain. Sellaisia, jotka jotakin hyvää syödessään ottavat vain pieniä suullisia, mutustelevat hartaasti, jokaista makusäiettä vaalien. Sellaisia, jotka huomatessaan nauttivansa jonkun ihmisen seurasta alkavat harventaa tapaamisia, vetäytyä käsivarrenmitan päähän, vältellä silmiinkatsomista. Tähän ryhmään mä en kuulu ensinkään: jos mä pidän jostain asiasta, ihmisestä, ilmiöstä, esineestä, mä en saa siitä kyllikseni. Mä en usko, että jarruttelemalla voisin saavuttaa jotain parempaa kuin tarttumalla kiinni molemmin käsin, sukeltamalla pää edellä. Mä haluan lisää, enemmän, vielä vähän. Kun se kuitenkin loppuu, niin miksei sitä voisi ahmia loppuun kerralla, silleen että sitä luopumista vois sitten alkaa ajatella siinä vaiheessa kun suu on vielä täpösen täynnä ja mieli hyvä.
Mä en tiedä, ovatko nämä kakkoslajin lykkääjät tajunneet jotain olennaista ihmiselämästä, kaiken katoavaisuudesta ja luopumisen vääjäämättömyydestä, valmistautuvatko ne viisaasti tulevaan. Vai onko ne vain peloissaan eivätkä sen vuoksi uskalla edes alkaa mitään mukavaa? Kumpi lähestymistapa lopulta on hedelmällisempi: se, että kääntää äkkiä sen lieden nollalle ja jäähdyttää keitoksen sellaiseksi haaleaksi hyhmäiseksi räkäsopaksi vai se, että jättää sen kuutoselle, kiehumaan kuiviin, palamaan kiinni kattilaan ja haisemaan pahalle? Voisko joku sanoa jotain kultaisesta keskitiestä tähän hätään?

Maanantaikaan ei tunnu yhtään niin masentavalle, kun takana on erinomainen sunnuntai. Mun resepti onnistuneeseen vapaasunnuntaihin on seuraava:
Herää kiireettä auringonpaisteeseen, puhtaissa lakanoissa, ilman krapulaa. Nauti verkkainen aamiainen sunnuntai-Hessun kera. Siivoa ihana kämppä vieläkin ihanammaksi ja tuoksuvaksi.
Vietä aikaa hyvässä seurassa, joutilaana, auringonpaisteessa lojuen. Syö hyvää ruokaa, juo pesuvadillinen ranskalaista maitokahvia. Maleksi pitkin Helsingin rantoja kasvot auringossa, juttele kivoista jutuista, naura ja nauti.
Palaa kotiin raukeana, heittäydy sängylle lueskelemaan hyvää kirjaa. Ole omien ajatustesi kanssa muutama tunti.
Vietä ilta hilpeässä seurassa roskaruokaa syöden, hihitellen ja kepeitä painimatseja ottaen. Katso hyvä leffa.
Nukahda onnellisena.

Tänään mua ei kovasti edes harmita se, että mun tatska-aikaa jouduttiin siirtämään. Hyvillä viboilla jaksaa mennä monta päivää hymyillen.

Kivaa.

Toisinaan aivan ihmeelliset pikkuasiat muuttuvat kynnyskysymyksiksi. Tämä ajatus sinkoutui päähäni tänä aamuna kello 5.55 metron liukuportaissa, mutta ikävä kyllä en enää muista, mistä tapahtumasta tai assosiaatioketjusta se alunperin sai kimmokkeensa. Mutta siis Ihan Pienet Asiat, ne kärpäset, jotka joskus muuttuvat Valtavan Kokoisiksi Aiheiksi (aivan oikein, härkäsiksi), tallovat kaiken tieltään ja pilaavat ympäristönsä kuten Muumien Mörkö. Mun eräs ystävä esimerkiksi on dumpannut kaikin puolin lupaavan poikaystäväkokelaan, koska tällä oli ruma tukka ja väärä lahesuhe, ja toisen, joka käytti vastuuttomasti sanaparia "pikku veijari". Yksi toinen puolestaan antoi pakit pojalle, joka tuli treffeille Bobrikov-tyyppinen krimiturkkinen korkea talvihattu päässään. Yhden deitti käytti tekstiviesteissään ärsyttävän epäsuomalaisesti liikaa vastaanottajan etunimeä tyyliin "Maija, olipa kiva nähdä sua tänään!". Mä itse en oikein voi kuunnella Suburban Tribeä vaikka ne soittaa hienosti ja Ville paitsi laulaa upealla äänellä myöskin näyttää hävyttömän hyvälle - se vain lausuu enkkua niin suomalaisittain, että tärykalvoja alkaa syyhyttää. Tietystikään näissä tapauksissa ei esillä ole koko totuus eivätkä syyt ole ehkä ihan ainoita, mutta pihvi kuitenkin lienee selvä: miten jokin ihan mitätön sivuseikka, jota joku toinen ei edes huomaisi, saattaa muuttua ydinlaskeuman veroiseksi kuolettavaksi pilveksi, joka laskeutuu asianosaisen pään ympärille ja peittää näkyvistä kaiken hyvän. Ja nämä ihan oikeasti edelleen ovat asioita, jotka nousevat ensimmäisenä esiin kyseisten ihmisten kanssa kyseisistä aiheista puhuttaessa.
Toisaalta taas samat pienenpienet seikat voivat pelastaa monta juttua. Mun yksi toinen ystävä tapaili sinnikkäästi erästä epäilyttävää tapausta lähinnä siksi, että tällä oli suden silmät ja pituutta yli 190 senttiä; yhtä epäluotettavaa laivamuusikkoa treffattiin sitäkin useampaan kertaan lähinnä siksi, että se muistutti (hyvällä tavalla) etäisesti kreivi Draculaa.
Kuvaavaa kuitenkin on, että näiden muistelussa on vaikea osoittaa sitä yhtä, vaa'an keikauttavaa hyvää juttua, kun yleensä niitä on niin monta ja ne on kaikki niin kivoja; noihinkin esimerkkeihin sain todella kaivella muistiani. Ne on yleensä ihan arkisia seikkoja, taas kerran muille kenties näkymättömiä tai ainakin yhdentekeviä. Ne kertoo usein siitä, että tuntee tarkkailunsa kohteen melko hyvin, ja sen tutut eleet herättävät kenties hellyyttä ja sellaista... emmätiedä, liikutusta, jonka edessä sanatkin loppuu ja tekee vain mieli ottaa syliin ja rutistaa.


Mä katson tarkkaan ilmeitä,
jotka kertoo että sä oot sä.
Mul' on tasan kaksi ilmettä,
toinen niistä nyt on käytössä

- Zen Cafe: Pahat päiväsi

Oltiin tänään Reinon kanssa oikein massiivi-idiootteja ilkimyssikoja: haukuttiin ihmisiä niiden selän takana tosi rumasti, ilveiltiin, matkittiin - ja naurettiin katketaksemme. Oli se kyllä käsittämättömän hassua.
Nyt mulla on mun mielestä silmät eri korkeudella ja ehkä vähän kierossa. Sen siitä saa.

Oon jotenkin viime kuukausien aikana joutunut muistelemaan taas kaikkia sellaisia hassuja sanontoja, jotka joskus ala-asteikäisenä oli täysin normaalia kommunikointia eikä siis yhtään vitsikästä tai muutenkaan tilanteisiin sopimatonta. Tämän päivän kontekstiin tuotuna ne on jotenkin viehättävän 1980-lukusia, ehkä vähän hassunkuulosia ja ah, niin nostalgisia. Ja niin yrjönaama-sektiota ettei mikään.
"Tiks lukkoon ja aurinko sulatti avaimet!" Ihan ehkä pahinta mitä saattoi kesken väittelyn tehdä, jos oli siis kyllin liukaskielinen ja käytti kärppänä puheenvuoronsa hyväkseen. Ton jälkeen ei toinen voinut sanoa mitään, tai jos se edes yritti, sitä ei tarvinnut huomioida mitenkään. Kert ne avaimet suli auringossa, eikä uusia saanut mistään. Nii kert.
"EPISTÄ!!!" Sopi melkein kaikkeen, missä itse jäi jotenkin epämiellyttävästi alakynteen, esim. silloin kun väittelykumppani oli käyttänyt tiks lukkoon -korttinsa. Epistä, ei noin saa tehdä! Ja sitten kuumeisesti keksimään uusia sääntöpykäliä, joita toinen oli laiminlyönyt.
"Ite oot!" Tuo sopii edelleen hirveen hyvin mitä moninaisimpiin tilanteisiin. Variaatioita on tietysti "äitis / isäs on / oli" sekä "housuissas on". Muutamat aikuiset käyttävät näitä edelleen kuolettavina aseina keskusteluissa. Mitä noitten jälkeen on sanottavaa enää kellään.
Sitten oli kaikkia näitä onomatopoeettisia versioita ääntelyistä, kuten "krooh-pyyh" ja "äh-puh". Musta jotenkin aivan riemastuttavia edelleen, ja ihan hyvästi elvytettävissä.

Mulla on yksi ystävä, joka ei usko psykologiaan. Aivan oikein, ei usko. Sen mielestä ihmiset on niin monitahoisia, että niitä ei voi typistää joihinkin teorioihin, persoonallisuustyyppeihin ja käyttäytymiskaavoihin. Tavallaan mun mielestä varsin uljas näkökulma, olla jotain niin erityistä ja ainutlaatuista ja ihan muuta, ettei kukaan koskaan. Ei kukaan koskaan ole ollut samanlainen, tule olemaan samanlainen tai tule edes täysin ymmärtämään tätä erityislaatuisuutta. Ja tavallaanhan se onkin juuri noin. Mutta... samalla myös ihan uskomattoman arrogantti ja omahyväinen mielipide. Mitä siitäkin tulis, jos kaikki haluais vain olla solisteja? Kuka komppais, kuka laulais stemmaa? Mille kokonaisuus kuulostais?

On tietenkin asioita, joissa ei pitäisi tyytyä rytmiryhmän jäsenyyteen tai toiseen viuluun, vaan pyrkiä kohti parrasvaloja ja vaatia se kärkipaikka. Se tai ei mitään.
Sitten mä olen myös sitä mieltä, että mikään tässä elämässä ei periaatteessa tule ilmaiseksi - ja mitä parempi ja tavoiteltavampi asia, sitä kovemmin pitäisi olla valmis näkemään vaivaa sen eteen. Sitten taas toisaalta on asioita, jotka on hyviä ja tavoittelemisen arvoisia, ehkä jopa parhaita tässä maailmassa, mutta joiden pitäisi kuulua kaikille itsestäänselvästi. Mun mielestä esimerkiksi on hullua sanoa, että joku on ansainnut hyvän ja toimivan suhteen tai rakastavan puolison - ei kenenkään tarvitse ansaita rakkautta, turvallisia ja onnelliseksi tekeviä ihmisiä ympärilleen tai tasa-arvoisia, arkea helpottavia ihmissuhteita. Niitten pitäisi olla kaikkien ihmisten ulottuvilla ihan jo siksi, että nämä ihmiset sattuivat syntymään tähän maailmaan. Pitäis muttei ole. Maailmassa on virhe.