IRC-Galleria

Puhuin alati rakkaan serkkuni Hinkkihaukan kanssa tänään. Muun keskustelun lomassa kävi ilmi, että tämän serkun puhelimesta oli viime viikonloppuna akku lopahtanut heti Provinssirockin alkumetreillä - tuo urhea nainen oli painaltanut maanantai-iltaan saakka ilman puhelinta ja täysin tyytyväisenä. Suurin huoli ja raivo oli ihmisillä, jotka eivät lukuisista yrityksistä huolimatta tavoittaneet naista.
Mun mielestä on upeaa, että joku voi olla niin hetkessä, niin emotionaalisesti kylläinen ja kaiken itselleen olennaisen ympäröimä, ettei sen tarvitse olla tavoitettavissa. Se ei kaipaa mihinkään eikä ikävöi ketään, ei odota puheluita eikä viestejä. Sille riittää Tässä ja Nyt.
Siihen olis mun mielestä hyvä pyrkiä.

Ehkä ihan hyvä, etten voi kuunnella mun Jippua mp3-soittimesta. Eihän siitä liikuttumisesta tulisi loppua lainkaan.

Kohtasin eilen uudessa Trendissä koskettavimman mielikuvan aikoihin. Kolumnisti Sami Kuusela, jonka teksteistä en muutoin suuremmin välitä, kirjoittaa aiheesta syksy ja rakastuminen. Ja se hieno hetki, näin se oli kirjattuna: "Entäpä vuosikaudet yksin asuneen miehen matka yli tuulisen ja punakeltaisten lehtien peittämän Pitkänsillan, kiireesti askeltaen, koska maailman ihanin nainen on tulossa kylään.". Menin kananlihalle kuvitellessani sitä puolijuoksua etenevää jännittyneen onnellista hahmoa, joka poikamiesboksiinsa päästyään oikoo hermostuneena puhtaita lakanoita, katkaisee muutaman tulitikun yrittäessään sytyttää tunnelmallisia kynttilöitä, tuuppaa viime tingassa likaiset sukat sängyn alle piiloon. Jonka kädet tärisee sen avatessa ovea, joka punastuu läikyttäessään viiniä tiskipöydälle. Mä toivon sille pelkkää hyvää.


Built a wall around my heart
IÂ’ll never let it fall apart
But strangely I wish secretly
It would fall down while I'm asleep

- Maroon 5: Nothing Lasts Forever

Juokseminen on kamalan terapeuttista ja niin mun juttu, kerrassaan. Tämä tämä Riikka Pulkkinen kertoi juuri jossain haastattelussa, kuinka se vanhana kilpajuoksijana edelleen juostessaan - ja vain juostessaan - saavuttaa sellaisen zen-tilan, jota se kutsuu nimellä Tämä. Sen sanoin vain juostessaan se saa "läikehtivän levottomuutensa" (taisin muuten varastaa sen termin muutaman päivän takaiseen bloggaukseeni, onpa noloa) lakkaamaan olemasta ja se saavuttaa tasapainon, sen tämyyden. Musta hienosti kiteytetty. Tänään juoksin toista kertaa elämässäni toisen ihmisen kanssa, ja se oli elämys sinänsä. Ei vielä yhtä kivaa kuin yksin pinnistely, mutta moniulotteisempaa.

Viimeisen kahden päivän aikana kolme jo kadotetuiksi luultua ystävää vuosien takaa on yllättäen lähestynyt mua, ihan ystävällisin aikein. Se on ollut mukavaa joskin hämmentävää, sillä niitten ihmisten kanssa puhuakseen pitää ensin palata toviksi yhteiseen menneisyyteen ja koettaa tiivistää sen jälkeen tapahtunut joksikin sopivaksi suupalaksi. Miten sen sitten tekee?

Mun yksi, noh, sanotaan nyt vaikka kaveri, ilmoitti tänään hankkineensa purjeveneen. Minä siihen kysymään, että ai säkö purjehdit sitten?, johon hän, että en ole koskaan purjehtinut, se kun on vähän vaikeaa ilman sitä venettä. Aika aukotonta päättelyä, totesin, ja toivotin siunausta sekä suotuisia tuulia hänelle ja uudelle rakkaudelleen.

Kesä on kamalan ristiriitaista aikaa. Vaikka silloin on useimmiten vähemmän lunta kuin lopun vuotta ja muutenkin riehakkuus valtaa mielen tavan takaa, monet asiat ovat aivan jossain muualla kuin paikoillaan silloin. Ihmiset esimerkiksi. Ne saattaa olla jossain Kouvolassa tai Connecticutissa tai Parikkalassa eikä ollenkaan siellä missä niitä eniten kaivattaisiin. Siksi toivon että tulis jo kohta syksy, tai ainakin kotiinpaluu. Tulkaa jo pois piilosta.

Kumpi painaa lopulta vaakakupissa enemmän: yksi iso vai monta pientä huonoa puolta?
Paljonko aikaa on kylliksi?
Miksi hyttyset pistää aina vähälihaisiin paikkoihin?
Mistä johtuu jälkihiki?
Miksi mä en pääse lauantaina ulos?
Missä kaikki on - ja miksi mä en ole siellä?

Jostain syystä ihmisillä on usein miltei rajaton luottamus omaan sukupolveensa ja sen ylivertaisuuteen. Todellisuudessahan historia toistaa itseään, virheistä ei kukaan opi mitään eikä ihmisen perusluonne muutu miksikään. Moni myös tietää nämä tosiseikat, eikä onneksi kuitenkaan koeta kieltää niitä: kuvitteleepa vain itse olevansa jotain muuta; parempaa, älykkäämpää, taitavampaa. Ihminen 2.0. Eikä siinä mitään, optimisti on aina lystikkäämpää seuraa kuin pessimisti. (Ja nyt joku luulee, että mä olen pahemman luokan hiekoittaja ja soraseula, mutta enpä vain olekaan. Luonteeni on pohjimmiltaan varsin valoisa ja tulevaisuudenuskoinen sekä hilpeä.)
Parisuhteiden suhteen tätä määrätöntä kehitysuskoa ja (joissakin tapauksissa saattaisin jopa käyttää sanaa katteeton) positiivisuutta voi jopa pitää tietynlaisena edellytyksenä asioiden onnistumiselle. Jos kaksi ihmistä eivät itse usko itseensä ja yhteiseen tulevaisuuteensa, sitä ei kukaan heidän puolestaan tee. Ja siinä vaiheessa kun tämä usko menetetään, menetetään kaikki.
Tästä huolimatta en voi kuin ihailla ihmisten luottamusta: itseensä ja toisiinsa. Ne antaa toisilleen elämänsä avaimet, muuttaa yhteen, menee naimisiin, lupautuu toisilleen kuolemaansa saakka. Vastoin kaikkia tilastoja ja todennäköisyyksiä, hullunrohkeasti, sokeastikin. Tunteen voimin. Mun mielestä se on niin rohkeaa, hurjaa ja uskomatonta, etten oikein edes ymmärrä miten kukaan uskaltaa.
Ja samalla se on ainoa asia tässä maailmassa, joka ehdottomasti kannattais uskaltaa.


Du och jag
Är vi ett undantag?
Är vi ett annat slag?
Du och jag, du och jag...

- Bo Kaspers Orkester: Undantag

Nyt olen minäkin taas yhtä Tuntematon-kokemusta rikkaampi. Oltiin siis eilen Suokissa katsomassa Mika Myllyahon versio aiheesta, ja joudun yhtymään Kuosmiksen hurmioon: että olikin taas vaatimattomilla tarpeilla ja muutamin nerokkain oivalluksin luotu mieleenpainuvaa, koskettavaa ja toimivaa teatteria! Se taitaakin olla Suokin tavaramerkki.
Mun edellisestä Tuntemattomasta on jo aikaa, joten mieleen nousi taas monia unohdettuja ajatuksia. Ensimmäisenä havaitsin taas, että Linnan teoshan on kuin onkin varsin kriittinen ja sotavastainen. Siinä on yhtä vähän kyse itse tappamisesta kuin Fight Clubissa väkivallasta, sillä enimmäkseenhän se keskittyy kuvaamaan päähahmojaan sekä sitä, miten se mielettömyys jota sodaksikin kutsutaan pilaa oikeiden ihmisten nuoruuden, pahimmassa tapauksessa koko elämän tehokkaasti ja vääjäämättä. Tulin myös siihen lopputulokseen, että me nykyihmiset emme ihan oikeasti tiedä elämästä juurikaan mitään. Se, että Suomi on noussut vain kuutisenkymmentä vuotta sitten vallinneesta alhosta nykyiseen kukoistukseen saa tehokkaasti unohtamaan, että kyseessä on ollut oikeasti meidän isovanhempien polvi, joka on taistellut ja rakentanut; että ne on syntyneet kovin erilaiseen maailmaan ja niiden kohtaamat jokapäiväiset haasteet ovat olleet varsin eri luokkaa meidän pulmien kanssa. Meidän sukupolvihan on myös ensimmäinen, johon sodat eivät enää oikeastaan vaikuta: meidän vanhemmat ovat vielä sitä sodanjälkeistä maailmaa, jossa kaikki ne kauhut, traumat ja menetykset muokkasivat mieliä ja värittivät todellisuutta. Ei se ihan oikeasti sen kauempana vieläkään ole.
Isänmaallinen patetia sikseen. Toinen mun mielestä Myllyahon kantavaksi teemaksi nostama seikka teoksessa oli (arvo)vallan ja ihmisten keskinäisen kunnioituksen rakentuminen. Koska seurannassa on noin kymmenen miehen joukkio, jotka elävät yhdessä niinkin poikkeuksellisissa olosuhteissa kuin Linnan miehet, monet yhteiskunnan yleisetkin lait näyttäytyvät melko kärjistyneinä. Kun soppaan lisätään armeijan sisäinen hierarkia ja protokolla, päästään melko lähelle ihmisen todellista ydintä: keitä kunnioitetaan ja tahdotaan totella ja miksi? Valta ei synny titteleistä ja natsoista, vaan jostain paljon olennaisemmasta: Linnan sanoin "ihminen tuntuu seuraavan sitä, jonka kanssa hän todennäköisimmin selviää hengissä".
Siinäpä pohdittavaa.

Mulla on jostain syystä pää täpösen täynnänsä mun mielestä loistavia blogiaihioita, mielipiteitä, perusteluita ja jopa biisisiteerauksia. En yhtään ymmärrä miks.

Faktaahan on se, että se joka haluaa olla kaiken aikaa kaikkialla kaikkien kanssa, ei ole todella koskaan missään kenenkään kanssa. Tiedättehän sellaisia ihmisiä, joista vaistoaa sellaisen yleisen levottomuuden: ne on koko ajan kuin lentoon lähdössä, niitten pää pyörii ja raajat nytkähtelee eikä ne malta oikein mitään. Niiden on hirveän vaikea keskittyä, ne ei jaksa katsoa silmiin eikä kuunnella juttua loppuun. Ne ei ole oikein koskaan läsnä. Toki kaikkihan on välillä syystä tai muusta tilassa, jolloin fokusoiminen on hankalaa eikä nykyhetki oikein maita, mutta vasta kroonistuessaan nämä oireet muuttuvat häiritseviksi ja normaalia kanssakäymistä haittaaviksi.
Mä huomaan itsessäni, että jos en sovi asioita etukäteen, tyyliin maanantaina kahvia Taalasmaan kanssa, tiistaina lounaalle äidin kanssa, keskiviikkona kalsarikännit Turhiksien kanssa, niin en sitten helpostikaan tule tehneeksi mitään. Eikä sekään pienissä erin haittaa, sillä oikeasti olen luovan tyhjäntoimittamisen puolestapuhuja kuten aiemminkin olen julistanut. En vain pidä itsessäni sellaisesta huolella kätketystä saamattomuudesta, jonka vuoksi monet ennalta suunnittelemattomat päivät valuvat salaa hukkaan ja vapaat tunnit tuntuvat haihtuvan ilmaan - ja sitten onkin taas jo velvollisuuksien aika.
Kesä - ja eritoten loma - ovat loistoesimerkkejä tästä. Olis niin paljon lystejä juttuja joita vois tehdä, mutta jos niitä ei samalta istumalta lyö lukkoon ja kirjoita kalenteriin kuuliksella, ne menee ohi. Koska kesä on oikeasti kovin lyhyt, ja loma vielä sitäkin lyhyempi. Onneksi tää viikko on loppuun saakka buukattu, ja vieläpä pelkästään mukavilla asioilla. Oon ehkä taas saamassa otteen itsestäni!

Loppuun vielä hurjan pitkä sitaatti biisistä, jonka en muistanut olevan näin hyvä:


Dear self centered boy I don't know why I still feel affected by you
I've never lasted very long with someone like you
I never did although I have to admit I wanted to
Dear magnetic boy you've never been with anyone who doesn't take your shit
You've never been with anyone who's dared to call you on it
I wonder how you'd be if someone were to call you on it
And any talk of willingness
And any talk of both feet in
And any talk of commitment
Leaves you running for the door
(why why do I try to change you try to
Try to change you when you really don't
Want me to)
You go back to the women who will dance the dance
You go back to your friends who will lick your ass
You go back to being so oblivious
You go back to the center of the universe

- Alanis Morissette: Narcissus Boy

Näin viime yönä juuri ennen heräämistä mun mielestä kummaa unta. Kas näin se kuului: olin katsomassa bändiä nimeltä Cannibal Corpse, mutta vitsi on siinä ettei se oikeasti ollut tuo pumppu ollenkaan, vaan Ville Tuomen kakkosproggis (jonka nimeä en ikävä kyllä tähän hätään muista ja jolla olis ollut keikka eilen Rocksissa). Villellä oli edelleen huikaisevan pitkät rastat, mutta se oli värjännyt ne punaisiksi. Bändissä oli kaksikin kantavaa jujua: ensinnäkin ne oli soittaneet juhannuksena keikan jollain hautausmaalla, ja kun minä lainkuuliainen lapsipolo erehdyin kysymään, miten ne oli siihen luvan hankkineet, ne katsoi mua siten kuin katsotaan ihmistä joka luulee että kirkonpolttohevin soittaminen hautausmaalla on luvanvaraista toimintaa. Toinen pihvi oli se, että koko muu poppoo tosiaan ryki menemään melkoisen vaarallista mättöheviä, mutta vierailevana vokalistina jostain syystä esiintyvä Pelon Riku lauloi klassisella äänellään Saarenmaan valssia siihen päälle.
Ei kuulostanut hyvälle. Jätti vahingoitetun olon.

Luin eilisestä Hessusta vaihteeksi kiinnostavan jutun. Siinä eräs tutkija pohti lukemisen ja kesäloman suhdetta, sekä ennen kaikkea sitä, miksi klassikot ovat niin suosittua lukemista ja miksi niin moni klassikko käsittelee joutilaisuutta ja ajankäyttöä. Tutkija oli tullut siihen tulokseen, että aikana, jolta nykyään klassikoiksi käsitettävät teokset ovat peräisin, oli olemassa joutilas yläluokka, joka pääasiassa sekä kirjoitti että kulutti kirjallisuutta. Tolkuton vapaa-aika, sitä seuraava pohdinta olemassaolon merkityksestä ja näiden aiheuttama tyhjyyden tunne askarruttivat sekä kirjailijoita että lukijoita.
Tutkija haki yhtymäkohtia nykyiseen elämään löytääkseen syitä "hitaiden klassikoiden" kuten Anna Kareninan, Taikavuoren ja Karamzovin veljesten suosioon. Hänen mukaansa nykyaika on yhtä joutilasta kuin entisten ylhäistenkin elämä, tosin eri tavoin: tänä päivänä arkemme täyttyy abstrakteista ja absurdeista asioista, joiden sisältöä emme ymmärrä ja joiden ytimeen emme yllä. Tämä synnyttää samanlaista tarpeettomuuden tunnetta kuin tyhjäntoimittaminenkin.
Mun mielestä tuo oli taas kerran oivallus vailla vertaa. Juuri noinhan se menee: usein mitä löyhemmin ihminen on integroitunut arkisiin, ymmärrettäviin puuhiin, jotka ankkuroi sen osaltaan yhteiskuntaan, sitä enemmän sillä jää aikaa pohtia asemaansa ja merkitystään tässä maailmassa. Ja sitä suurempi on usein eksistentiaalinen tuska, sillä sitä selkeämmin usein ilmenee oma pienuus ja näennäinen merkityksettömyys. Tällöin on mukava hakea jonkinlaista kiintopistettä historiasta, samaistua romaanihenkilöihin ja tunnistaa ulkopuolisuuden taakka.
Patetiaa.

Toinen juttu. Tämä sivuaa osittain Reinon tänpäiväistä bloggausta, mutta kaikki yhteneväisyydet ovat puhdasta sattumaa eikä näitä kirjoituksia ole suunniteltu täydentämään saati kommentoimaan toisiaan. Usko tai älä.
Mä olen ennenkin julistanut uskovani palautteen voimaan: vuorovaikutus on hyvä moottori muutokselle. Mä olen sitä mieltä, että jos mä omaa käytöstäni muuttamalla voin tehdä jonkun toisen maailmasta osaltani hiukkasen paremman, miksi mä en sitä tekisi? Mulle ei yleensä myöskään tarvitse sanoa kuin kerran. Taustaoletuksena tässä luonnollisesti on, että nyt puhutaan asioista, jotka ovat mun mittakaavassa melko pieniä eikä mun käytöksenmuutos aiheuta isoa elämänlaadun heikkenemistä mulle itselleni. Toki sellaisiinkin muutoksiin on mahdollisuus, mutta ne usein vaativat vähän pitemmän ja syväluotaavamman perustelun.
Mä olen siis erittäin samaa mieltä Reinon kanssa siitä, että vain sisäsyntyinen muutos voi olla kestävää; kimmoke tuohon muutokseen tulee kuitenkin usein ulkoa. Musta on mukavaa, jos itse saan joskus jonkun ajattelemaan asioita uusiksi: miksen siis hyväksyisi moista kohdistettavaksi myöskin itseeni?
Mä myös haluaisin uskoa, että ihmisen muuttuminen on mahdollista. En silti ole varma, voinko. Muutosusko edellyttää nimittäin uskoa ihmisen hyvyyteen, enkä mä sitä tavallaan epäilekään. En vain olisi niinkään luottavainen koko lajin suhteen muuten: valtaosa ihmisistä ei välitä ajatella, katsoa ympärilleen, vaivata päätään. On niin paljon helpompi olla piittaamatta ja sulkea silmät hankalilta asioilta.
Mä en väitä, että ihmiset olisi tyhmiä. Tai no okei, ehkä vähän väitänkin. Pääosin ne on vain laiskoja lampaita.

Mä tunnen ihmisiä, joiden mielestä suurinta heikkoutta on toisiin ihmisiin tukeutuminen. Hädän hetkellä ne käpertyy sisäänpäin, sulkee ikkunat ja telkeää oven eikä vastaa puhelimeen. Niiden mielestä tuommoisessa tilanteessa ystävän avun pyytäminen vastaa tyylipuhdasta niskalaukausta, luovuttamista, eivätkä ne katso tarvitsevansa oikeasti senkaltaista apua.
Mä taas olen sitä mieltä, että yhteiskunta ei perustu mielitekoihin vaan ihmisten välisiin sopimuksiin. Mä luotan siihen, että mun ystävät ovat niin sitoutuneita muhun, sekä hyvässä että pahassa, että voin hakea niiltä tukea melkein missä tahansa ja tietää saavani sitä; että nekin voivat luottaa siihen, että myös mä olen täällä niitä varten kun ne mua tarvitsee. Tottahan toki kaikki joutuvat kuitenkin pohjimmiltaan yksin niihin todellisimpiin ja olennaisimpiin taisteluihin, mutta musta on hyvä tietää, että on aina ihmisiä joiden luo voi mennä tarvittaessa paikkailtavaksi ja paijattavaksi. Eikä tämä mun mielestä tee musta yhtään vähemmän itsenäistä, voimakasta tai pärjäävää: väittäisinpä jopa että päinvastoin.
Mun mielestä edellämainitun kaltainen kaikkivoipuuskuvitelma on pelottavaa itsepetosta - sitä tai vähintään yhtä pelottavaa itseriittoisuutta ja tunnekylmyyttä.
Tässä yhteydessä onkin varsin sopivaa siteerata sarjakuvaa nimeltä Raakaa lihaa. Sen yhdessä stripissä se karmivannäköinen kuoppasilmäinen mieshahmo pohtii kutakuinkin seuraavasti: "Kukaan ei ole saari, niinhän sitä sanotaan. Toisaalta jos sitoo monta kuollutta tyyppiä yhteen, saa melko hyvän lautan."
Musta toi on niin makaaberi läppä, että leikkasin stripin talteen ja teippasin duunissa tiskikaapin oveen. En tosin tiedä, saavatko muut tosta yhtä paljon irti kuin mä.

Mäkin löysin sitten viimein Feistin. Pidän kovasti.

Mä toivon että ensi viikosta tulis kiva.
Mä toivon että tää läikehtivä levottomuus lakkais ja saisin zenini takaisin.
Mä toivon että voisin sietää enemmän. Mä toivon ettei mun tarvitsisi.
Mä toivon että voisin olla enemmän. Mä toivon että saisin olla enemmän. Mä toivon että mulle oltais enemmän.
Mä toivon että mun toiveet toteutuisi.


We're so helpless
We're slaves to our impulses
We're afraid of our emotions
And no one knows where the shore is
We're divided by the ocean
And the only thing I know is
That the answer isn't for us
No the answer isn't for us

- Feist: So Sorry

Juuri nyt.

- auringontuoksu iholla
- jääkylmä vesi
- asiakaspalvelu
- reippaus
- kivat kesäsuunnitelmat
- sikeät yöunet
- treenaaminen
- tuoreet kirsikat
- puhdas pyykki ja siisti koti

Tulispa kaikki kivat jo kotiin reissuiltaan. Tulis kotiin ja pysyis siellä, lähellä mua.


Tonight you're mine completely
You give your love so sweetly
Tonight the light of love is in your eyes
But will you love me tomorrow?
Is this a lasting treasure
Or just a moment's pleasure?
Can I believe the magic of your sighs?
Will you still love me tomorrow?

- Carole King: Will You Love Me Tomorrow

Kaikki tärkeät asiat perustuvat vapaaehtoisuuteen. Tästä on ollut juttua miljoonasti, tiedän, mutta muistinpa sen taas kuullessani viikonloppuna avainfraasin, ja siksipä asiaa on mielestäni syytä penkoa syvemmältä.
Kuulin sattumalta, kun kaksi miestä keskusteli (arvatkaa missä? Sanoiko joku "Harrin Nakin jonossa"? Anyone?). He olivat mitä ilmeisimmin vanhat tuttavat keskenään, ja tapasivat yllättäen Kallion aamuyössä. Keskustelun perusteella kävi ilmi seuraavaa: toisen miehistä oli ilmeisesti oletettu olevan Thaimaassa, mutta hän olikin palannut Suomeen rakastuttuaan taas suomalaiseen naiseen. Kyseinen mies luonnehti naistaan sanomalla sanatarkasti seuraavasti: "Toi on ihana. Se ei pakota mua mihinkään." Niinpä.
Toistin fraasin rouva Taalasmaalle, jonka kanssa alettiin ruotia parisuhdetta ja pakottamista yhteisilmiönä. Nehän liittyvät kiinteästi yhteen: varmasti jokaikinen tuntee tai vähintään tietää tapauksia, joissa toinen (yleensä nainen) haluaa jotain niin kiihkeästi, että pakottaa toisen (yleensä miehen) "haluamaan" sitä kanssaan ja sitten runnoo oman kantansa läpi puoliväkisin, maanitellen, lahjoen, kiristäen ja uhkaillen. Ja jokaikinen, joka tunnistaa tuon kuvion, tietää myös, ettei se voi päättyä mitenkään nätisti.
Taalasmaa esitti mun mielestä niin hienon oivalluksen, etten voinut kuin nyökytellä lumoutuneena. Sen teoria oli, että naisten elämä koostuu yksityiskohdista, jolloin ne myös fiksoituu yksityiskohtiin: niille on tärkeää muistaa päivämäärät, sohvan kuosin värisävyt, sukulaisuussuhteet, tunnetilojen vivahteet. Miehet puolestaan elävät alati hieman korkeammalla abstraktiotasolla, että niille monesti detaljit on tuommoisissa tunneasioissa yhdentekevämpiä. Siksi niille saattaa jollain tapaa olla helpompaa syöttää noita voimakkaampia näkemyksiä, ja mahdollisesti jopa semihuijata ne asioihin hieman vasten niiden todellista tahtoa. Ja soppa on keitetty.

Toisaalta taas minkälainen ihminen havaitsee äkisti joutuneensa puolivahingossa epämukaviin tilanteisiin? Sellainen, joka ei oikein hallitse elämäänsä, ei sen osasia eikä etenkään kokonaisuutta. Joka ei oikein osaa, halua tai viitsi tehdä itse päätöksiään ja odottaa, että joku kattais sille pöydän valmiiksi. Sellaisten sietää joutuakin pinteeseen, liemeen ja jamaan: niin diippiin shittiin, ettei kukaan muu saa niitä sieltä lapioitua. Oppisivat olemaan.