IRC-Galleria

Saamari kun olisi ollut aamu jolloin saisi nukkua mutta Onnille on jäänyt jo uusi syysrytmi päälle. Eli koira oli puoli kuuden aikan ihmeissään, kun talossa ei kukaan liiku. Joten hän päätti aloittaa herättämiseni.

Luulin ensin, että Onni haluaa ulos ja vääntäydyin sängystä pystyyn. Mutta kun tarjosin haukulle ulko-ovea niin se vaan katsoi minua silmiin ja osoitti, että tuonne aamukasteiseen nurmikkoon hän ei auringonnousun aikaan lähde. Eikä lähtenyt.

No minä olin jo kuitenkin pystyssä ja riittävästi heräillä jotta uutta unta oli turha lähteä esimään. Joten ei kun kahvinkeittoon.

Mitenköhän Onnin saisi oppimaan kalenterin. Että lauantai ja sunnuntai ovat lepopäiviä. Tai ainakin sellaisia aamuja, jolloin ei ryhdytä ennen kuutta mellakoimaan.

Minäkin haluaisin nukkua.

Rakas Vaimo luki minulle eilen illalla sängyssä Tommy Tabermania. Ei nyt ihan erottisia hellyysrunoja vaan kolumnin Me-lehdestä.

Kuuntelin ihan oikeasti ja jäin miettimään leikin merkitystä omassa elämässäni. Tai ei niinkään leikin vaan enempi hulluttelun. Joka pulpahtelee onneksi edelleen jostain sisältä pintaan. Monasti ainakin omaksi ilokseni.

Karvisen Vesa on kiertänyt jo melkoisen ajan maata pitämässä naurukursseja. Hän, kuten joukko muitakin viisaita, todistelee naurun ja ilon terapeuttisesta merkityksestä. Kuten eilisessä Me-lehden kolumnissa Tabermankin teki. Tai siis hän puhui leikin merkityksestä. Ja hulluttelun tuomasta mahdollisuudesta. Ja siitä vapauttavasta tunteesta, joka ihmiseen iske tämän saadessa pukea peikon puvun päälleen.

"Ilo pintaan vaikka syrän märkänis". Jotenkin näin meni yksi kansansanonta, joka ehdottomasti pitää paikkansa. Vaikka toki niitä löytyy myös sanontoja, jotka ovat iloa väheksyviä. Esimerkiksi "Itku pitkästä ilosta lienee" jonkun peruspessimistin keksimä kansanviisaus.

Yöllä päätän monasti suuria asioita. Joista valtaosan olen unohtanut aamulla. Pitäisi varmaan kirjoittaa ne heti yöllä pieneen vihkoon yöpöydälle. Kuten tiedän joidenkin minua fiksumpien tekevän.

Viime yön perinteisen kello kolmen mietintätuokion tulos oli kuitenkin mielessä vielä aamulla. Lisää leikkimieltä, lisää spontaanisuutta, lisää huumoria, lisää naurua minun ja läheisteni elämään.

Lisää pitkää ikää.

Kuten aamulla päätin, tartuin tänään yhteen hommaan. Hyvä että tartuin jotta en elä ruusuisissa kuvitelmissa.

Tuo homma oli 50-vuotisjuhlieni merkeissä Vihdin Puistolassa järjestettäväksi ajattelemani bändi-ilta. Idea syntyi muutama viikko sitten kun luulin, että minulla olisi Vihdissä menneisyys jonka merkeissä kannattaisi viettää viiskymppisiä myös siellä. Olinhan pari viikkoa sitten yhteyksissä entisiin tuttuihin Vihdin Kevyen Musiikin Yhdistyksen puitteissa ja tiedustelin, mitä mieltä he olisivat ideasta. Pitivät sitä hyvänä ja arvelivat hyvinkin löytyvän soittajia, jotka olivat kuvioissa jo minun aikanani 1980- ja 1990-luvuilla. Lupasivat kysellä heitä ruokapalkalla talkoisiin.

Tuolla listalla oli monta tuttua, muutama jopa aivan Vikken perustamisen ajoista mukana olleita. Monenlaista oli tehty yhdessä, kirkonkylän bänditalli aikoinaan, synnytetty Keinälä, tehty ensimmäiset Vikken pitkäsoittolevyt, järjestetty klubi-iltoja, Vikkerock-tapahtumia ja monenlaista muuta mukavaa.

Itse kun en osannut soittaa kuin suutani, niin käytin sitten tätä instrumenttia tehokkaasti. Minun roolini oli yksi edellytysten luojista, soittotaitoisemmat hoisivat musiikin teon. Mutta jokainen varmasti koimme tekevämme tärkeää työtä vihtiläisen kevyen musiikin eteen.

Mutta miten sitä voi kuvitella asiat niin totaalisesti persniskoin kuin minä tein. Miten saatoin ajatella, että nuo vuosikausien kaverit olisivat säilyneet kavereina kun en ole heihin näinä vuosina minkäänlaista yhteyttä pitänyt. Ja kuinka sitä on niin itsekeskeinen, että kuvittelee heidän lähtevän riemurinnoin juhlistamaan vanhenemistani.

Kopeus käy omaan nilkkaan. Vaikka en paljoa ole rumia sanoja täällä viljellytkään, niin nyt viljelen. Hyppää yli, jos et kestä. Voi saatanan saatana kun vituttaa perinpohjaisesti. Turhat luulot itsestään, omasta panoksestaan aikoinaan Vihdin Kevyen Musiikin Yhdistykselle ja sen soittajille rapisivat kerralla nokkospuskaan kuin närhen paska.

Mies pysyköön lestissään.

Elokuu loppuu. Viimeinen päivä ja viime yönä saapui syys. Tuulee, sataa, on koleaa ja pimeää. Sellainen on tämä aamu Käärmelahdessa. Aivan oikeesti syksyinen fiilis.

Synttärijuhliin kuukausi aikaa. En nyt sentään ihan vielä hermostu, mutta onhan tässä kuukausi aikaa. Vanhenemisen juhliminen tuntuu jotenkin perverssisltä. Mutta ei se varmaan suurimpia perversioita ole, joita minulla on. Suuremmat jääkööt nyt kertomatta.

Liittyyköhän tähän tämän syksyn käynnistymisongelmiin nuo kaksi edellistä asiaa. Kun kesä on jatkunut pitkään, ei ole oikein osannut kääntää työvaihetta päälle. Toisaalta lähestyvä merkkipaalu mietityttää, ajatukset harhailevat muualla kuin syksyn töissä. Vai ovatka nämä vain laiskan miehen tekosyitä? Tiedä häntä.

Nyt olisi vaan otettava homma kerrallaan. Yksi työ käsiin ja loppuun. Eikä miljoonaa rautaa ahjoon yhtäaikaa.

Nyt eikä huomenna.

Uroskääpiöihin on iskenyt crossipolkupyörien tuunausinnostus. Vanhat polkupyöränrämät on purettu palasiksi ja niistä on tuunattu crossipyöriä. Kahdelle Kääpiölle riitti romua, kolmas kärvistelee nyt tuskissaan, kun ei ole kuin se hyvä pyörä, jolla ei saa crossata. Mutta kun kertakaikkiaan loppuivat romut pyörävarastosta. Jostain pitäisi kuulema kaivaa lisää polkupyöräromua, että saisi lisää osia tuunaamiseen. Ja pienimmän Kääpiön iloiseksi.

Osin osien puute johtuu myös työtavoista. Jos jokin paikka ei aukea jakoavaimella, otetaan venäläinen momenttiavain käyttöön. Puolitoistakiloinen moska puolimetrisessä varressa. Johan avautuu. Vaan ei juuri enää sulkeudu. Joten osasta tuli epäkurantti yhdessä humauksessa.

Ja sitten crossaamaan. Lepikossa kiertävällä crossiradalla on komea hyppyrikin. Josta parhaimmiollaan lentää liki kaksi metriä. Ja monasti myös mukkelismakkelis pöpelikköön. Mutta ei muuta kuin uutta suoleen kun vanha kuolee. Eli mäen huipulle, uusi vauhti, uusi hyppy, uusi kumous. Mustelmia ja nirhamia piisaa.

Keuliminen on myös kova juttu. Kumpi keulii pidempään. Karkaako mopo käsistä vai onko keuliminen hallinnassa. Onnistuuko etupyörän palautus maanpintaan vai pitääkö ottaa jalat avuksi. Onko takaraivo kivikoivassa hiekkatiessä vai jatkuuko matka. Onneksi crossaajilla on kuitenkin kypärät päässä. Jopa ilman eri muistutusta.

On ne aika velikultia.

Johan tätä on odotettu. Liki juhannusesta saakka. Eilen illalla ja viime yönä satoi enemmän kuin kahteen viime kuuhun yhteensä. Ihan oikeesti. Vettä tuli noin 20 milliä. Onneksi hitaasti ja rauhallisesti. Tekee hyvää meidän perunoille. Ja naapurin kuiville heinille.

Ennen sateita ehti kotikäynnille Iso Äiti. Pomputteli taas poikaa kuin pomo pakolaistyöläistä. Kaikenlaista piti etsiä, vinyylejä piti kopioida kasetille, kahvia laittaa, laskuja selvitellä... mahtaa olla hengästyttäviä kokemuksia nämä kotilomat myös potilaalle itselleen. Osais vaan nauttia niistä tunneistaan parvekkeen kukkaloiston keskellä. Vanhuudesta kertoo myös sairaalan olojen voivottelu, kelan haukkuminen, lääkäreiden arvostelu ... niin se hiekka rientää ihmisen tiimalasissa.

Omakin elämä kulkee nyt klimpeissä. Synttärit lähestyvät, stressiä. Palkallisia töitä pitäisi etsiä. stressiä. Kääpiöt laistavat kouluhommiaan, stressiä. Yksi Kääpiö lätisee kaikki perheen jutut jokaiselle joka vain kylillä jaksaisi kuunnella, stressiä. Toinen Kääpiö kateuspäissään iskee vaikka puukalikan ison Kääpiöveljen pyörän pinnojen väliin tämän tempun keskeyttäekseen kun oma crossipyörä on kumit tyhjänä, stressiä. Kotihommia pitäisi tehdä, stressiä. Unet jäävät lyhyiksi, stressiä. Kuntoa pitäisi hoitaa, stressiä. Suklaat ja sipsit pitäisi pystyä kiertämään, stressiä. Halmeniemen kouluasia pitäisi saada kuntoon, stressiä. Pride-koulutus pitäisi käynnistää, stressiä.

Juusokin soitti juuri kun olin kitapurje pulleana huutamassa yhdelle Kääpiölle.

Arveli pelastaneensa hänet. Hetkeksi. Ja nauroi.

Ei stressiä.

Olen tarkoituksenmukaisuusateisti. Samoin kuin olen tarkoituksenmukaisuuspasifistikin. Jälkimmäinen tuli selville yli 30 vuotta sitten kun olin aseistakieltäytymiskuulustelussa Uudenmaan sotilaspiirissä. Tuolloin kapiainen teki minulle sen klassisen kysymyksen: olette tyttöystävänne kanssa kanssa kävelemässä kaupungilla ja hänen kimppuunsa käydään. Mitä teette? No minä vastasin, että vedän hyökkääjää turpiin niin paljon kuin jaksan. Tuohon kuulusteleva kapiainen totesti, että taidatte olla sellainen tarkoituksenmukaisuuspasifisti.

Mutta olen siis myös tarkoituksenmukaisuusateisti. Joihinkin kohtiin raamtaussa uskon ja niitä toteutan. Kuten eilen kohtaa, jossa muistutetaan lepopäivän pyhittämisestä. Raamatiun taruston mukaan jumala loi kuusi päivää maailmankaikkeutta ja lepäsi seitsemännen. Minä puolestani luon kaaosta kuusi päivää ja lepään seitsemännen. Kuten eilen.

Joten eiliset sankariteot on nopeasti lueteltu. Verstasta tuli hieman siivottua, pari kuusta istutettua syysasetelmapurkkeihin, yksi Kääpiö kuskattua pelimatkalle ja haettua takaisin, sauna lämmitettyä ja saunottua, kukkia ja nurmikoita kasteltua ja kaikkea tuollaista pientä touhuttua.

Muuten tuli otettua rennosti. Luettua, maleksittua, lepäiltyä, nautittua ja vaan oltua.

Ei paha pyhä.

Lauantai sujui Marimekon tehtaanmyymälässä, Sulkavan markkinoilla, Sulkavan hautausmaalla, Kallislahden aseman kirpputorilla, pizzalla Caperossa, Ison Äidin luona, pikaisella kauppakeikalla, nukkuen, televisiota katsellen, lukien ja nukkuen...

Voi että tällainen päivä tekee hyvää. Kääpiöistä osa lähti reissuun mukaan, osa jäi kotiin touhuamaan mitä touhusi. Taisi tällainen päivä olla Kääpiöillekin väillä sopivan rento ja löysä, arkena kun on menoa aivan tarpeeksi.

Pitäisi tehdä tätä useammin. Suunnittelematta, hetken mielijohteesta. Aikaa lähtöön viisi minuuttia-periaatteella. Toimii paremmin kuin pitkään suunniteltu retki. Ainakin minusta, joka olen vähän sellainen hetkessä eläjä. Kaikille se ei ehkä sovi. Mutta sellaista elämä vaan joskus on, pitää pystyä reagoimaan nopeasti.

Piti vielä illalla katsoa Kala nimeltä Wanda-elokuva. Mutta kun se oli jostain syystä K-15 kuva, niin en voinut houkutella kaikkia niitä Kääpiöitä katsomaan sitä, jotka olisin halunnut. En todellakaan tajua, miten tuo elokuva on voinut saada K-15 leiman. Etenkin kun vertaan sitä ykköseltä juuri ennen uutisia tulleeseen sarjaan, jossa näytettiin kyllä perin verisesti niin kurkku auki lekattua vanhusta kuin lopuksi hänet tappanutta nuorukaista, joka hänkin oli käyttänyt partaveistä hieman syvällisemmin.

Kun olen Wandan aiemminkin katsonut, niin minusta tuon kuvan väkivaltaiset tai seksistiset kohtaukset eivät ole todellakaan mitään K-15-tasoa. Hyvä jos edes K-13-tasoa. Mutta niinpä kuva jäin katsomatta kun en oikein saanut katsomiseen seuraa. Miksiköhän sitä ei enää viitsi katsoa kuvia yksin. Pitäisi olla joku, jonka kanssa jakaa kokemus. Eikä edes riitä, että joku on samassa huoneessa vaikkapa tietsikalla vaan pitäisi oikeesti olla katsomassa ja elämässä samaa kuvaa.

Ihan aikuisten oikeesti.

Etteikö huutamisella olisi tehoa.

On sillä, kunhan sitä käyttää säästellen. Ei ammu tykillä kärpäsiä, mutta kun tulee tarpeeksi iso ötökkä eteen, niin johan tykilläkin on käyttöä.

No toissailtana oli tykki käytössä Kääpiöiden tekemisistä, asenteista, rehellisyydestä, suoraselkäisyydestä... ynnä muusta puhuttaessa.

Eilinen päivä oli kuin vanhempien taivaasta. Aamulla kaikki nousivat ensimmäiseen herätykseen, aamiaispöydässä hommat sujui kuin rasvattu, koulussa ainakin pienemmät olivat saanet opettajilta kehuja ja isompienkin päivä oli sujunut ihan hyvin. Kotiin tuli iloisia Kääpiöitä, kotihommat sujuivat kuin rasvattu, saunassakin hommat luistivat, iltatoimet kulkivat kuin pendolino, television katselu, netissä olo tai pleikkarin peluu sujui ilman kitkaa...

Kyllä paineilma on ihmeellinen asia. Etenkin kun se kulkee äänihuulien kautta.

Vierailuviikko jatkui samaan maliin kuin oli alkanutkin. Viikon aikana meillä on käynyt enemmän väkeä kuin koko kesänä. Eilen kylässä kävivät lomapäivän kierroksellaan (Helsinki-Savonlinna-Helsinki) pitkäaikainen ystävämme Marko L. Mies on ollut ystäväpiirissämme jo Vihdin ajoista lähtien, nyt mukana oli uusi kumppani Iiro, jonka tapasimme ensimmäistä kertaa. Oli mukava kahvipuhde auringon paisteessa patiolla.

Kavereita on kiva tavata.

Kun kirjoitan mitä kirjoitan niin syntyy väärinkäsityksiä, loukkauksia, hämmennystä ja vaikka mitä. Mutta kun ei oikein säästäkään osaa kirjoittaa. Tai osaa mutta se ei oikein innosta.

Jos kirjoittaisi eilisestä, etenkin illasta, niin johan olisi sosiaalipornoo oikein kunnolla. Joten ollaan varovaisia. Eilen illalla kuitenkin käytiin tiukka jeremiaadi. Kerrottiin Rakkaan Vaimon kanssa Kääpiöille, mikä mättää.

Oli meinaan kuppi melko täysi molemmilla. Etenkin kaiken sen jälkeen, mitä kahden pienemmän Kääpiön koulun vanhempainillassa oli kuultu. Otetaanpa kaunisteltuna, sattumanvaraisessa järjestyksessä perhe-elämä idylliä tältä viikolta.

Yhdestä kuullaan koulusta, että asenne koulutyöhön on syvältä, tunnilla ei pysy pylly penkisssä eikä suu supussa. Mistäköhän tuo asenne on tarttunut kun vielä jokin aika sitten hän oli innokas koulukas.

Toinen puolestaan tekee juuri sen, mitä oli yhdessä sovittu jätettävän tekemättä, valehtelee ettei sitä tehnyt, kun jää kiinni niin valehtelee, ettei ketään ollut mukana, valehtelee, ettei ole koskaan aiemmin sitä tehnyt....

Kolmas on kuin viulun kieli, kokee tulleensa kiusatuksi koulussa mutta tuntuu myös omalla käytöksellään antavan siihen melkoisesti aihetta, kotona ei kuuntele ketään josta johtuen tekee hommia niin päin mäntyä kuin vain voi olla. Ja kun siitä varovaisesti huomauttaa, saa hysteerisen itkukohtauksen.

Neljäs jatkaa tulitikkuleikkejään luokkakavereidensa kanssa, polttavat koulun pysäkillä pienempien vihoista revittyjä sivuja ja kotimme lähimaastossa ties mitä. Ja metsikkö on paloarka kuin ruutitynnyri. Ja kun jää kiinni niin kieltää kaiken tyyliin enhän minä. Koulun pulpettivihosta löytyy paljon kertova kirjoitus. "Koulussa on hyvää: välitunnit ja ruokatunnit. Koulussa on huonoa: enkku, ylli, matikka, äikkä, uskonto..." On siinä kouluasenne kohdallaan. Ja Kääpiöllä olisi kapasiteettia vaikka mihin, mutta kun on saanut tartunnan isolta veljeltä, niin minkäs teet.

Viidennestä on vain huoli muuten, toki enemmänkin hänen omista tekemisistään riippumattomista syistä. Mutta huolen määrää se ei pienennä, päinvastoin.

Entäpä kuudes ja seitsemäs. No heistä on huoli siksi, että he joutuvat kuuntelmaan tätä härdelliä eikä meiltä oikein tahdo riittää heille aikaa kaiken tämän keskellä.

Katsotaan nyt, miten eilinen keskustelu vaikutti. Ja jostain pitäisi nyt kaivaa voimia asioiden parantamiseen, aikaa Kääpiöiden kanssa puhumiseen, aikaa ammattiavun etsimiseen, aikaa yhteistyöhön koulun kanssa, keinoja kielteisen käyttymisen katkaisemiseen...

Ja aikaa RV:n ja itseni tankkaamiseen.