IRC-Galleria

My makeup maybe fading, but my smile still stays on.

Ois niin paljon kaikkea. Maailma otti syliinsä ja sulki kätensä ympärilleni. Joskus tulee mieleen, oikeastaan aika usein, että olen jopa hyvin etuoikeutettu. En kettu. En se hinttikettu, mut etuoikeutettu. Opettelen luopumista, irrottamaan tarrautumista, olemaan opettajani luona kun alkaa viima kylmettää ruumista. Vasta tänään mä tajusin, ettei sitä kaikkea olis tarvinnu uhrata. Ois pitänyt ymmärtää, ettei rakkaus ole hysteeristä kontrolointia ja tarrautumista. Rakkaus on vapauden ojentamista ja vapauteen menon tukemista. Ei millään lailla rajoittamista. Se "rajat on rakkautta"-fraasikin on niin ahterista, että välillä käy mielessä onko paskakaan niin ahterista.
Mä kai pelkäsin, että mummu kuvittelee, etten mä välitä, jossen ole täällä, vieressä, läsnä. Ei se ois menny niin. Vituttaa olla näin tyhmä. Mulla on niin kova ikävä Onkamoon, että vituttaa. Vittuttaa tajuta jälkikäteen, että mä olen taas keksinyt itselleni takertumisen kautta typeriä tekosyitä päästä helpommalla kun ahdisti oma olotila ja hallitsemattomuus. Ei mummu ois koskaan syyttänyt mua siitä, että olin kerrankin oikeasti onnellinen ja löysin itseni sfääreistä, oikeissa väreissä ja energioissa.

Nyt tuntuu, että mä olen tapattanut osan vaivalla löydettyä itseäni huonolla tekosyyllä. Itsesyytös. Itsemurha. Itsetyydytys.

Siinä määrin, missä olen päässyt tekemään kollektiivisenmielentoiminnan ihmiskokeita olen todennut rahan tuovan luksuksen sijasta kärsimystä. Täysin järjetöntä. Tulot on kasvanut potenssiin monta. Mut kärsimys, ainakin omalla kohdallani potenssiin sata. Tätä kärsimystä ja kipristelyä on sanoin vaikea kuvailla, henkinen taantuminen ja siitä tuleva itsensä alitajuinen alentaminen ali-ihmisten lahkoon tuntuu ehkä karmivimmalta. MIKSI? Pakko kaivaa jotain hyvääkin, mut ei mikään korvaa sitä menetettyä. Nyt tarvis ruveta miettimään jotain uutta. Kehitystä potenssiin menetettyyn. Kuka idiootti tekee näin itselleen? Mun on pakko uskoa, että tämä vaihe on välivaihe, se helppouden houkutus siirtymävaiheessa sinne todelliselle ylemmuuden tasolle, josta olen pikkutytöstä asti unelmoinut. Nämä "helpot" -henkiset helvetit- kun läpäsen kunnialla, mä olen siellä oman pihani, omatekemässä keinussa ja tummanharmaa vuohi katselee mun omanpuunomenaa kateellisena. Kun mä tiedän hallitsevani kaikkia luonnonryhmiä, mä tiedän, että määränpää on saavutettu. Matka vaan tuntuu niin järjettömän pitkältä, eikä mulla ollu suunnitelmissa elää yli satavuotiaaksi. Nyt jo tuntuu, kun ikää ois kertynyt tuhansia, vaikkei se toki teennäisen naivismin läpi näy. Sekavaa ja selvää. Sekavasta haluaa pilkkoa selviä paloja, ei muuten missään olis mitään järkeä. Sen nyt tietää kuka tahansa miten käy, kun missää ei enää ole järkeä.

Ehkä tämän takertumisen irtautumisesta todellisesta oivailtamisesesta pitää seurata se seuraava vaihe. Haltuun otto, jumaluuden hallinta ja lajikirjontajunta. Niinsanotun perhosefektin hallinnointi. Vanhat mytologiat oli nuorena mun lempilukemistoa, siitä seuraava nimimerkin vaihto johtuu. Kun mä yllän mun häntään, mä tiedän, ettei mun enää tarvitse kasvaa. Jörmungandr. Kasvukipuja.

Jätä luonnoliseen suureen rauhaan lepäämään
tämä uupunut mieli, avuton
karman ja nauroottisen ajatusten piiskatessa
kuin hakkaavan aallokon säälitön raivo
samsaran äärettömässä valtameressä