Päistä päätellen on mennyt pitkän aikaan tuon ihanuuspuuskan kourista, että on pitänyt leikkiä ihan urakalla neulatyynyä. Ja lisää on suunnitteilla.
Jonkunlainen koukkuuntuminen. Mut jotenkin tuollainen valmistautuminen siihen kivuntunteen mässäillyyn on melkein yhtä orgastista kun varsinainen splätteri-ilta. Mut sellainen jonkun muun aiheuttama järjetön sirpaloituminen, johon ei saa mitään ennakkovaroitusta on se pahin. Mä osaan kuvitella saahavani jalan irti, mut jostain pelkästä fiiliksestä ei saatana selviä hengissä.
Sitä tekee kaikkensa hallitakseen täysin edes itsensä, ihan vaan huomatakseen, että on vaan jumittunu roskaksi tuuleen. Vittu. Variksena valtatienvarella. Ihmisenä hajoavana. No, ittensä onneks saa aina kerättyä siihen hulluun silmittömään uskoon.
Vaikka sitten eläiskin omista illuusioistaan. Mut vituttaa mätkähdella maanpinnalle.
Vituttaa ylipäänsä se, että tiputtuaan sieltä pilvenreunalta, ei enää pysty tyytymään mihinkään. Jokainen kompromissi matkalla ylöspäin on kuin alentais rimaa jollain lailla. Puoli vammanen, pitää kuntoutua. No, se on onneksi se hauska maaninen vaihe, joka yleensä on mennyt nopeesti. Mut sit taas. Siellä pallilla seisoskelu ja kaiken sen tajuaminen taas omaksi kuvitelmatksi vituttaa. Tarvii vissiin suunnitella kulkevansa johonkin muuhun suuntaan kun aina vaan ylöspäin. Kaivelukin on koitettu.
Vertikaalinen pallolla pyöriskely avartaa, siispä matkailemaan.
Ainiin. Ja oli kiva reissu, vaikken lähettänyt edes korttia, jos tästä sitten vaikka parhaat muistaisin.