IRC-Galleria

Vihdoinkin olet olemassa kun mä sua tarviin. Kun mä kuvittelen että tästä ois jotain hyötyä, ilosta lienee turha edes fantasioida.

Mä tiedän että oon sellainen käsikranaatti. Ihan tyyni, paksulla kuorella, mut voi auta armias kun vedät sokan irti. Räjähdän kyllä, sirpaloidun lihaan. Mätänen sinne, parhaat palat koteloituu ja aiheuttaa vammaa ja kipuja vielä kiikustuoliin asti. Harvallapa sitä muuten on kiikustuoli. Mullapa on. Ja ite tein. Ja mummolla kaks. Pappa kai ne teki.

Se on niitä pieniä hetkiä, kahden tunnin pätkiä, joista onnellisuus näyttää olevan kiinni. Siis tälläiselle mielipuolelle kuin minä. Vuosi kun katoaa mun konkreettisesta maailmasta joudu taas niiden hulluuden perikysymysten äärelle. Onko mitään sittenkään, ja jos onkin, mitä on oikeasti ja minkä mä nyt sit kuvittelen. Ei ole dataa. Ei vasenta kättä. Häilyviä muistikuvia siitä, mitä kaikkea kerralla voi kadottaa. Kun ei ole paljoa ja itse jotain tekee, niistä tulee niitä rakkaimpia. Ois kun sydän ois revitty rinnasta. Kun kaikkein rakkain ihminen maailmasta ois kuollu. Sekään ei ollu kivaa. Kaikki se saatanan sysimusta paska on niin takaraivolla, että kerrankos sitä vielä siihenkin karuselliin.

Onkohan tämäkin jo ollut täällä? En muista. Taas siis on.
http://www.youtube.com/watch?v=jAOH06ppmhY

Eteenpäin, sanoi (ä)M(mä), mummon sanoneen hangessa työntäen potkukelkallaan.

Piti hehkuttaa juhannusta, mutten pystykään. Tuntuu kun sitä ei olis koskaan ollukaan. Melko jyrällä ajeltu siis. Ei mikään pano maailmassa tee ihmisestä näin rikkinäistä kun yksi hajoavan pieni määrällinen kasa minuutteja ikuisuudessa. Tässä hetkessä on vitutus sitä hetkien autuutta voimakkaampi -ja kun ei muuta konkretiaa ole kuin olemattomuus on äärimäisen hankala nyt kuitenkaan sen kummemin kuvailla, miten synnyin mustassa vedessä uuteen, ihan vain kuollakseni äkilliseen sydänkohtaukseen heti maanantaina. Ei paljon huonommin ois voinu mennä. Kävi ne venäläiset mummot. Herää omista hautajaisistaan ja kuolee järkytykseen, että herää omista hautajaisistaan. "Mitäs täällä itketään? Kui mä makaan tässä?" Ping. Enkä ollu edes paikalla. Eihän se nyt kaunista varmaan ole, mut yks harvinaisimpia tilanteita kokea.
Oli ennen tätä kuolemaa kyllä hyvä ollakin. Hetken tuntu jo ihan mukavalta elämältä. Et joskus sais kokea sellaista jotain kauan kaivattua. Nyt mä sirpaloiduin taas ja mun on vaikeinta maailmassa sietää mulle rakkaimpia ihmisiä maailmassa. Tai peilikuvaa.
Onneks on luvattu hellettä, voi olla saumaa sulaa takas kokoon jokseenkin nopeammalla aikataululla kuin tähän asti on nähty.
Zombie-vaihe ainakin tuli nopeammin kuin koskaan ennen. Kai se on se viime elämän hehku joka vielä suonissa hohkaa. Tai ainakin uskottelen niin. Jos siitä vetää vielä paremmin, ni eikai jää enää varaa toivomiselle.

Silti. Tää kuoppa pitää taas alustaa kunnolla. Ei saa oikoa. Ei suopohjaan kannata betonia valaa. Ellei sitten jalkojansa ja vasta sitten suohon. Se se vasta kannattavinta ois. Vuoden ekoteko.

Mä tiesin jo etukäteen kyllä että auringonpimennystä edeltävä aika on ihan helvettiä henkisesti, kuun pimennys takana ja tälläiselle gammasäteilyistä riippuvaiselle on onni onnettomuudessa, että mustasta aukosta riittää säteilyä tänne asti. Hyvä me, räjähtävät tähtöset, varsinaisessa imussa. Lähteeköhän mustakin jotain säteilyä nyt. Ainakin sain hermostumisellani läppärin kaatumaan, tarttis alustaa, en osaa vittu mitään. En edes ottaa niitä varmuuskopioita. Ja just vielä tarkistelin, että pöytäkoneen varmuuskopiottelu on voimassa. Mut en läppärin. En edes osaa kirjoittaa tällä paskanäppäimistöllä. Ehkä materiaan ei pitäis kiintyä. Enkä mä sitä läppäriä paru, vaan sitä kaikkea mikä hukku sinne syövereihin. Titanicit. Ja mä vielä viimeiseen asti seisoin uppoavalla kannella. Ois pitänyt tajuta. Mut ei. Mä olen tyhmä. En mä tajua.

Kaikki täytyy vaan tehdä uusiks. Tällä kertaa sit paremmin. En ulosta enää koskaan mitään missä on vähäkään mun mielestä joku juttu ihan paska, mut muuten hyvä. Se on oltava just hyvä tai se on delete. En saatana enää jää koukkuun siihen semi-hyvä-hämäykseen, enkä tarraudu tolla tavalla(kaan) enää senkään vertaa mihinkään. En vaan suostu hajoamaan. Mut kyl vituttaa. Voi vittu kun vituttaa. Kaikki meni. Tuntuu kun ei ois ollu mitään tai tehny koskaan mitään, mä olen tällänen ärsyttävä hypistelijä. Perkele. En ole enää. Otan sen minkä haluan, eikä muulla ole väliä. Ehkä vähän on.

Koitan opetella sietämään taas niitä rakkaimpia, jopa sitä peilikuvaani. Ainiin, olen aika pysäyttämätön. Buah. I shall rise again!

Tämä ei ole ollut täällä. Nyt on.
http://www.youtube.com/watch?v=G-W-bMiMpqQ&feature=related

Juhannuksen helmiä sialle. Niin joo. En lataakaan parasta juhannuskuvaani tähän kun ei sitä olekaan enää olemassa. Ai saatana.