IRC-Galleria

Aivopierumaahan piti tulla oksentamaan mut kappas mun klassinen kultakalamaisen pitkä muistini ei enää muistakaan mitä olin sanomassa. Kai lieni tuohtumisen laskun. Dämit. Ja avasin tämän. Tästä tulee nyt kai kaikkien aikojen paskaa. Tuskin kyllä onnistun siinäkään. Sellainen tasaisen harmaa kuolleesta valunut paska, johon ruumiinpesijät on jo tottunut, kukaan ei halua tietää enempää ja siivotaan pikimmiten lattiakaivoon heti havaittaessa.

Ainiin, sitä piti päivitellä, että toivottavasti sit on se maailmaloppu ihmiskunnan totaalinen loppu, en kestä sen pienen pojan ilmettä 18-vuotis päivillä, jossei tädillä olekaan varaa radio-ohjaimen sijaan antaa avaimia ferrariin. Tai voihan sittenkin olla radio-ohjattavia, jos vaikka autotkin jo silloin ois sähköisiä ja lennettäis pikkukoptereilla. Kuinka hieno ropelikapseli, mopoauto ilman renkaita. Ei tarttis talvisin aurata. Kallioon vaan lohkois seinän, siihen oven suruuruuru ei olis murtumia nilkoissa ja omegoja kallionleikkauksissa. Ei tarttis ohitella, vois mennä yli ja ali..jojojooo..Niin, ei ollut mun keksintö. Bruce Willis ja fifth elementhän ne sieltä läpipuskee. Jannee tulee ikävä.Aina kun vilahtaa VinDiesel tai Bruce Willis ni tietää, et on korkee aika mennä poriin tankkaamaan actionia beyond.
Tämä kestoikävä muuten liittyy siihen alkuperäiseen moskaan, mitä piti ulostaa.

Siispä niin.
Seurakunta kokoontu vasaraisten seurakuntatalolle, mohikaaneista toiseksi nuorin on taas vuoden viisaampi. Sannia katsellessa tulikin jälleen mieleen, miten sitä sitten kuitenkin se on kauheen söpöä se sellainen yhteenkuuluvuus ja ajatusket veristä ja geeneistä ja perinnöstä. Toisaalta taas, sitä miettii, et antais sellaisen megailun jatkumon, ei näillä vitun geeneillä. Jos multa kysytään, ni olis kyllä maailma parempi paikka, jos ei oltais täällä sotkemassa parempi geenisten kuvioita.
Ei tän pitäis olla näin vaikeaa. Pirun yltäkylläisyys saa kyllä vadin niin sekaisin, ettei sitä välttämättä eläessään edes tule miettineeksi, mihin aikansa käyttää. Ja miksi. Välillä koitaa kelailla, mut aika vähän tuntuu ainakin tästä lähipiiristä ihmiset panostavan ajatusta sille laadulle sen määräilyn sijasta.

Tekee tietysti mieli entisestään vaan paeta raikkaimille ilmanaloille. Jo asfaltilla kävely masentaa. Kotisairaanhoitajat kehuvat kilpaa mun huorimpia saapikoita ja mun on vieläkin vaikea tajuta, laskimokatetri ei satu kun sitä rönkkii. En mä kestä tätä paskaa. Oikeesti.
Miten tätä pitäis kestää. Olla vaan. Hoidella asioita. Ikäänkuin nauttia siitä mitä on. Mitämitämitä vittua. Nauttia. Siitä mitä on. En mä toimi niin. En mä vaan nauti, voi esittää, että nautin, jos en vaan yksinkertaisesti nauti. Sillon on tooooooooosi vaikea panostaa laatuun, kun ei näe edes pointtia. Huoh. Noh. Itsekästähän se tietysti on kun ei kelle osaa mitään antaa.
Tai osaa. Mitään. Mut vaikeammaksi se menee vaan. Tämä, niinkun kaikki. Enkä mä oikein tiedä miksi roikuttaa itseään löysässä hirressä. Ihan vaan, että lähtee vasta kun repeää tästä vitutuksesta.
Oikeasti on vaan ikävä onkaloon. Omaan kellariin.


Voi tietysti olla, että mulla vaan ei taas oo kaikki kotona ja oikeastaan on useampikin. Tämä täysin selittämätön jatkuva vitutus on pakosti jostain peräsin, enkä tietenkään jätä sitä selvittämättä, mutta vaikeaa se on. Jatkuvasti mä hämäännyn olettamaan itsestäni jotakin, mut joku meistä huijaa meitä. Kun ei mitään backoutteja kärsi ja oikeastaan muistaa kaikki hereilläoloaikaiset suuremmat eventit, jäin taas miettimään, että mitä tapahtuu siinä välissä, kun ihminen, joka pirskoaa mun intialaiset käsinmaalatut kahvikuppini tiskialtaaseen aiheuttaen sisäisen surutyöprosessin, huutaa Mulle, siis Minulle, seuraavana päivänä, että "hanki säkin vittu niitä rauhottavia jostain". Siis, mitä? Minä? Mä kyllä muistan joka kerran kun olen hermostunut tai menettänyt ns. hermoni. Ja flippauksetkin muistan pääpiirteittäin, mut jotain jää vielä näkemättä. Mä en ole muistaakseni vuosikausiin tuntenut ylipäänsä sen kummempia lämmön tai negan tunteita. Toki jotain, mut en mitään minkä takia tahtois jatkaa eloa. Kyllä sekin päätös vielä tuntuu ihan järkiperusteella menevän, eikä niinkään jonkun tai jonkunasian/aatteenplaaplaa, minkään ulkoisen tai tuntemuksen perusteella. Tai sit.

Mut en mä tarvi rauhottavia. Tossa kännit vetäessä tajusin, että vaikka kuinka jois lentävien hollantilaisten juomia, ei se mopo vaan totaalisesti karkaa, en saa vedettyä edes alkoholia niin paljon et hajoisin oksennuksesta ja konttaisin hamekorvilla exän oven taakse ruinaamaan sitä koiraa itselleni.

Ahdistaa kun on ollut ajatuksissaan parikin viikkoa, eikä käy edes mielessä ne eloonjäämisen kannalta ratkaisevimmat toiset ihmiset. Äiti juuri muistutti, miten sitä harmittaa kun en koskaan soittele tai ole edes kiinnostunut kertomaan mitä minulle kuuluu, saati kysele kenenkään kuulumisia, lähettele terveisiä, kerro että välitän tai että että oisin edes ikävöinyt. En mä osaa. En mä tahallani kenenkään mieltä pahoita. Varsinkaan noin kierosti. Aika sadistia. Varsinkaan jos pitää feikata.
Ja kyllähän mä ikävöin. Ei se siitä ole kiinni, ehkä musta ei vaan riitä kaikille?
Se ei vaan tähän ympäristöön istu. En mä jaksa lörpötellä koko iltaa, mun paras hetki kestää sulkimesta riippuen. Niksnaks, se on siinä. Täysin korvaamatonta ja saan hypistellä sitä uudestaan ja uudestaan. Kai mä olen niin vammainen. Missä se solidaarisuus ja ymmärtäväisyys nyt on? Kysyn ma vaan.

No joo, samaa paskaa päivästä toiseen.
Että lujaa menee, kaikki suunnitelmat ja kurssit muuttaneena, nähdään kai joskus vielä.