IRC-Galleria

Kaikki kai lähti taas siitä kun ulkoilutin itseäni. Tähän on taas tultu -ja miten nopealla syklillä. Ajatuskin yliminästä minun minästä tässä ja Leo tekee niinpäniin -ninjat. Voi kai sitä tosissaan sekasinkin olla.

Hahaah.

Ja niin, siellä metsissä lenkeillä mä mietin saiko kettu jäneksestä evästä. Pääsikö pupu karkuun. Oih! Naapurin kissan on kettu ajanut puuhun. Ei ilveksiä missään. Etin ja etin. Hirvetkin löysin. Olivat kaataneet niin paljon, et menin hukkaan. Mikon mummon talolle. Oli tullut jäitäkin, huomasin mulppaavani kaislikossa. Sepä se, vallanmainio pakotie. Kieltämättä ajattelin pakaroitani poukkoillessani viisvuotisella avolla. Olin saada sydärin kun tajusin, ettei ole lintuja missään. Humina vaan, tottakai kaivoin kameran.

En saa mitään enää takas. Sekasin kun seinäkello, mieli kirkkaampi kuin koskaan milloinkaan. Lihallisesti niin konkreettisesti jumissa, että panikoiduin kun tajusin, etten saa edes ikkunaa auki. Täältä on päästävä pois. En vaan saa henkeä. Selkärankaa riipii ja sisäelimiä vihloo. Se kuolemaa kylvää. Jotenkin tylyä nyt olla näillä main ja tietää mitä tapahtuu kun oon tästä pelistä pois. Vituttaa oikein. Hyvää motivaatiota hapatreeneihin. Astetta munakkaammat ovistopparit meijän rouva alzheimerilla, meikäläisen käsipainot. Hetken jo toivoin, et Jehovat ois jääneet pidemmäks aikaa. Mä pelkissä sukkahousu-paita-pyjämissani- tukka naamal ja mummolla valuu käsivarresta veri samalla kun se kokkailee pullia, mistä loppupeleissä tulikin kelpo kääretorttu. Ettei pelkkää rämpimistä. Tuli lumi, tein lyhdynkin. Ja kaivannut olen. Voi taivas. Katoin varestakin kateellisena, eikä muu kuin vapaus ollut mielessä. Ei se kiveltä hyppääminen mitä huikeeta benji-efektiä aikaansaa, mutta puusta tippuminen auttaa. Onneksei kukaan nähny.

Ois kyl kiva kun ton vanhimman elämällä ois arvoa jonkun muunkin silmissä kuin mun. Tuntuu jotenkin pahalta ajatella, että ihminen, joka jotakuinkin kaikin voiminensa on melkoisen lauman saanut ylenpalttisen hyvinvoivaksi elämään ei voi sit edes tulla pitämään seuraa. Et on vuodesta toiseen niin kiire elää sitä ylenpalttista elämäänsä, et ei voi kiinnostaa. Ja mitä kaikkea täällä ois kaikille. Jotain ihan muuta. Tunti päivässäkin antais perspektiiviä jeesustella olkkarin valkosilta nahkasovilta pitkonsa takaa. Tai sit oon joku täysin vinksahtanut luonne. Musta on jotenkin pahaa väittää välittävänsä jostakin, jos ei koskaan sit yhtään mitään välitä. Tai se välittäminen on lähinnä välinpitämättömyyttä kaikkea millä on oikeasti merkitystä kohtaa. Miksi. Ja jos ei kerran välitä. Ni antais olla rauhassa. Ihan kokonaan sit olla rauhassa. Mut ei. Tuntuu pelottavan lähellä pyörivän sellainen tosi kaukainen flippailu-efekti, että pakkohan sitä tietty on taas miettiä, että jos se olenkin minä. Mut en oo.

Ei siitä keskustella.Tai sitä mietitä. Ei ei ei. Päinvastoin. Kadotan kaiken jos kyseenalaistan itseäni. Ei ihan niin pohjalle vajottais. Vaikka sekin meillä kävi mielessä. Nojailtiin saunan pesän luukkuun ja vedettiin iltaröökit. Minänminäminä. Totuutta pakoilemassa. Öljypannun lohdullinen hörähtely. Tosta se koko maailma sit kostuu ja mä kikattelen miten sitä poltellaan pannussa kun mitkäkin sikaporvarit. Sähkö tulee metsänyli näkyvistä piipuista ja kaikesta tästä ollaan ylpeitä. Maksoi mitä maksoi.
Koitin mä tietysti keskustella vaihtoehdoista, mut lähinnä itseäni huvittaakseni. Onhan kissakin ulkona oleva koer ja korppu kaihiselle koiralle syötäväksi kelpaavaa. Ei tule lamppuun valo auringosta. Pitääkö tässä nyt sitten valita pimeys ja elämä tai valo ja kuolema? Ihan kiva kortin nostin. Vittu.

Tahtoisin sänkyyni miehen. Ja olen kuin vanhapiika kamarissa. Kissoja, kirjoja, epäseksikästä menoa. Mä kuolen itse tänne. Henkisesti. Tahtoisin uhrailla itseäni ihan muualla, mut en malttais tällä hinnalla. Mut ehkä tämäkin kiemura ratkeaa sillä totuudella, mitä vielä pystyy pakoilemaan. Ja taas ei jää käteen kun hyvinmuodostuneen pakarat. Jipii!