IRC-Galleria

Kaikki kai lähti taas siitä kun ulkoilutin itseäni. Tähän on taas tultu -ja miten nopealla syklillä. Ajatuskin yliminästä minun minästä tässä ja Leo tekee niinpäniin -ninjat. Voi kai sitä tosissaan sekasinkin olla.

Hahaah.

Ja niin, siellä metsissä lenkeillä mä mietin saiko kettu jäneksestä evästä. Pääsikö pupu karkuun. Oih! Naapurin kissan on kettu ajanut puuhun. Ei ilveksiä missään. Etin ja etin. Hirvetkin löysin. Olivat kaataneet niin paljon, et menin hukkaan. Mikon mummon talolle. Oli tullut jäitäkin, huomasin mulppaavani kaislikossa. Sepä se, vallanmainio pakotie. Kieltämättä ajattelin pakaroitani poukkoillessani viisvuotisella avolla. Olin saada sydärin kun tajusin, ettei ole lintuja missään. Humina vaan, tottakai kaivoin kameran.

En saa mitään enää takas. Sekasin kun seinäkello, mieli kirkkaampi kuin koskaan milloinkaan. Lihallisesti niin konkreettisesti jumissa, että panikoiduin kun tajusin, etten saa edes ikkunaa auki. Täältä on päästävä pois. En vaan saa henkeä. Selkärankaa riipii ja sisäelimiä vihloo. Se kuolemaa kylvää. Jotenkin tylyä nyt olla näillä main ja tietää mitä tapahtuu kun oon tästä pelistä pois. Vituttaa oikein. Hyvää motivaatiota hapatreeneihin. Astetta munakkaammat ovistopparit meijän rouva alzheimerilla, meikäläisen käsipainot. Hetken jo toivoin, et Jehovat ois jääneet pidemmäks aikaa. Mä pelkissä sukkahousu-paita-pyjämissani- tukka naamal ja mummolla valuu käsivarresta veri samalla kun se kokkailee pullia, mistä loppupeleissä tulikin kelpo kääretorttu. Ettei pelkkää rämpimistä. Tuli lumi, tein lyhdynkin. Ja kaivannut olen. Voi taivas. Katoin varestakin kateellisena, eikä muu kuin vapaus ollut mielessä. Ei se kiveltä hyppääminen mitä huikeeta benji-efektiä aikaansaa, mutta puusta tippuminen auttaa. Onneksei kukaan nähny.

Ois kyl kiva kun ton vanhimman elämällä ois arvoa jonkun muunkin silmissä kuin mun. Tuntuu jotenkin pahalta ajatella, että ihminen, joka jotakuinkin kaikin voiminensa on melkoisen lauman saanut ylenpalttisen hyvinvoivaksi elämään ei voi sit edes tulla pitämään seuraa. Et on vuodesta toiseen niin kiire elää sitä ylenpalttista elämäänsä, et ei voi kiinnostaa. Ja mitä kaikkea täällä ois kaikille. Jotain ihan muuta. Tunti päivässäkin antais perspektiiviä jeesustella olkkarin valkosilta nahkasovilta pitkonsa takaa. Tai sit oon joku täysin vinksahtanut luonne. Musta on jotenkin pahaa väittää välittävänsä jostakin, jos ei koskaan sit yhtään mitään välitä. Tai se välittäminen on lähinnä välinpitämättömyyttä kaikkea millä on oikeasti merkitystä kohtaa. Miksi. Ja jos ei kerran välitä. Ni antais olla rauhassa. Ihan kokonaan sit olla rauhassa. Mut ei. Tuntuu pelottavan lähellä pyörivän sellainen tosi kaukainen flippailu-efekti, että pakkohan sitä tietty on taas miettiä, että jos se olenkin minä. Mut en oo.

Ei siitä keskustella.Tai sitä mietitä. Ei ei ei. Päinvastoin. Kadotan kaiken jos kyseenalaistan itseäni. Ei ihan niin pohjalle vajottais. Vaikka sekin meillä kävi mielessä. Nojailtiin saunan pesän luukkuun ja vedettiin iltaröökit. Minänminäminä. Totuutta pakoilemassa. Öljypannun lohdullinen hörähtely. Tosta se koko maailma sit kostuu ja mä kikattelen miten sitä poltellaan pannussa kun mitkäkin sikaporvarit. Sähkö tulee metsänyli näkyvistä piipuista ja kaikesta tästä ollaan ylpeitä. Maksoi mitä maksoi.
Koitin mä tietysti keskustella vaihtoehdoista, mut lähinnä itseäni huvittaakseni. Onhan kissakin ulkona oleva koer ja korppu kaihiselle koiralle syötäväksi kelpaavaa. Ei tule lamppuun valo auringosta. Pitääkö tässä nyt sitten valita pimeys ja elämä tai valo ja kuolema? Ihan kiva kortin nostin. Vittu.

Tahtoisin sänkyyni miehen. Ja olen kuin vanhapiika kamarissa. Kissoja, kirjoja, epäseksikästä menoa. Mä kuolen itse tänne. Henkisesti. Tahtoisin uhrailla itseäni ihan muualla, mut en malttais tällä hinnalla. Mut ehkä tämäkin kiemura ratkeaa sillä totuudella, mitä vielä pystyy pakoilemaan. Ja taas ei jää käteen kun hyvinmuodostuneen pakarat. Jipii!

Jonkinlainen purkaus on odotettavissa, tämä jumi, unen_omainen syväjää murtuu pahoinpidellyn padonlailla, eikä siinä kisassa luonnonlait päde.

Tunne on vihdoin kenties se haetuinkin kaaos, jota ei malta nukkumalla pilata. Piipuissa pelailu ei kenties ole fiksuin tapa tehdä elämässään ratkaisuja, mutta ehkä hauskin ja lyhytnäköisin.
Vaan mitäpä sitten, eipä juuri yhtään mitään.

Myrskytuulien rutelemat lapsuusjoulujen irvikuvapyhät saatiin onneks pois alta lusittua ja varsinainen joulusydän löytyikin vasta uudesta vuodesta. Ehkä paikoin tuo jäisen mörököllin kanssa käydyt metsäretkiset päihdehölkät varjostivat varsinaista ilon manifestoitumaa omalta osaltani, mutta onneissani observoin.

Ehkä tosimaailmassa ns.Kotona ei kannattais inspiroitua julkisiin soitteluihin, kun se perus masentava "ei jumalauta" kajahtaa herkkän sielun syvimpiin holveihin. Eikun mä vähän vaan ,melodicaa---ei sitte. You are the one who was supposed to love Me no matter what. The Blood, Honour and brotehrhood. Voikohan kukaan koskaan saada liikaa tai edes tarpeeksi rakkautta? Lakkaan nostamasta ketään jalustalle, itseni yläpuolelle, ketään ja voin paremmin. Hullua tämä ihmisistä tykkääminenkin paikoin on.
Tietenkään kun ei Kaikki voi ihan paskoja olla, niin myönnettäköön, että yksi kolmesta saamastani levystä paransi tänään migreenini, yhtä vaan ihailin holtittoman sokeasti ja kolmannesta tajusin etten ookkaan ihan yksin. Ja jos oonki sokea ja hölmö, niin onnellinen sokea ja hölmö.

Niin paljon on vielä tekemättä, että tää kyllä(hän?!?!) tästä. Nytkin väärässä kaupungissa, väärässä seurassa, ja täydellisen väärään aikaan. Mut kalenteri sanoi näin, ja kalenteria pitää noudattaa, jos meinaa hengittää rahajumalan maailmassa, missä elinehtoja on yksi ja se on rahankuluttaminen, ja sitähän kuluu. Aukee ne jäät, eikä niitä onneks ole pakko katella.
Mut vituttaa vaan.

Oikeastaan se pähkinäpussin pohjasakka, eli parasta, todistaa vaan sen, että kaikilla ois potentiaalia olla parasta, ja tottakai se vituttaa kun ei saa vaan parasta. Ihan vaan on reteet vaateet. Mut jos mäkin pystyn siihen umpijäästä, ni eikö kaikki sitten? Tottakai, ja sitä ne ei kukaan tajua. Ihme dorkat.
Eikä kyllä nyt mun patoumia yhtään pura näiden samojen kehäpäätelmien pyörittely.

Ehkä pitäis kokeilla runoutta, kun kitaraa tahi syntikkaakaan ole, enkä näitä ympärilläolevissa bunkkereissa piileviä muita hirviöitä halua pelotella.
Aivopierumaa on kyllä niin saatanan kolkko, että pakko käydä inspiroitumassa:

ei auta ei.

-Tätä mä just tarkotin, jäätävää jäätymistä, mikä on ku ei lähe?
Joku sisänen demoni ohjaa laivan kurssia vituiks, tai mun pitäis sisäistää se ei-koskaan-niinku -juttu, mut yhä aina vaan onnistun tahtomattanikin pitämään pääni, että asioiden tulis mennä kuten niiden tulee mennä. Joka sekin sinänsä on vaan järjettömän mukanäppärä kehistä perinteisin, mut oikeastaan -kuten aina- niinpä niin. Oikeassahan sitä tietysti aina, mutta niin saatanan munaton, että tämä jää on beyond sen muumimörökölli-vertauksen -mikään ei pelasta -aina sattuu -mua varsinkin ja pessimismi on perseestä ja just siksi niin siistiä. Khuoh. Ois paratiisi meillä täällä näin MUT EI VÄKISIN. Pitäkää tunkkinne hasta-la-fäkin-vista vaan.

Ehkä kaikki taas tästä ratkeaa, ja mikä parasta, empähän oo koko universumissa yxixein. Lainaampas solidaarisuuksien nimissä maailman pienimunaisinta pääministeriä, Käteistä, että "FAN-TAS-TIS-TA! " Kirjaimellisestikin, hih ja hik.



Sen uuden vuoden suomen lämpimimmän sylinkin ikuisesti muistanen, vaikkei kenties kaikkien köysien salat koskaan selviä. Tai verisuonitukoksetkaan, on se ihminen vaan eläessään erinäköinen kuin kuolemaa tehdessään.

Tässä hetkessä parasta kaiken ongelmien ytimen tajuamista on sponttaanisti soittolistoilta yllättänyt portisheadin roads, jota en tietenkään taas ite tähän valinnut. Tämähän kaikki ratkeaa vain minulla ja kyllähän mää tietysti tästä kun tästäkin yöstä aamulla herään. Täyttä häkää unelmia kohti, koska eihän tässä muutakaan tekemistä ennen sitä. Hyvä me, eli mä ja meikä.

"Minä kätken sinun sanasi sydämeeni, etten tekisi syntiä sinua vastaan. Ps. 119: 11
Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen jumalaa kaikesta, minkä olivat kuulleet ja nähneet. LK2: 20"

--

everything else is just wind and dust

Ja tyttö on niin sekaisinsekasinsekasin, niin aivan liian pitkästä aikaa, liekeissä. Ja heräsinkin vasta, siis hyvissäajoin tai vähän venähtäneiltä päikkäreiltä. Enkä alottanut joulukänniäkään vielä. En, koska olen keski-ikäistynyt, ja silti se sama ihminen, jolta tänään alkossa viiniä ostessa pyydettiin henkkaritkin näyttää. WOOOHOOO! Tai sit myyjällä oli mun syysmasennukseen oikea joululahja. Mut jotenkin kotoisa olo, tietää, että on ku ois omassa baarikaapissa kun Tonikin oli Alkossa. Vasta todella tajusin, että puhelimessa kaupassakäynnin aikana puhuminen on kaikkein nerokkainta. Ei tarvitse pysähtyä juttelemaan, tai välttämättä edes moikata. Ihmeen typeriä vammoja sitä on tainnut ajanmittaan vaan pahentaa, jotenkin tuntunutkin itsekusetukselta kaikki. Parannuksen tie keventää kyllä oloa -ja kenkääkin. Ja sekös vaan jaksaa riemastuttaa. Hyvä me, hyvin me vedetään!

Ihan ei ideaali lapsuusjoulunostalgia oo heränny.En edes ole ratkaisut sitä, miksi suostun näihin aamuhämäräisiin hautausmaareissuihin. Ei ahdistavampaa ole. Kaikki se, lepattavat liekit ja jäätävä rauha, hiljaisuus niin kovalla, et tekis mieli jäädä itsekiin elämässään maate. Taas ja aina vaan. Sit kuitenkin. En mä nyt millään jaksais sitkuitenkinkuolemaakohti ajatusleikkejä. Kun ois vihdoin kaikkee. Siis, kaikkea, mitä nyt keksiikään. Vihdoin. Vihdoinkin! Tilanne, jossa haaveissaan ei koskaan ois uskaltanut olla näinkään rohkea ja reipas.
Jaksoin tähän asti.
Annoin niin kaikkeni koko vuoden ja enemmänkin ja tiesin niin, siinä sitä lapsuusnostalgiaa. Aitoa optimismia ja naivismin lumoa. Mut toimii se, eikä tää feikkaaminen vaan riitä. Oikeastaan suurin ihmetykseni urakan aikana on ollut toiset työläiset, joilla on silminnähden raskaampi taakka ja toimi ja kykenevät silti vielä siihen kaikkeen. Mä en ole ehtinyt kotona edes joulusiivota. Saati purata sitä muuttokuormaa kokonaisuudessaan, siivonnut varastoakaan, tai hävittänyt tuota vaatehuoneen sisältöä. Tekee tosissaan mieli piiloutua keittiön pöydän alle, ettei kukaan huomaa kuinka paska kaikessa mä olen. Lisäksi olen paska täti, paska sisko, paska tytär ja tyttären tytär, paska rrrrrakastaja, paska yhdenillan panoksikin, paska ystävä, noin niinkuin paska ihminen kaikinpuolin. Mielikuvituksettoman paska. Mä olen paska fetisistikin, paska harrastaja, paska kuvaaja, paska pillipiipari, paska määrä onkin yhtäkkiä loputon kaivo. Mut en tiedä vielä muuta Boa, jonka terraariossa ois ikeasta ostetusta cd-telineestä tehty kiipeilyteline, mä olen paska kuluttaja, ennenkaikkea mä olen paska tuottaja, kaikki tuotoksetkin on ihan paskoja. Että siinä joulumieltä. Mut jos suunnitelmani taas onnistuu, olen taas iltaanmennessä saanut over-humanbeing-forssini takaisin enkä sekoa tänne. Kaikkihan lähti taas siitä kun ois pitänyt abcilta mennä teippiä hakemaan. Ei näin.
No, mut hautakynttilät on ostettu. Katkerinta on tietysti taas se, että se mun ideaalifantasia tästä häppeninkistä ois menny kerran 10-vuoteen vähän edes sinnepäin kun yritin maalailla, mut ei se tietenkään kellekään sovi ja se tietenkin ois pitänyt ymmärtää jo ennen sitä fantasioinnin aloittamista. Toisaalta kyllä, helpottaa kyllä kokonaistuskaikävöintejä nämä episooditkin kun mitäs tässä nyt sitten ikävöisi. Ei kun ei. Jotenkin sitä ois tyttärenä, siskona, tätinä toivonu, et kun on ollu se 10 - vuotta vääntämättä joulunvietosta ja palloillu siellä täällä, ollu siitäkin taas sen 6-vuotta kokonaan viettämättä yhteisesti näitä, niin nyt ois ollut helppoa ikäänkuin tulla kaikki sinne yli 200 neliöön, mihin oltais mahduttu. Sauna ois ollu siivottu ja pyynätty jo marraskuussa ja osaan mä nyt ne ihmisten perusjoulumätötkin hoitaa. Vähän vittu sitä rispektiä joskus. Mä olen ollut pitopalvelussa töissä ja vastannut pahimmilaan yksin 120hengen häätilaisuudessa, johon luulin, että kuolin mut ei EN! Kyllä se Joulu nyt on aika simppeli, varsinkin kun äiti on kokki ja lapsilla koulusta loma. Ois voinu vetää koko viikonlopun porukalla, vähän skarpattu, mut ei. Oisin voinu vaikka soittaa, vaikka mitä, yhtään nirppailematta, vetänyt kaikki jouluhitit, tunteella, kerrankin. Ehkä sit itseensä on pakko uskoa kun ei kukaan muu niin tee. On kai se jostain vitun syystä järjettömän paljon näppärämpi ajella autolla sinne tänne syömään, juomaan, kahvia, jakamaan lahjoja, joulusaunailemaan, kotiin yöksi ja sit se vaan jatkuu kaukaisemmille sukulaisille heti aamu kuuden -sankarihautailun harhailun jälkeen. Ai vittu mitä neroja. Jokohan aukee viinipullo aamu viideltä?

Ei mut tädillä on tänä jouluna tykit sen verran tanassa, että lapsille on tiedossa magiikan maailmaa. Sannia hemmottelin taikuri-seteillä. Piti tehdä muka-hauska opetusvideokin, mutten ihan niin sekaisin päässyt olemaan. Äiti ottaa perinteen mukaan varmasti vittuiluna tiikeribalsamini, jota käärin hienoon paperiin. Antti saa tietysti kaiken ääneen tahtomansa ja vähän enemmän. Mulle taa antaminen sopii niin hyvin. Vielä kun sais hokkuspokkustettua niihin sen viestin ikäänkuin bonuksena, eikä menis kapitalismin harhaoihin ois optimaalia, mut eihän sitä jokapäivä, tai edes jouluna voi onnistua. Ja se onnistumisen jahtaus lienee se hakusessa olevin.
Pakko sen verran on fiilistellä, että "työ"puhelin,posti, läppäri, kaikki sellaiseen ei vapaaseen tahtoon perustuva kontaktointi on jäissä ja siitäkös sielunrauha. Voin jo haistaa vapauden hajua.

Lie message taas note to selfinä näiden tilanteessa nousseisiin epäkohtiin, niitä enää enempää tähän listaamatta, niitä jälkeenpäin taaskaan muistaneena, tai muistelleena, jotain merkittävää on siellä sisimmässä, eikä muualla, edes siellä metsässä, josta myydään tontteja, ja ilmestyy koteja supikotien tilalle. Ollaan niin katoavaisia kaikki näistä hetkistä, että nyt jos koskaan on hyvä aika repiä kaikki irti. Ni!

Että make love not war -henkistä koko tulevaisuutta vaan kaikille muille ja mulle varsinkin! <3

Harhaannuin taas aikeistani. Ei sais olla aivopierunaikaan montaa välilehteä. Tai edes tuota 50:ntä. Aina sama vika, aina sama apatia. Vielä ois hyvää säätä kadota.

ei näin -päivien jälkeen Igor näytti mallia. Täällä kaikilla on jotain ruokavammoja, joulukin lähinnä pelottaa. Mut joo, ei näin ei. Solmussa ei pysty nielemään, ihminen päiviään tai käärme hiiriään.




Ehkä me molemmat vielä opitaan..elämään.

ThsiiiiH! Geltanen kovakatto-avokatto-mersu on paikalla 28. Siis omallaan. Pilvet näyttää "highlights more magneta". Vihreetä teetä ja tupakkaa. Pyynikillä tuulee taas. Satanut koko päivän. Tai sato toki eilenkin. Muutoinkin sama kuin eilen, ainoastaan tänään oli tiistai maanantain sijaan. Pitäis olla jotenkin jeij. En vaan pääse irti. Ja tietty sekin on inhaa kun pitäis.
Puhelin laulaa, jokaisessa ruudussa vilkkuu alareuna.
Mikä vittu ihmisiä vaivaa?

Se on selvä peli,
mersut ja jagget on mustia,
audit on valkosia,
porche ja jagge on punasia,
lambo on keltanen,
hummeri voi olla minkävärinen vain. SIMPLE AS HELL JUST SIN(g).

Hehehee, tulipahan vaan mieleen tupakalla, jota ei olis sittenkään sitäkään pitänyt enää polttaa.


Huomenna kaikki on toisin. Todempaa. Jos nyt onnistunkaan. Pitää keskittyä. Hankalaa kun ajatus vaeltaa, ja silti tämä nyt vain pitäis saada aikaan. Taas nurkassa kun pupu ajovaloissa. Tekis niin mieli jäädä junan alle makaamaan. Yhtäkkiä helvettini on täynnä ihania setiä, ja tätejäkin. Ei ne mua pure, harmin ja tietty hyvä vaan. Mut voi vittu, kyllä vähän pitäis potkia perseelle kun uunoilen vaan. Tai en. Kun ei kukaan huomaa, mut laiskottelen ehkä vähän liikaa. Ehkä en usko joulupukkiin, mutta edessä se joulu silti on ja olen taas osannut järjestää itseni melkoiseen kalenteriin ja kelloon. Liisaksi ihmemaahan. No, ehkä tän sit vielä kerran..jaksaa. Osaan mä vielä. Ja jaksankin. Mut ehkä mä todella voin paremmin sitkun sielu lepää siellä --- riippukeinussa auringossa! Ei yhtään harmita hiilijalanjälki mikä siitä lennosta jää.

you can suck my dick if you dont like my shit...
Tampere on sitäpaitsi ihan aliarvostettu kaupunki, täällähän on vallan ihanaa! Lucyuouksen päivää kynttilöillä ja glögeillä, se on käärme se tonttu! Iiih! Tyttöilyä parhaimmillaan <3

-um sonho intenso, um raio vívido, De amor e de esperança à terra desce.

Eipä tänään muuta.
MoCcamästerinlatauskotona, ennen Tampereita ja Helsinkejä.
O sibelius!
Tänään "ehtii(=jaksaa?)" taiteilla, vaikka oonkin vaan giggaillu, enkä tehnyt kuin enemmän kuin piti, eikä mikään riitä ja ahneudella ei ole rajoja, kunnes löytyy rusketusrajoja.
Tai ei, sehän se toiveissa olikin, tietyllainen rajattomuuden otto auringos(S/T)akin.

Myrsky! My child, the wind that whispers! Ei se oo paha, se o puhuri ku puhuu.
No niintai näin. Ei tukka lähde päästä. Kirjaimellisestikaan. En sit harrasta naamioitumista muilta tai itseltäni.
Spirit of Fr(ench maid)ance :a kuvaamaan heti aamusta? Henkiset orgasmit siitä sitten.


http://www.satakunnankansa.fi/Satakunta/1194707621046/artikkeli/myrsky+katkaisi+kiinnitysvaijerit+laiva+karkasi+rauman+telakalta.html

http://www.youtube.com/watch?v=AZfbC_vfQn8&feature=related

Nojoo. Leikki sikseen, Stalinin "pikku prinsessa" on kuollut.
Kuolema kieltämättä haisee taas ilmoilla, maistuu suussa ja ikävä kyllä, tuntuu ytimissä. Siinä missä luita pakottaa, sydän lyö ja veri vielä virtaa. Monta kertaa monta asiaa luovuttaneena, sitä ennenpitkää tuntuu vielä oppivan, että kun sen viimeisen kerran, ihan kunnolla, oikeasti (edes), yrittää saattaa joku homma joskus jopa onnistua, alkaa tai vaivoin kehittyä. Itsekusetusta tai ei, mutta sisäinen lämpö lämmittää, ainakin paremmin kun märkä loimi ja muut kliseet yhteensä.

Sky Wilkuh - Pasi sta radis -treenit. Rankkaa on, snuff said - I d say. Mut lujempaa menee kun koskaan ja hulluus kukoistaa.

Jotain oikeasti (minulle) merkittävää on vakavasti ilmassa, enkä mä normaalisti ole normaali normaalisti, enkä oikeastaan edes ole juuri koskaan erityisen vakava, en siksi etten olisi, vaan kun en osaa sitäkään. En edes muistais olla vakavana, jos nyt sit. No mut kuitenkin. Asian kiertäminen on helpompaa kuin kakistelu. Jätesäkki on paljonkin dramaattisempi kuin paperipussi. No compromises.

Ennen pitkää me kaikki kuollaan kuitenkin. Siitä ollaan kai yhtä mieltä. Trier ja Minä. Vielä on monta asiaakin ratkomatta ja moneen asiaan syventymättä, monta ihmistä tunnustamatta ja kaikki on hyvästelemättä. Aikaa on, mutta mikään ei kestä loputtomiin. Ajatuksia ja logiikkaakin löytyy, mutta useimmiten käyttörobotti on niin sekaisin tai tiltissä keskenänsä ettei tarvittavia tiedostoja pysty avaamaan tai siirtämään. Joko ne on reva niin levällään, ettei edes halua pistää jakoon tai niin emolevyltäkin niin hukassa, ettei löydä manuaali tai automaattihaulla mitään järkeistettävää. Monimutkaisemmaksi, tyhjäsanaisemmaksi tai narsistisemmaksi en lie tästä muutu. Jos muutu koskaan mihinkään todella, mitä nyt kasvan valtavan vahvaksi kaikin puolin ja mania saa mut taas uskomaan jahveilun kantavaan voimaan(kin?!). No ei sentään, mitään edellisestä, mutta helppoa on tunne on kevyt vaikka pitäis ja mitä. Varsinkin jäsennellä, järjestää ja se oleellisin.

Päivät on menneet tutkiessa taas. Tarviis taas kiristää nyörejä. Ottaa itseä niskasta ja vielä skarpata niin paljon. Kun löytäis niitä sanoja joskus. Oikeisiin paikkoihin, oikeita sanoja, oikeille ihmisille. Multa jää aina kaikki sanomatta. Varsinkin se mitä piti. Ja ilmeisesti se edes jollekin muulle kuin itselle puhuminen olis kannattava veto. Mut hitto. Aino vai Keet?

Lopussa kiitos seisonee. Vähän vielä. Jospa tää (taas) tästä. Se kuuluisa valo siellä tunnelin päässä kieltämättä pilkottaa. Täytyy nyt paremmin kun koskaan ennen olla sokeutumatta jos se kirkkaus vaikka iskee, et näkiskin jotain, nyt kun on hyvä näkyvyys ja sitä kuitenkin taas ikävöis jos vasta kun tajuais ettei näe mitään. Eli samoja sanoja eripäin sanoen.

Tämä pahoillaan olo lienee korjautuva kun toimii niin, ettei koe tekevänsä kenellekään väärin, eli itseään loppuviimeksi vastaan sotien, joten sarvista harkää ja sanoista lauseita. Helppoa ei ehkä tule. Mut ehkä loikkaan kaapista vasta kun olen siihen valmis. (daa?-hymiö)-selviönä menkööt. Voimaa ja jaksamista vaan mun kanssa, vieläkun muistaisin pysyä positiivisena ja sen, mikä on oleellisinta.


Ehkä en oo seurannu madonnaakaan tarpeeksi kun sillä on näinkin yllättävää tuotantoa,


http://www.youtube.com/watch?v=iDbMHpE-0hc&feature=related

Ryhdytään tajuttomiksi, hunaja!


mitä vielä?
Saan kestitä ystäviäni vuohenimaitojuustolla ja omilla viimeillä?
Kiitos!

http://www.youtube.com/watch?v=6XbIuSLaCnk&feature=related

Turhaan tänne niitä piipaa-autoja lähetätte.

Hohhoijjaa. Oikeesti kuuntelin eilen munapystyssä Kurjuuden Kuningasta. Mul on selkeästi joku musiikkikriisi sisäisesti menossa.

Aivopierumaahan piti tulla oksentamaan mut kappas mun klassinen kultakalamaisen pitkä muistini ei enää muistakaan mitä olin sanomassa. Kai lieni tuohtumisen laskun. Dämit. Ja avasin tämän. Tästä tulee nyt kai kaikkien aikojen paskaa. Tuskin kyllä onnistun siinäkään. Sellainen tasaisen harmaa kuolleesta valunut paska, johon ruumiinpesijät on jo tottunut, kukaan ei halua tietää enempää ja siivotaan pikimmiten lattiakaivoon heti havaittaessa.

Ainiin, sitä piti päivitellä, että toivottavasti sit on se maailmaloppu ihmiskunnan totaalinen loppu, en kestä sen pienen pojan ilmettä 18-vuotis päivillä, jossei tädillä olekaan varaa radio-ohjaimen sijaan antaa avaimia ferrariin. Tai voihan sittenkin olla radio-ohjattavia, jos vaikka autotkin jo silloin ois sähköisiä ja lennettäis pikkukoptereilla. Kuinka hieno ropelikapseli, mopoauto ilman renkaita. Ei tarttis talvisin aurata. Kallioon vaan lohkois seinän, siihen oven suruuruuru ei olis murtumia nilkoissa ja omegoja kallionleikkauksissa. Ei tarttis ohitella, vois mennä yli ja ali..jojojooo..Niin, ei ollut mun keksintö. Bruce Willis ja fifth elementhän ne sieltä läpipuskee. Jannee tulee ikävä.Aina kun vilahtaa VinDiesel tai Bruce Willis ni tietää, et on korkee aika mennä poriin tankkaamaan actionia beyond.
Tämä kestoikävä muuten liittyy siihen alkuperäiseen moskaan, mitä piti ulostaa.

Siispä niin.
Seurakunta kokoontu vasaraisten seurakuntatalolle, mohikaaneista toiseksi nuorin on taas vuoden viisaampi. Sannia katsellessa tulikin jälleen mieleen, miten sitä sitten kuitenkin se on kauheen söpöä se sellainen yhteenkuuluvuus ja ajatusket veristä ja geeneistä ja perinnöstä. Toisaalta taas, sitä miettii, et antais sellaisen megailun jatkumon, ei näillä vitun geeneillä. Jos multa kysytään, ni olis kyllä maailma parempi paikka, jos ei oltais täällä sotkemassa parempi geenisten kuvioita.
Ei tän pitäis olla näin vaikeaa. Pirun yltäkylläisyys saa kyllä vadin niin sekaisin, ettei sitä välttämättä eläessään edes tule miettineeksi, mihin aikansa käyttää. Ja miksi. Välillä koitaa kelailla, mut aika vähän tuntuu ainakin tästä lähipiiristä ihmiset panostavan ajatusta sille laadulle sen määräilyn sijasta.

Tekee tietysti mieli entisestään vaan paeta raikkaimille ilmanaloille. Jo asfaltilla kävely masentaa. Kotisairaanhoitajat kehuvat kilpaa mun huorimpia saapikoita ja mun on vieläkin vaikea tajuta, laskimokatetri ei satu kun sitä rönkkii. En mä kestä tätä paskaa. Oikeesti.
Miten tätä pitäis kestää. Olla vaan. Hoidella asioita. Ikäänkuin nauttia siitä mitä on. Mitämitämitä vittua. Nauttia. Siitä mitä on. En mä toimi niin. En mä vaan nauti, voi esittää, että nautin, jos en vaan yksinkertaisesti nauti. Sillon on tooooooooosi vaikea panostaa laatuun, kun ei näe edes pointtia. Huoh. Noh. Itsekästähän se tietysti on kun ei kelle osaa mitään antaa.
Tai osaa. Mitään. Mut vaikeammaksi se menee vaan. Tämä, niinkun kaikki. Enkä mä oikein tiedä miksi roikuttaa itseään löysässä hirressä. Ihan vaan, että lähtee vasta kun repeää tästä vitutuksesta.
Oikeasti on vaan ikävä onkaloon. Omaan kellariin.


Voi tietysti olla, että mulla vaan ei taas oo kaikki kotona ja oikeastaan on useampikin. Tämä täysin selittämätön jatkuva vitutus on pakosti jostain peräsin, enkä tietenkään jätä sitä selvittämättä, mutta vaikeaa se on. Jatkuvasti mä hämäännyn olettamaan itsestäni jotakin, mut joku meistä huijaa meitä. Kun ei mitään backoutteja kärsi ja oikeastaan muistaa kaikki hereilläoloaikaiset suuremmat eventit, jäin taas miettimään, että mitä tapahtuu siinä välissä, kun ihminen, joka pirskoaa mun intialaiset käsinmaalatut kahvikuppini tiskialtaaseen aiheuttaen sisäisen surutyöprosessin, huutaa Mulle, siis Minulle, seuraavana päivänä, että "hanki säkin vittu niitä rauhottavia jostain". Siis, mitä? Minä? Mä kyllä muistan joka kerran kun olen hermostunut tai menettänyt ns. hermoni. Ja flippauksetkin muistan pääpiirteittäin, mut jotain jää vielä näkemättä. Mä en ole muistaakseni vuosikausiin tuntenut ylipäänsä sen kummempia lämmön tai negan tunteita. Toki jotain, mut en mitään minkä takia tahtois jatkaa eloa. Kyllä sekin päätös vielä tuntuu ihan järkiperusteella menevän, eikä niinkään jonkun tai jonkunasian/aatteenplaaplaa, minkään ulkoisen tai tuntemuksen perusteella. Tai sit.

Mut en mä tarvi rauhottavia. Tossa kännit vetäessä tajusin, että vaikka kuinka jois lentävien hollantilaisten juomia, ei se mopo vaan totaalisesti karkaa, en saa vedettyä edes alkoholia niin paljon et hajoisin oksennuksesta ja konttaisin hamekorvilla exän oven taakse ruinaamaan sitä koiraa itselleni.

Ahdistaa kun on ollut ajatuksissaan parikin viikkoa, eikä käy edes mielessä ne eloonjäämisen kannalta ratkaisevimmat toiset ihmiset. Äiti juuri muistutti, miten sitä harmittaa kun en koskaan soittele tai ole edes kiinnostunut kertomaan mitä minulle kuuluu, saati kysele kenenkään kuulumisia, lähettele terveisiä, kerro että välitän tai että että oisin edes ikävöinyt. En mä osaa. En mä tahallani kenenkään mieltä pahoita. Varsinkaan noin kierosti. Aika sadistia. Varsinkaan jos pitää feikata.
Ja kyllähän mä ikävöin. Ei se siitä ole kiinni, ehkä musta ei vaan riitä kaikille?
Se ei vaan tähän ympäristöön istu. En mä jaksa lörpötellä koko iltaa, mun paras hetki kestää sulkimesta riippuen. Niksnaks, se on siinä. Täysin korvaamatonta ja saan hypistellä sitä uudestaan ja uudestaan. Kai mä olen niin vammainen. Missä se solidaarisuus ja ymmärtäväisyys nyt on? Kysyn ma vaan.

No joo, samaa paskaa päivästä toiseen.
Että lujaa menee, kaikki suunnitelmat ja kurssit muuttaneena, nähdään kai joskus vielä.