kirjoitinkin jo viikko sitten. Murusta piti päästää irti sinä yönä. Kaulapannan lisäksi näköjään se tekstikin on kadonnut. Hyvä niin. En muista siitä muuta kuin, etten tahtois päästää irti. Ku oon tämne. Mnää.
Herkistyn nykyään niin helpolla. Tai aina oon ollu helposti hellyyntyvä. Vahvakin vaan ku joku näkee. Voimaeläinten määrä laskee, enkä jaksais nousta suosta. Toisena päivänä haluaisin maata yksin pimeydessä ja seitsemäntenä patsastella paratiiseissa parhaiden kanssa. Sen siitä saa kun antaa brutuksen valita kohtalonsa. Olla onneton ja nähdä elon kuolevan ympäriltä. Sekavaa. olen vieläkin matkalla, pelkästään parempaan. Nukun jo niin paljon, etten muista mikä oli unta ja mikä totta. Joku sääli mua unessa tai todellisuudessa,ehkä molemissa, kohtaloani, mitä kaikkea, mitä en itse edes enää muista, on joutunut sivusta katselemaan, miten puoli maailmaa onkaan pumpulissa. Helpoissa veloissa sielujensa helvetillisessä vankilassa. Mulla lienee pää eniten pumpulissa tai pyhässä skumpassa. Pahaa oloa ei enää olekaan. On vaan infernaalista tuskaa tai parasta. Oma valintahan se on. Siinä mielessä olivat kai oikeassa, että olen pahanilmanlintu. Aina paikalla kun poistutaan ruumista. Ja minä itse elämäni diktaattorina maan vankina. Morisette laulais näöstä ironian uuden karaokehitin. Itsensä surkuttelu ei onnistu kunnolla, pakko vaan antaa senkin olla.
Olen jo alkanut epäilemään ettei vahvuusnaamioni pidäkään kun perheestä voivotellaan suurella äänellä.
Sama perhe juhlii äitienpäivää päivän etukäteen ja mulla on suruaika, saatana. Mut ei, mä käyn hakemassa Alvinin ja pikkuoravat. Karkkeja tasapäisyyksien palkinnonjaossa ja peitän kasvoiltani sen, että meteli saa synpapsit paukkumaan. Mohikaanikin ilmaantui paikalle näyttämään suurille, että vesimeloni on herkuista parhain. Ja että kävely ilman tukea onnistuu. Hyvä täti! Hyvin on lapset ja aikuiset aivosullottu pumpulipulloon,enkä mahda itselleni mitään. Välillä istun iltapäivänauringon paahtaessa aivosuoniani ennennäkemättömän laajentuneiksi ja toivon kaiken lapsille ja ympärillä oleville jaossa olevan pahan itselleni. Ettei kenenkään muun tarttis. Ettei ne muistais, miltä tuntuu kun sattuu. Täti unohti unissaankin kivuttoman olotilan. Ettei niille tulis pipejä pään osuessa sohvapöydännurkkaan, että olis omista elinvuosistani pois pienimpien itkut. Ihan kun voisin loputtomiin varjella. Enkä voi. Vähiten itseäni.
Joku varajeesus-syndrooma vanhoilla päivilläni.
Jakaa hedelmästä heikoimille ja veden viiniksi rentouttamaan. Omat kipuni musteeksi iholle, piikit arvista läpi ja koru sisään. Hämään eniten omaa peilikuvaani. Kadonneet pakkomielteet ja usvanmetsän karkulaisiksi nimetyt aatteet. Vähän päälle pakanalliset vaatteet. Aikakoneella taaksepäinmentyä mentäis päin mäntyä. Kuuntelisivat mitä sanon, eivätkä koittaisi tulkita. Inhimillinen tulkinta tuntuu aina kärsivän rikkinäisen puhelimen särö-efektistä, joka saa sanoman sisällön muuttamaan muotoaan. Eli ei nokkosta jalkakylpyyn, vaan vereksi suoniin. Punasoiluiksi elämää kantamaan. Omatkin on vielä poimimatta.
Ihmisapinat oppivat parhaiten matkimalla. Oma kantapää verestämällä. Ei voi kolmijalkainen kettu mustana orina nelistää.
Jokainen sentti minusta kaipaa kosketusta. Pehmentävää energiaa, olla sulaa vahaa. Kenempä ei. Mutta kevään hiirenkorvien muuttuessa rottapalaksi lasikuutioon sitä tuntee kasvanutta halua olla lähellä ja liki. Omia aikaa ja lihaa. Herkutella hurmiolla. Ottaa osaa kaupantekoon. Rakkaus ja henki, kaikki on myytävänä. Kissan silmän kaltainen, ruumiista poistunut nukkuessaan. Lasipallon tuiskeessa jonkun muun kirjahylyllä. Hermoilee kun palaa. Suurimmat liekit merenrantojen kallioilla. Olla koko heinäkuu tuuliajolla. Taiteilijanlomalla. Jonkun muun ajasta pois, itse auringonvalo varaten.
Oma valinta, jälleen vaan.
En osaa jättää mummiakaan muiden murheeksi, vaikka tiedän sen olevan väistämätöntä. Nyt jo kaduttaa. Mä tiedän miten tää menee. Ja olen tainnut vaan pahentaa asioita. Tai mikä nyt ikinä on parempi ja kelle. Yhteiskunnallisesti ois ollu varmaan hienoa tukea jo vuosikausia hyvää suhdetta lääketeollisuuteen, kohta siihen on tartuttava, jos en meinaa itseäni tässä samalla uhrata. Tekis niin mieli.
Itsestään tässä on kunkin tosin vastattava. Sairauksien vitsauksista huolimatta jaksettava, parannuttava, kestettävä. Ja hyvinhän se menee. Paremmin. Mäkin syön hiirenkorvia. Juon uutejuomiani. Uskon itseäni. Menen muksumassiin koroissani, naureskelen nahoissani ja palelen sisuksissani. Pidän huolta heikoimmistani, itsestäni varsinkin, rakastan estottomasti. Anna kaikille luvan nauttia elämästä ja unohtaa velvollisuutensa. Olla välittämättä materiasta. Ostan sen saatanan mustan pantterin, vaikkei olis varaakaan, enkä jaksa sitä edes enää kantaa. Olisin itsekin sen valinnut sieltä kaiken muovipaskan keskeltä, ylähyllyltä. Syötän italialaista vähä-lisäaineista jäätelöä isänmaankunnioittamisen hengessä, soluissa on tulevaisuus, dna:sta historiAnoppi. Ei kukaan halua kuunnella, niin sanotusti, mutta nöyrtyä voimalinjoiksi haukan kohtaloksi.
Annan kaikille luvan ottaa ystävä syliinsä, nauttia olostaan ja lähteä aamuun käsikädessä. Pidetään nyyttikestit, mä ja meikä, laihaa verta tarjolla, jokainen vie palan mennessään. Kun annan. Rauhanneuvottelut maailmassa epäonnistuvat. Oravat tekevät hittibiisejä elokuvissa, pelastauduttuamme saarelle sen tulivuori purkautukoon. Löytyköön uudet horisontit, kulkeutukoon eliölajit. Ilman rakkautta ei ole elämää ja pelkällä pahalla viljelemme kuolemaa. Oma valinta.
Aurinko laskee jo, enkä ollut hereilläkään vielä. Tekis mieli mitä vaan, vaan ei taida visio kantaa. Taaskaan. Energia loppuu lattianrajaan. Tahto takaraivolle. Syyt vähenee ja suojatit kasvaa. Omilta viisaudenlehdiltä loppuu luettava, enkä vaan vieläkään yllä ylivertaiseen ninjaan- hyvin kauaskin siitä, vaikka hämärissä parhaiten näenkin. Uusia oppeja löytämään Kosketuksenkaipuusta eroon ja tiedän ettei enää ole syytä onnea jaella. Ajatuksia lukea tai iltoihin helpottua.
Elämän voitto on liplatusten laulusta omaäänensä kuulla.
Olla yhtä kaikki, vihdoin vaaleanpunaisena vesihöyrynä kasvoiksi ilmestyä. Siveetön punerrus kiihkoilijan poskipäillä. Mielensä raukeus kantasolujensa seinämillä. Kuolemankulttianarkisti, anna elämän aamun koittaa, auringon laskeutua suohon, tulla valoksi risukasoihin. Tuleksi tupiin, menetettyjen puiden hehkuun. Palaviksi hiiliksi fakiirin päkijäin alle, koroksi korkeimmaksi nenänvartta katsetta lasketella. Tekijäksi työhön, pitäväksi tuleen lämmön, näkeväksi yöhön.
Karvat langaksi nuttuun, lapasista lähteviksi.