IRC-Galleria

Herätä ja huomata koko elämä samassa pullossa. Yleensäkin pulloissa. Vanhoja kummituksia ja uusia aaveita. Kun current 93 It's Time, Only time.

Kokea kaikki samaan aikaan, eikä mitään tunnetta koskaan jälkeen. Hankala tarrautua siihen kaikkein arvokkaimpaan, kun ei sitä enää olekaan. Tai ole koskaan ollutkaan. Tai tule koskaan enää olemaan. Miten mä muistan, että joskus olis helppoa pidellä tunteitakin. Mikä sitten teki tunteesta materiattoman. Olisko tunteesta antimateriaksi, polttoaineeksi avaruusrakettiin?
Ainainen halu vielä palata tai unohtaa. Ikuinen ristiriita muistella ja paeta muistojaan. Ei oikein osaa päättää eläiskö menneisyydessä vai tulevaisuudessa. Nykyhetkikin ois houkutteleva, jos ei aina huomais hereillä ollessan sen kaiken ihanuuden ohella sitä kaikkea mustaa substanssia, minkä varjolla pienetkin asiat on ihania. Kai kaikkea tarvitaan. Krapulassa vaan ei jaksais kanniskella lasteja. Vaikka lastit lentäessään on ikimuistoisia.

Ois näppärintä kun kummitukset sais kahlittua kellareihin, vois käydä rohkeina aikoina kohtaamassa niitäkin, ilman pelkoa ilmestymisistä väärin paikkoihin vääriin aikoihin. Tietty, kummituksista pääsis eroon kun lakkais jatkuvasti etsimästä niitä varjoista ja pimeyksistä. Lakkais etsimästä jatkuvasti ennusmerkkien oraakkelimaisia enne-ennustuksia. Jatkuva tarve tietää tuleva osatakseen varautua, kuitenkin nauttia eniten kaikesta, johon ei ollut osannut varautua. Ja vaikka aina kuinka varautuis, ei koskaan osannut tarpeeksi varautua. Ajatellut olenkin, onko se varautuminen enää minulle mitenkään pakollista. Joku inhimillisyyden alhaisin tunne epävarmuus lie sitten ainoa tarrautumisen arvoinen tunnetila mun päässä. Joskus vielä pääsen sinne narsismin puhtaimpaan muotoon, en enää hymyile niille kaikille tuntemattomille,en enää tuhlaa aikaani epätoivon nostamaan haikeaan kaipuuseen tai unelmien toteutumattoman taivaan alla pasko. Voi vaan valita onko päähenkilö tyhjissä kansissa, tyhjille sivuille, onko se se kosketinsoitin, jota kukaan ei osaa soittaa. Neekeri-suvaitsevaisuus-nukke natsiperheessä.

Tekis mieli tehdä paljonkin kaiken sen eteen, mitä etuoikeutena olen saanut. Jotenkin silti tuntuukin siltä, että juuri niin sen kuulu tulla, mun luo, automaagisesti oventaakse kaikkien sananlaskujen painajaispoikkeus, lottovoittaja ilman kuponkia.
Saa koskea jokseenkin kimmoisaan lihaan ja fantasioida itsensä hyvinkin kylläiseksi. Kaikesta muusta puhumattakaan, ja varsinkin niin.
On vaan niin pirun siistiä. Ja pirun perseestä. Juuri se tila, missä mun on paras kamppailla. Ehkä saan eniten aikaiseksi näin. Nytkin muistin koko galtsun ja kirjoitan. Tästä tietysti kova tsemppi ulos. Loppuu tämä katatoninen hyväolon hämärä.

Silti kyllä, onnellisuutta lienee sekin, että on hienoja muistikuvia kauppajonoissa mieleen tulvivaksi. Niistä iänikuisista mustista lyhytelokuvista jos jo pääsis sinne kukkaiskedolle leijumaan.

Ilmeisesti olen kuitenkin kestettävissä. Tai aika hyvältä näyttää. Jos vielä viimeisinä epätoivon ajatuksina opettelis itse sietämään itseään vois joskus antaa jotakin jollekin. Edes itselleen.

http://www.youtube.com/watch?v=1oXOWXlXT3s&feature=related