IRC-Galleria

Herätä ja huomata koko elämä samassa pullossa. Yleensäkin pulloissa. Vanhoja kummituksia ja uusia aaveita. Kun current 93 It's Time, Only time.

Kokea kaikki samaan aikaan, eikä mitään tunnetta koskaan jälkeen. Hankala tarrautua siihen kaikkein arvokkaimpaan, kun ei sitä enää olekaan. Tai ole koskaan ollutkaan. Tai tule koskaan enää olemaan. Miten mä muistan, että joskus olis helppoa pidellä tunteitakin. Mikä sitten teki tunteesta materiattoman. Olisko tunteesta antimateriaksi, polttoaineeksi avaruusrakettiin?
Ainainen halu vielä palata tai unohtaa. Ikuinen ristiriita muistella ja paeta muistojaan. Ei oikein osaa päättää eläiskö menneisyydessä vai tulevaisuudessa. Nykyhetkikin ois houkutteleva, jos ei aina huomais hereillä ollessan sen kaiken ihanuuden ohella sitä kaikkea mustaa substanssia, minkä varjolla pienetkin asiat on ihania. Kai kaikkea tarvitaan. Krapulassa vaan ei jaksais kanniskella lasteja. Vaikka lastit lentäessään on ikimuistoisia.

Ois näppärintä kun kummitukset sais kahlittua kellareihin, vois käydä rohkeina aikoina kohtaamassa niitäkin, ilman pelkoa ilmestymisistä väärin paikkoihin vääriin aikoihin. Tietty, kummituksista pääsis eroon kun lakkais jatkuvasti etsimästä niitä varjoista ja pimeyksistä. Lakkais etsimästä jatkuvasti ennusmerkkien oraakkelimaisia enne-ennustuksia. Jatkuva tarve tietää tuleva osatakseen varautua, kuitenkin nauttia eniten kaikesta, johon ei ollut osannut varautua. Ja vaikka aina kuinka varautuis, ei koskaan osannut tarpeeksi varautua. Ajatellut olenkin, onko se varautuminen enää minulle mitenkään pakollista. Joku inhimillisyyden alhaisin tunne epävarmuus lie sitten ainoa tarrautumisen arvoinen tunnetila mun päässä. Joskus vielä pääsen sinne narsismin puhtaimpaan muotoon, en enää hymyile niille kaikille tuntemattomille,en enää tuhlaa aikaani epätoivon nostamaan haikeaan kaipuuseen tai unelmien toteutumattoman taivaan alla pasko. Voi vaan valita onko päähenkilö tyhjissä kansissa, tyhjille sivuille, onko se se kosketinsoitin, jota kukaan ei osaa soittaa. Neekeri-suvaitsevaisuus-nukke natsiperheessä.

Tekis mieli tehdä paljonkin kaiken sen eteen, mitä etuoikeutena olen saanut. Jotenkin silti tuntuukin siltä, että juuri niin sen kuulu tulla, mun luo, automaagisesti oventaakse kaikkien sananlaskujen painajaispoikkeus, lottovoittaja ilman kuponkia.
Saa koskea jokseenkin kimmoisaan lihaan ja fantasioida itsensä hyvinkin kylläiseksi. Kaikesta muusta puhumattakaan, ja varsinkin niin.
On vaan niin pirun siistiä. Ja pirun perseestä. Juuri se tila, missä mun on paras kamppailla. Ehkä saan eniten aikaiseksi näin. Nytkin muistin koko galtsun ja kirjoitan. Tästä tietysti kova tsemppi ulos. Loppuu tämä katatoninen hyväolon hämärä.

Silti kyllä, onnellisuutta lienee sekin, että on hienoja muistikuvia kauppajonoissa mieleen tulvivaksi. Niistä iänikuisista mustista lyhytelokuvista jos jo pääsis sinne kukkaiskedolle leijumaan.

Ilmeisesti olen kuitenkin kestettävissä. Tai aika hyvältä näyttää. Jos vielä viimeisinä epätoivon ajatuksina opettelis itse sietämään itseään vois joskus antaa jotakin jollekin. Edes itselleen.

http://www.youtube.com/watch?v=1oXOWXlXT3s&feature=related

Muistatko vielä niitä pieniä parvessa hengailevia itikoita, joita pyöräilylenkin jälkeen on nenä, suu, siis koko nielu täynnä. Et voi polkea hiljempaa, ei hanuria myyten hyödytä, mut on niin heikko hapenotto -on ihan välttämätön pakko huohottaa suu auki alamäkeen. Juuri niitä.

Ihania elonpäiviä. Joku pyörälenkkikin on psykologisesti aika optimistin toimintaa. Siks en kai Forkkelin uutuuden viehätyksen muututtua kumppanuudeksi ole saanut aikaiseksi mennä, hanuaria hyödyttäen, alamäkiin huohottamaan. Poljen aina tolla, mihin saa näppärästi käsilaukun koriin, missä ei ole kuin ne kolme vaihdetta, mitä jyrkempi alamäki sen tiukempi viileä ilma fiilistely. Jos lähtee kehittämään hanuria, on todennäköisesti tulevaisuudensuunnitelmia, loogisen päättelyn jaksauma ja terveyteensä panostamista. Siis ihan kaikkea sitä mihin tietysti elon aikana ois ihmisen tervettäkin panostaa ajatusta ja tointa. Pyörälenkissähän treenautuu hanuri, alakroppa, joten melkoinen optimisti saa olla, että treenaa itsensä kuoliaaksi ensin pyörällä ja sitten vielä yläkropan erikseen, määäädnesssss. Sellainenkin mussa asuu. Jos kolmijakoinen riittäisi, yhdelle elämälle. Se laiska, eimitäänaikaansaava, juoppo vois vaikka delata. Kuolla. Kylhän niitä sillee kupsahtelee, jakautuneen mielen eriytyneet persoonat. Näissä keksityissä päänsisäisissä asukkaissa on se hyvä puoli, että niitä voi synnyttää siinä missä tappaa.

Sit kusetan itseäni, laiskottelen, en saa mitään aikaan ja juon jostain ulkopuolisesta syystä. Joku suorastaan piikittää muhun alkoholia ja poraan lonkat auki, pitkän sänkylevon aikaansaamiseksi. Tai sit. Voisin päättää ikuisen itseni vihaamisen ja vain hyväksyä sekin fakta, että ihmisyys on minussa, että ne ovat, vaikka blokkaan ja koitan salaa itseltänikin irtautua moisista epäterveistä ja epähyödyllisistä mielentiloista. Vois hiustenrullailun sijaan sijaistoiminnaksi keksiä vaikka 3 pahimman energian kanavoimisen johonkin mitä saisi edes itsekseen myöhemmin nauraa. Pistänkö taas itseni lupaamaan itselleni jotakin, ihan vain pettääkseni itseni ja jälleen kiertämään tätä itsepaska ikuista noidankehää.
Kai se menee itsensä sietämisessä samalla tavalla kuin sen rakkauspuolen kanssa. Ehkä siinä on jutunjuurta siinäkin, että olen itsekeskeinen kusipäinen paska. Oonkin, ja se se mua vituttaakin, vaikka oonkin just siks niin ihana. Mut ei sekään mikään ratkaisu voi olla että vihaan itseäni ja rakastan muita. Eikä se nytkään niin mustavalkoista ole, että rakastaisin vain itseäni ja vihaisin muita. Ei täysin itseensä rakastuneenkäpertyneelle tule tekstiviestejä vuosien takaiselta kummitukselta, että "Ikävä sun seuraa. Tekee mieli pilluakin.". Herttasta. Ei "Moi! ....", ei, ei "Moikka! Miten menee?...". Ei. Ei mulle edes tarvi puhua niinkun ihmiselle puhutaan. Tai ainakin itse useimmiten tervehdin, varsinkin jos mitään yhteyttä ei ole pidetty 2,5 vuoteen. Ehkä mä sit vaan oon jotenkin ajelehtinut ajassa ja kuvittelin, ettei mitään yhteyttä koskaan ollutkaan tai sit vaan en huomaa sitä yhteyttä.
Mullakin kyllä ois ikävä mun seuraa, sitä iloista, nokkelaa nauravaa tyttö, jota ei huolet paina, eikä ikävä jäystä. Pillukin menis.

Sitä paitsi, ihan täysin mulkku ihminen ei ole täti, jonka sylissä maagisesti osaa tarttua tavaroihin, tai kai hiuksiin lähinnä, jee! uusi taito, apinan pentu kehittyy nopeasti. Palkkioksi käännös urakan selvittämiseksi, pienin mohikaaneista osaa jo itse päättää mihin suuntaan kattelee. Aika menee nopeasti. 64 cm:n nahkatakki, karvavuorella eksy lännentielle. Nyt molemmilla junnu mohareilla on nahkatakit talveksi. Ajattelin isommalle tilata mini-ajopuvun nahasta, se kun siitä pärräilystä on melkein yhtä innostunut kun tätinsäkin. Ehkä joululahjaksi?

Vaikea silti koskaan kuvitella omaa lasta. Kyllä se vaan on jotenkin absurdi ajatus. Samanlainen melkovarmaolo kun siitä työurittelusta. Mariska laulaa, että hetken kestää elämä ja sekin päivä päivältä siistimpää. <3

Kaikkee menikin jo ohi ja menee. Katos kalenteria, ei ollenkaan hullumpaa huomista, tai muutakaan. Onkohan musta syntymässä sittenkin se ihana optimisti, loikin kedolla auringossa ja kuvittelen ettei niitä mustia aukkoja ole kun varjoissa, olen hyberHumanMachine, en tarvitse unta, vaellan öisin. Ei kerpele, joku new plan, ei se käy. Herätessäkin pitää erikseen ajatella, että "nouse jaloille, älä siiville, et oikeesti pysy ilmassa, sattuu!" ennenkuin varsinaisesti nostaa päätä tyynystä.

Eikä muuten vesilasia yöpöydälle, Leo(n) on oppinut että mami herää kun sen naamalle kaataa vedet.

http://www.youtube.com/watch?v=rQJasESEh44

Ukkosten äärillä.

Sain raivattua, en tietenkään mitään valmiiksi asti, mutta raivattua. Täällä kaiken paskan keskellä oli tällänen asunto. Ihan liian vähän säilytystilaa tai liikaa säilytyksessä. Jomminkumminpäin.

Viikko on päättää kumiveneilyyn. Jos saan siihen ilmat, epäilen sitäkin. Seuran laatu on yhtä kohdallaan kun tässä viimeaikoina on ollutkin. Ajatus tosi Anteron ja Jannen turku iltamista kummittelee. Uuteen kalenteriin on sellainenkin hyvä suunnitella. Suunnitelmia.
Syksyksikin on suunnitelmia <3 ja kevääksikin. Ehkä näen vielä ensikevään, ehkä.

Yhtäkkiä ihmisiä tulvii elämään, vaikka kuinka luumuilisin piiloissa. Tarvinnee alkaa tosissaan suunnittelemaan sitä Koliutumista syssymmällä, alkaa nämä asfaltit tulla silmistä ja korvista. Muutun vielä kiveksi täällä suurkaupunkein hulinassa.

Jos tänäiltana näkis mistä strmbrngr on tehty. Tai flcenterin ennusteet ^^
Avaruuskaupunkeihin.

Miten ulkona maailma tuntuukin paljon suuremmalta kuin sisällä. Vitullinen dilemma. Ruohonleikkurin mukaansatempaava surina. Suoranainen fress-air-transsi. Ihanainen aurinko ja kumpupilvistö. Ei paremmin vois olla, eikä toisaalta huonomminkaan.
Lähes täydellistä.

Pääskyt lentääkin matalalla. Eikä muuten auringon eteen vellova lautta ole mikään kovin -stö enää. Lapsi parahtaa kadulla itkuun, sitä sattus. Naapurin sisko tienaa ensilauantaina kympin siitä, että se ajaa sen 3 neilön nurmikon. Mun mielestä pilvistä näky feeniks, mikä hajoaa kun pilvet liikkuu eikä silmä enää hahmota. Onkohan sade jo sun päällä?
Lauttakin hajoaa kun se tulee päälle, ei tarviikkaan siirtyä sisälle.

Ei mitään liiku päässä, ihana apatia.

Alkaa kai taas lähtemään lapasesta mun elostelut. Ensimmäinen "loma"päivä ja mä lupauduin heti töihin huomiseksi. Auringonoton kannalta sen itselleni valehtelin.
Joo-o. Kyllä mä vaan edelleen haluan niin yltäkylläisen-vastenmielisen-överisti kaikkea, että teen töitä aina kun siihen on helponoloinen vaihtoehto.
Suhteellisen laiskaa siis joo.

Mut mitä mä saan siihen tilalle? Mä voin kikkailla.
Toteuttaa mun pienet, säälittävät, epätuottavat,turhamaiset,päihdyttävät, ja moraalia rappeuttavat, vitun visioni. Jee .
Ja kas kummaa, mun on ihan kauheen hyvä näin.

Ei ole kovin fiksua kosia naista, jonka tietää sellaiseksi, ettei koskaan naisi ketään. Ihmistä, jota ei saa elvyttää. Ruumis on vielä lahjoittamatta sille kannibaalihelmelle. Pilaa vähän fiiliksiä.
Mut hei, ei se mitään. Näen vielä, vaikkakin uudessa valossa.
Jos muistaisin. Enkä olis perusnegatiiviskatkera pienistäkin inhimillisyyden osoituksista. Yliminä egoilee.

Eikai kukaan koskaan missään voi olla mun tismalleen sentilleen ja täsmälleen sellainen kuin yliminän täydellisin fantasia. En ole ole itsekään. Paskimpia.

Pitkä paatos taas. Mut pitää jollain lailla kelata johdot rullalle. Antaa olla vaan. En mä saa Japania luopumaan valaanpyynnistä tai Marokkoa luopumaan Länsi-Saharan miehityksestä. Mä en koskaan ois herkkua sanoa "en saa"-mut, sitä täydellistä minää. Ikuisuus on kyl todentotta pitkä aika jos aina vaan vituttaa.

Tarvii syödä pinaattia. Oli niin hurjan hienoa kiduttaa itseään ja nauttia salaa kaikesta, että kai tämä männynalle käpertyminen on suht luonnollista.

Jotain opin taas taivaalta ja käsistä, että joo, siihen päähän - päähän - täytyy taas paneutua.

Uimaan ja Ukkosta <3

Kääk! Was the thought.

Mitä mulle tapahtuu. Jes! Siistii kun kaikki on niin siistii! Mä syön jotain näkymättömiä menttaalipillereitä ja olen jossain ikuisessa maniatripissä. Vittu vielä enemmän jees! Kohta on taas posket krrrrampissa kun kaikki on niin helvetin hienosti. Kesän ekat hyttysmyrkkysortumiset ja kappas, migreeni.
Ne sanoo, että kesä kuivaa minkä kastelee, okei, ehdin leikkimään maitovalasta ennenkun alko satamaan, chek, kuivauduin pyyhkeeseen, sateesta kuivuminen nyt jäi sit epäselväks. Nyt toivoo vaan tässä aamuyönhämärässä, että kesäyö kuivais nopeammin sen minkä kasvattikin, mut eheiheihei. Ei. Pakko kai mun vaan on kestää.

Aamulla tarvis olla taas menossa, ilmeisesti nukkua ei tarvi. Kuselle kustaviin, eikun kylään. Kustaviin. On sekin, ihan ilmiselvä porvarimökkikunta. Hieno mennä sinne taas meikäläisenä. Olla se _The_ minipossumarkkinoillu. Täytyy taas överisti skarpata. Vedän valkoset pellavahousut. Toimii sateessa sukulaismiesten viihdytykseen. Vomit.



Oikeastaan, mitä mä halusin muistaa taas ulottu sinne paljon kauemmas. Tivolille asti.



Jos mulla ei olis niin hienoja tyyppejä mun elämässä, ni ehkä mun elämä ei olis näin hienoa, toisaalta tai ja myöskin, jossen mä olis näin pirun ihanannanannaa ei kukaan hieno tyyppi tykkäiskään musta, eikä nekään musta ois niin hienoja ni me kuulutaan kaikki niinku ikäänkuin yhteen. Ketkä me? Hahaa! Ikävä kyllä, mä kyllä olen niin vammainen, että tää mun koko jengi taitaa hengailla mun päässä ja me ollaan fyysisesti yksi. Mut se mitä me yksin tehdään kivojen röllien, mörököllien ja 18-vuotiatten tyttöjen kanssa on ihan hirmu kivaa. Jos vois olla somempi, ni sitä näkyä nahkasortseissa porinSoman terassilla punttisukkien taivaassa ei kai mun sieluni kyklooppi taaskaan unohda. Jos enempää ois väärässä paikassa, taas väärään aikaan, mut kuitenkin aina niin täydellisen siinä, niinkuin pitää, en mä taas ois ollu niin kuutamolla, etten ois tajunnu, ettei heinäkuu kestäkään muista kuukausista poiketen 7 viikkoa putkeen ja että vaikka mä uskottelen itselleni, että vietän kesälomaa, mut silti teen mukatöitäni, niin ei mun pälli riitä kalenterissa elelyyn. J

a se kaikkein oleellisin jää taas tältäkin kesältä, jos mä en nyt skarppaa.

Illan opetus. Elä älä ole ja ja öö.. niin, se oli verta ja lihaa. Tänään en edes purru ketään, tai itseäni. Edistystä. Noi. Moi. Tyhjentämään kassit. Hyvin sä vedät.

Mä oon kyl aikamoinen.

Aina pitäis aloittaa jostain ja kun kerran aloittaa, ni se pitää päätyä päätökseen, eli lopetukseen. Eli myös jotain on lopetettava. On alku ja loppu. Aina. Vittu kaikesta. Perkeleen kirja tiipetistä. Helvetin tulet. Kuten sitä "arkea", en suostu kestämään alku ja loppuja. Koko elämähän tässä menee aloitellessa ja lopetellessa. En vain pysty.

No helvetin hienoa, mä olen vihdoin sujut itseni kanssa. Ja taas. Yhä. Nyt sillee oikeesti. Ihan samallailla, kuin joka kerta ennenkin, kun mä rakastun itseeni uudelleen, niin nytkin. Ei mikään vois olla parempaa, eikä kellään enempää merkitystä. Siis perus maniat päällä. Se siitä. Back to reality. Mut hah, sainpahan aloitettua. Autuas paatos.

Jossain maailmoissa mennyt viimeviikkokin, vissiin samassa, missä koko elo muutoinkin, mut nyt erityisen elossa. Mä olen jopa niin elossa, että taas saan keräillä itseäni. Niskajumi ties toista päivää, eikä mun tason shamanisti kykene itse itseään parantelemaan. Jo päivällä veti vinttiä niin sumeaksi, että ajattelin paeta päivystykseen. Kaiken tämän itkun kipeydestä lisäksi, mä jo heitin 1000mg teollista särkylääkettä naamariin. Mikä parasta, niinkuin mikä tahansa synti, sen demonisointi oli jälleen turhaan. Ei, se ei vaan vittu toimi, joten täysin turhaan mä senkin sitten söin. No, piiskasin itseäni ja tein tuplakyykyt. Sikäli hyvä sekin harharetki, että sai toi mun hanurikin kyytiä. Kauhukuva sen repsahtamisesta peruuttamattomasti on ehkä ikuisuus-ilman-lolloja-painajaisen tasoa.

Vielä kun sais puskettua itseänsä kaiken suorittamisen jälkeen enemmänkin merenrannoille peikkojen kanssa yöuintiretkille ois hyvä. Kerrankin kun on kauan kaivattua ymmärtäväistä ystävyyttä ilmoilla en tahdo perinteitä kunnioittaa ja hukata kaikkea vain siksi, että piiloissa on yksinäisempää möllöttää ja surkeudesta tulee parhaat masarit ja terävintä turhautumista, diipeimmät hoodsit, kaiho on kivaa ja melankolia seksikästä. Ei. Verta ja lihaa.

Jos pysyn perjantaihin asti koossa en tiedä mitä ensiviikosta tulee. On tiedossa taas niin tykkiä, et on jännäkin kun ei tiedä mistä kulmasta se matto revitään. Jos jo muistais pysytellä sen verran downunder, ettei pahimmat puuskat veis mennessään kaikkea sitä lautakasaa, mitä vihdoin saa hyppysissään hiplailla.

Gotta love life <3

"isänt o merel"

Ei näitä kesäpäiviä unohda koskaan!

Minä, nahkahousut ja HD. <3
-Eripörisevä kolmiyhteys :D

Hui. Onpas täällä käyny turhautunut akka.

Mutta kaiken mustien ajatusten joukosta se aina parempi päivä koittaa, vaikka sekin tietysti kornilta kuulostaa. Mut jos vuodelta 1946 lukis tunnussanan tai kirjottais. Ois perjantai. :

"Taivaat julistavat hänen vanhurskauttansa ja kaikki kansat näkevät hänen kunniansa.

Minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. "

Normipäivä.

Kun mä alan piilottaa lankapuhelinta komeroon, etten pelkästään vedä sitä seinästä tai kun mulle tulee visio piilottaa ikivanhat jätskikulhot tietämättömiin ihan varkauden estoksi, kärrätkää mut korkeimmalle kalliolle. Jättäkää sinne tai ottakaa vauhtia ja kertokaa mulle, että osaan lentää ja tönäiskää kunnolla kera huudon "NYT, HYPPÄÄ NYT!". Ette pysty.

Vihdoinkin olet olemassa kun mä sua tarviin. Kun mä kuvittelen että tästä ois jotain hyötyä, ilosta lienee turha edes fantasioida.

Mä tiedän että oon sellainen käsikranaatti. Ihan tyyni, paksulla kuorella, mut voi auta armias kun vedät sokan irti. Räjähdän kyllä, sirpaloidun lihaan. Mätänen sinne, parhaat palat koteloituu ja aiheuttaa vammaa ja kipuja vielä kiikustuoliin asti. Harvallapa sitä muuten on kiikustuoli. Mullapa on. Ja ite tein. Ja mummolla kaks. Pappa kai ne teki.

Se on niitä pieniä hetkiä, kahden tunnin pätkiä, joista onnellisuus näyttää olevan kiinni. Siis tälläiselle mielipuolelle kuin minä. Vuosi kun katoaa mun konkreettisesta maailmasta joudu taas niiden hulluuden perikysymysten äärelle. Onko mitään sittenkään, ja jos onkin, mitä on oikeasti ja minkä mä nyt sit kuvittelen. Ei ole dataa. Ei vasenta kättä. Häilyviä muistikuvia siitä, mitä kaikkea kerralla voi kadottaa. Kun ei ole paljoa ja itse jotain tekee, niistä tulee niitä rakkaimpia. Ois kun sydän ois revitty rinnasta. Kun kaikkein rakkain ihminen maailmasta ois kuollu. Sekään ei ollu kivaa. Kaikki se saatanan sysimusta paska on niin takaraivolla, että kerrankos sitä vielä siihenkin karuselliin.

Onkohan tämäkin jo ollut täällä? En muista. Taas siis on.
http://www.youtube.com/watch?v=jAOH06ppmhY

Eteenpäin, sanoi (ä)M(mä), mummon sanoneen hangessa työntäen potkukelkallaan.

Piti hehkuttaa juhannusta, mutten pystykään. Tuntuu kun sitä ei olis koskaan ollukaan. Melko jyrällä ajeltu siis. Ei mikään pano maailmassa tee ihmisestä näin rikkinäistä kun yksi hajoavan pieni määrällinen kasa minuutteja ikuisuudessa. Tässä hetkessä on vitutus sitä hetkien autuutta voimakkaampi -ja kun ei muuta konkretiaa ole kuin olemattomuus on äärimäisen hankala nyt kuitenkaan sen kummemin kuvailla, miten synnyin mustassa vedessä uuteen, ihan vain kuollakseni äkilliseen sydänkohtaukseen heti maanantaina. Ei paljon huonommin ois voinu mennä. Kävi ne venäläiset mummot. Herää omista hautajaisistaan ja kuolee järkytykseen, että herää omista hautajaisistaan. "Mitäs täällä itketään? Kui mä makaan tässä?" Ping. Enkä ollu edes paikalla. Eihän se nyt kaunista varmaan ole, mut yks harvinaisimpia tilanteita kokea.
Oli ennen tätä kuolemaa kyllä hyvä ollakin. Hetken tuntu jo ihan mukavalta elämältä. Et joskus sais kokea sellaista jotain kauan kaivattua. Nyt mä sirpaloiduin taas ja mun on vaikeinta maailmassa sietää mulle rakkaimpia ihmisiä maailmassa. Tai peilikuvaa.
Onneks on luvattu hellettä, voi olla saumaa sulaa takas kokoon jokseenkin nopeammalla aikataululla kuin tähän asti on nähty.
Zombie-vaihe ainakin tuli nopeammin kuin koskaan ennen. Kai se on se viime elämän hehku joka vielä suonissa hohkaa. Tai ainakin uskottelen niin. Jos siitä vetää vielä paremmin, ni eikai jää enää varaa toivomiselle.

Silti. Tää kuoppa pitää taas alustaa kunnolla. Ei saa oikoa. Ei suopohjaan kannata betonia valaa. Ellei sitten jalkojansa ja vasta sitten suohon. Se se vasta kannattavinta ois. Vuoden ekoteko.

Mä tiesin jo etukäteen kyllä että auringonpimennystä edeltävä aika on ihan helvettiä henkisesti, kuun pimennys takana ja tälläiselle gammasäteilyistä riippuvaiselle on onni onnettomuudessa, että mustasta aukosta riittää säteilyä tänne asti. Hyvä me, räjähtävät tähtöset, varsinaisessa imussa. Lähteeköhän mustakin jotain säteilyä nyt. Ainakin sain hermostumisellani läppärin kaatumaan, tarttis alustaa, en osaa vittu mitään. En edes ottaa niitä varmuuskopioita. Ja just vielä tarkistelin, että pöytäkoneen varmuuskopiottelu on voimassa. Mut en läppärin. En edes osaa kirjoittaa tällä paskanäppäimistöllä. Ehkä materiaan ei pitäis kiintyä. Enkä mä sitä läppäriä paru, vaan sitä kaikkea mikä hukku sinne syövereihin. Titanicit. Ja mä vielä viimeiseen asti seisoin uppoavalla kannella. Ois pitänyt tajuta. Mut ei. Mä olen tyhmä. En mä tajua.

Kaikki täytyy vaan tehdä uusiks. Tällä kertaa sit paremmin. En ulosta enää koskaan mitään missä on vähäkään mun mielestä joku juttu ihan paska, mut muuten hyvä. Se on oltava just hyvä tai se on delete. En saatana enää jää koukkuun siihen semi-hyvä-hämäykseen, enkä tarraudu tolla tavalla(kaan) enää senkään vertaa mihinkään. En vaan suostu hajoamaan. Mut kyl vituttaa. Voi vittu kun vituttaa. Kaikki meni. Tuntuu kun ei ois ollu mitään tai tehny koskaan mitään, mä olen tällänen ärsyttävä hypistelijä. Perkele. En ole enää. Otan sen minkä haluan, eikä muulla ole väliä. Ehkä vähän on.

Koitan opetella sietämään taas niitä rakkaimpia, jopa sitä peilikuvaani. Ainiin, olen aika pysäyttämätön. Buah. I shall rise again!

Tämä ei ole ollut täällä. Nyt on.
http://www.youtube.com/watch?v=G-W-bMiMpqQ&feature=related

Juhannuksen helmiä sialle. Niin joo. En lataakaan parasta juhannuskuvaani tähän kun ei sitä olekaan enää olemassa. Ai saatana.

Ei mun tarvii kuunnella kun 5 minuuttia. Olen kauempana euforiassa kuin kukaan tajusikaan, ennenkuin itse huomasin lähteneenikään. Huomaan olevani ihan siinä huulilla, melkein perillä. Rinnuksista oikein ottaa.

On kun haukkais puhdasta ilmaa ensimmäistä kertaa. Merenneidon hapenveto. Ratkaiseva seminaari suolaisella pinnalla. Se on joko tai. Aina päällä tai aina alla. Vähän niinkuin miehissäkin. Seksiä harrastetaan tai ei. Useimmiten ei. Toimi nainen runkkupatjana. Pelastut.
Himo on vihoviimeinen kaveri.
Takaisin Ursulaisempiin maisemiin. Syvemmälle sykkimään. En sittenkään haukonut ilmaa? Jäin pinnan alle, vapaaehtoisesti? Ei kuulosta minulta alkuunkaan. Upponallesyndooma syyllinen.
Sofia is back to haunt us.

Ei oo mitään tehtävissä, enkä haluaiskaan, nämä menee niin sykleissä. Toisaalta ihan jännittävääkin seurata sivusta mitä tulee tehdyksi. Sataa vettä niin aina, että tuntuu kun ois kokoajan märkänä.

Kaks varmaa paikkaa auringossa, enkä tarrautunut tapani mukaan kumpaakaan, se on se kolmaskortti, jonka kääntymistä tässä on salaa fantasioinut jo pidemmän aikaa. Osa unelmasta toteutumaisillaan, kun nyt sais sen jalkaterän oikeille tantereille. Soitan fagottia vuorenrinteillä, kun kukaan ei kuule ja juuri siksi. Vielä ei ole vanhin tipahtanut, ei voi käydä nuolemaan. Kun näppejään. Aika hioa itsensä terään. Onneks siinäkin riittää tekemistä enemmän kun jaksan tehdäkkään.

Tämä vuosi menee ns. ihan läpällä. Sänky aina pedattuna, kun ei siinä kukaan koskaan ois nukkunukkaan ja silti kämppä aina sen näkönen kun siellä ei ois kukaan ihminen koskaan käynykkään. Eikä ookkaa, näitä statisteja korkeintaan. Tekis mieli melkein istua iltaa. Mut niinhän mä teen joka ilta. Istun illan yöhön, yön aamuun, aamu sekoittuu jo niin pahasti päivään, että huomaan vasta illalla taas istuvani iltaa.

Sit on aina näitä tyyppejä puhelimessa, mitkä voi vuoden olla kyselemättä sen kiinnostuneemin kuulumisia ja yks kaks kyseenalaistaa mun työssäkäynnit ja ansiotulot. Ai vittu että sapettaa. Samat jeesustelijat kumartaa ideologista ohjenuoraa ja heikonhetken lohduttajaa. Uhraavat kaiken sille, josta minä en ymmärrä enää oikein mitään. Vaikea siinä on tulla toimeen, puolin ja toisin. Onneksei tarvi. Onneksei oo mitään pakko. Aina voi kääntää takin, ei tarvi juurtua mihinkään. Ei tarvi kokea tulevansa jostain ja menevänsä johonkin. Semisti aina liikkeessä, perhetausta hämärä. Helppo vaan hämätä ja karata. Ihmisvälityskontakti oiskin ihan hurjaa. Kerran vielä tekis mieli kokeilla. Se on aina se viimeinen kerta ja viimeinen naula. Monessakohan arkussa sitä on mennyt makoilemaan jo, ja aina vaan. Se halu tarrautua, kokeilla, josko tämä tästä muuttuis muuksi kun miksi sitä luulin. Paskat.
Turhaa itsekusetusta. Ei voi käydä meikälle, nähty reitti oli vähän erilainen ja siltä poikkeaminen tuntuu enää vain houkutukselta.

Takaisin uppeluksiin siis.

On vaan ollu tosi hienoa. En ole tehnyt läheskään mitään kaiken tämän siisteyden eteen, vain tönöttänyt siellä täällä. Melkein kun varastaisin jonkun toisen elämästä osasia. Nää ei niin kuulu tähän itseaiheutettuun kärsimysnäytelmään. Ei oo ketään ketä syyttää, eikä ketään ketä kiittää. Tönöttelen siis jatkossakin.

Mä olen ihan pähkinöinä. Vielä vähän hunajaa ja mä olen unelmia vailla. <3