IRC-Galleria

kaikki katos!!!!!!!!!!

38tuntia <3

Ois taas pitänyt tossa välissä jaksaa. Tai edes ehtiä. Mä olen jotenkin pakahtumaisillani. Ehkä kuolemaisillani. Alkuräjähdystä vailla.
Kamera tuntuu juurtuuneen käteen, joka hetki pitäis taltioida, joka varjo joka parransägessä. Verisuonissa. Auringonkajot koivunlehtienläpi. Tai ainakin kädestä puuttuu ja muistikuvat koittaa lokeroitua mussuteltaviksi. Jotenkin tunnun epäonnistuvan aina siinäkin ja yksittäisen kuvan palauttaminen silmille on aina yhtä vaikea.

Jonkinlainen haju asioidenkulusta vielä on. Ja kai haluankin olevan. Ei mitään hulluja sitoumuksia enää. Ei paljoa murheita enää. On jumissa hetkissä ja jälkikäteen huomaa ajan vaan kuluneen. Saanu järkkäiltyy asioita oikeanlaisempaan järjestykseen. Kai aina viilatakin vois.

Samalla kun miettii mummolan iltapäiväauringonkajoa olkkarin ikkunoista, miettii sitäkin, et niin se vaan on; ei voi olla muutakuin piloille lellitty. Kun ois vaan tajunnu sit edes ite käyttää kaikki ne mahdollisuudet ehkä syvällisemminkin läpi. Eikä vaan hypellä vuodesta toiseen.
Tai ois voinu jättää jotain jälkeen. Ei ois nyt näin kova tarraamaan kaikkeen tahmeeseen. Ois jotain mitä näyttää. Et ois oikeasti jostain joskus tullut. Et elämä on oikeasti kaappi ja kaapissa on komeroita. Mut ehkä kaikki ajallaan, parempi näin ja onpahan jännät ajat kun jään yksin sinne viidakkoon.

On taas ollu mehevät livemusisointisessioit, joista ei kai vieläkään ole tolkkuuntunut. Kaikesta siitä oheisesta muusta puhumattakaan.

Lauantaina pitäis olla taas laukut pakattuna ja menossa, mut onneks lomalle. Näin ilman vakityöpaikkaa on tääkin jännä kun joutuu elämään toimivan kännykän, läppärin ja kalenterin kanssa. Mutten valita. Ne saa kaikki onneks kiinni. <3

Ja sit tulikin taas seinä. Moiiiih.

Hah..niin. Kaikkea ei vaan voi muistaa. Tuli kehäkukansiemenet vastaan kun hain vasaraa. Innostuin niin, et unohdin taas vasaran siihen missä se nytkin on. Ei mitään holttia.
Alkaa tuntuu jo silt et ois lisää periaatteita purettavana. Niinkun että muutoinkin vois toimia kuin niistä impulsseista. Vois vaikka suunnitella jotain ja määrätietoisesti kerrankin vaan toteuttaa se alusta loppuun. Tämä järjetön uuden keon aloittamisen vimma vaan ei ota laantuakseen. Mulla menee siis toisinsanoen koko kesä taas eläessä. JEE!

Downsidenä aurinkoa takapihalla fiilistäessä tää todellisuus jotenkin äärimmäisen kummasti vyöryy niskaan. Huoh. Jotenkin vaan enemmän tilaa tarvii ympärille. Kai mun häröilyntarve vaan sitoo meikäläisenkin perämetsiin. Ei damin keskustassa söpössä kaksiossa-asumisunelmat varmaan koskaan toteudu. Varsinkaan kun itse jo olen luovuttanut koko suunnitelmasta. Isompi lauma ja enemmän tilaa. Se kai on niin kohtuuton vaaden näin ylikansoittuneella planeetalle. Kumma juttu jos jengillä napsahtelee. Tai joku odottaa kolmatta maailmansotaa. Sama ikivanha veisu.
Haudataan tiistana.

http://www.youtube.com/watch?v=tOcVY1k2MIc&amp;feature=related

Mut muutoin melko mahtavuutta. Sunnuntai oli niin tyylipuhtaasti vedetty, että melkein jätän aamun sekoilusta itseäni rankaisematta. Alan leBsuilla.
Hyvin hoideltu väsymys nostaa uudelleen päätä kun olen näin tiistaina vielä maanantaissa. Aika jotenkin niin järjettömän armoton. Ja mä taas tykkään jumittaa tunneissa. Ei olla hyvä yhdistelmä.


"jatka muokkausta" -tämäkin kooma on näköjään kestänyt pari päivää. Tiukka tahti. :D
Tuun näköjään tänne ainakun vitutusaalto on laskussa. Näin taas sen saman naaman josta nousee kanan liha. Ja minunkin ihokarvat. Selkäranka tuhahtaa. Huomaa itsestä, että on vaikea siettää joidenkin olemassaolo. Kai meitä täysin turhia on sit muitakin. Se tupsahtelee milloin mistäkin, jotenkin piinaavaa, ettei yhdestä naamasta pääse kaiken tämän vaivankaan jälkeen eroon. Enempää ei vois kadota ja taas mua vainottaa aamuisilla lenkeillä. Mä en vaan ole kenenkään syy selvitä tsunamista, tai mistään, olla olemassakaan. Mä en vaan ole kellekään mikään syy mihinkään, eikä minusta sellaista tule. Mä kieltäydyn sellaisesta vajavaisuudesta, että tarvitsisin erikseen mitään tai ketään. Minä omistan asioita tai en, muttei kukaan minua. Ihan vituttaa kun rahaliikennekin pitää hoitaa pankin kautta ja sitten sinne pankkiin pitää mennä asioimaan. Ja ai vittu miten perseestä se pankissa hengailu voi olla. Siinä tiskintakana vanha luokkakaveri jakkupuvussa, toki, panisin, mut sit kun nahkahousuissaan kilisee ja kopisee koroissaan vittuun sieltä kuoleman valtaamasta odotus-palvelutiskitilasta tuntuu silta kuin sais jotain voltteja negatiivisia säteitä selkäänsä. Mä koitin hymyillä hillitysti, mut sekin tuntu irvistykseltä. Pankissa jos missä voi ihan luvalla olla naama norsunvitulla, miksei sitruunaisenakin. Jostain kumman syystä kaikkia vituttaa pankissa ja silti sinne yhä uudelleen on pakko mennä ja sinnehän mennään.
Pankkineidin kuukausipalkka on vähemmän mitä omallatilillä pyörittelee kuukaudessa, silti sillä on enemmän velkaa ja se pitää itseään itseoikeutetusti parempana ihmisenä. Aaargh. Pitäis sitäkin persraiskata. Vaikka huviks.

Sit kun vielä pääsis näistä omista kuvitelmista eroon. Ei leikkis koko elämäänsä, että olenkin nimi kirjassa tai tikku-ukko sarjakuvassa. Halvan huoran mielikuvituskaveri.

Joku asia sentään on hyvää ja hyvin yhä. Ihan iholla, ihotuntumalla.

Tästä kaaoksesta sit vaan ammentamaan. Tää tarve oikaista asioita, edes minulle itselleni on välillä todellakin ylitsevuotavaa. Toisaalta, on ollut kyllä henkistä orgasmitykitystä kun vihdoin ja kerrankin ja vihdoin TAAS, on aikaa kelailla. Kelailla kaikkea ja kelailla ylipäänsä. Tekee niin hyvää. Mut sit taas. Tätä paskaakin irtoaa suolestettavaksi. Syksyn mykissä öissä ikävöin kevätauringonpistoksia. <3

Olen saanut taas niin paljon aikaiseksi ja enemmänkin voisi, mutten tohdi enkä kai jaksaisikaan. Tämä vapaudenhurma osaa kyllä kitistä omansa ja tämä eristäytymisen kautta keräytyminen vaatii nautintosokkeleissa lähes röyhkeän paljon aikaa. Tämä itserankaisumetodi sairastua kovimmilla paineilla sitoo sänkyyn ja pääsen suorittamaan suoritteeni siinä parhaassa flowssa, joka tulee kun kaikki on käytännössä tekemättä, mutta tekemistä vaille valmiina.

Syy miksen voi olla tarjoilija, unelmoisin ikuisesti omasta ravintolapäälikköydestä.
Syy, miksen voi olla rekkakuski, unelmoisin ikuisesti reittilentäjän "tylsästä" arjesta.
Syy, miksi mua kiihottaa Mayat saattais aiheuttaa mielenterveys-sosipaatti-hässäkän ja jätänkin sen ääneen mainitsematta. Oishan se toki myös pitkä tarina, mutta toisaalta, varmasti sellainen, jonka tunnen niin hyvin, että vaikken mitään muuta muista, jotain on selkärangassakiinnikasvanut.

Kiinnikasvamisestakin puheenollen ja laumajohtajuuttani mitenkäään alleviivaamatta, sitäkin vois tässä hyvänolon ja heräämisen myötä juhlia, että jotain muutakin tulee kai vaan luonnostaan. Vaikka mä olisin missä kuoseissa ja kuumeissa mä pystyn kun pystynkin siihen minimiparhaaseen ja huomaan, että mulla onkin kuin onkin, hörökorvainen, uskollinen, sanoja tunnistava tappamiseen kykenevä varjo.
Tuskin nyt ihmistä (kuitenkaan), mutta muu pien riista tuntuu olevan helpohkoa. Käytännössähän täällä huonoimmassa kunnossa olen minä, joten se siitä vatvonnasta. Mutta jee, sä onnistuit siinäkin!
Taas on survivalismin foorumilla pyöritty foliohattu päässä, jee. Oho. I did it again.

Jotain ja kaikkea muutakin piti. Ainiin. Joo. Huomenna. Huomisesta on jännät, tai koko viikonlopusta oikeastaan, joka lienee loppuukin vasta maanantain puolella kisojen jatkojen jälkeen. Pelottaa jo etukäteen. Kukaan ei varmaan uskoisi, jos ääneen paljastaisin, että jo tämänpäiväisten "talkoiden" jälkeen musta tuntu siinä porukassa ihan vähän urpolta. Se sama fiilis on aina, missä joutuu olemaan vieraan sosiaalisen ryhmän kanssa tekemisissä. Tekis mieli kiivetä katonrajaan, leikkiä lepakkoa ja vaan seurata hetki. Ettei olis kiipeämässä sinne torniin ekana.
Oikeastaan pitäis olla ihan muualla. Tiukkoja tilanteita näin hitaalle ihmiselle. Puhumattakaan kaikesta muusta. Aika hyvin on skarpattu, jopa multa.

Joskus vanhan-rauman synkässä sydämmessä majaillessani, uuninluukusta röökiä vedellessäni mä kelasin et muuten hyvä setti, mut vaan irti näistä ihmisistä. Hirveen hyvin tämä "elä ku viimeistä vuottas" -vamma potkii kuitenkin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Opin ikäänkuin pikakelauksella sellaisiakin asioita ja taitoja joita en tajunnut olevan olemassakaan. Ja tahti kiihtyy vaan. Jep, "eikä tässä vielä kaikki!" -henkisyys roikkuu ilmassa aamuisena usvana. Ei mun lapsuudessa sumu noussut mereltä Kortelaan asti. Ehkä syväraumanlahdelle, mutta kallioiden yli unajan rajalle? Nöyp.
Kummallinen ajatuskin ja kas vain. Kaikki on ehkä sitten mahdollista.

Ihme että tullaan Sannin kanssa niin hyvin toimeen. Se tietää, että tädilläkin on mielikuvituskavereita. Salkkareissaki on. Ihan kaikki vois olla mahdollista. Voi pyllistää kameralle keskellä ajorataa ilman että siinä ois mitään wannabe grip-girl-henkeä. Tai Sanni voi. Epäreilua.

Helppottaa kyllä olla se Liisa kun tietää mistä sinne ihmemaahan sit pääsee kun tää aikuisten maa saa maistua tarpeeks. On kai täälläkin ihan mukavaa kikkailla. Ainakin niinkauan kun saa nautiskella synneissä rietastelusta ja nektariinien ahmimisesta. <3

Sen verran on noita mielikuvituskavereita, että kun keksin miten tehostaa tätä pienmaailmassa vallitsevaa laumamentaliteettia. Yeah. Oon niin sekasin ja kuitenkin höpötän yksin ja elukoille, eikä jääkausi toimi niinkuin kuuluu, jos sitä jatkuvasti lämmittelee niin... Heh.
Niin ja kiva kun ei ketään voi muutenkaan koskaan pyytää tai kutsua kylään voi muistuttaa itseään.
Ja onhan se nyt hauskakin. Tai oli hetken. 2 viikkoa pitäis naurattaa.

Kaikesta manailusta lykästyneenä on taas huippua viettää täilläistä äärimmäisyyksiin psyykattua naivistista positiivisuusmaniaa. On jatkuvasti niin liekeissä, ettei malttais istua alas kirjoittaakseen vain muistuttakseen itselleen. Tässä kaikessa paikallaolontuskasuuksissa ehdin jo pohdiskelemaan tätä unohtelua. Ettei siinäkin sit kuitenkin olis joku harvinaisen vituralleen. Miten voi olla niin negatiivinen ihminen, että muistoissa on pelkästään negatiivisia juttuja vaikka tasan tietää nauraneensa.

Mut ei se mene niin, tietenkään. Ennen kai vain on puuttunut syy muistaa. Tai muistiin tallentaa. Tavallaan näiden uusien mega-olojen jälkeen vasta tajuaa, mitä hyviä muistoja on ja miksi nykyisinkin muistaa lähes yhtä tarkasti ne juuri mitä pitääkin. Kymmenen vuotta täyttä pimeyttä, eikä riitä. Melkein 15 vuotta sumussa. Eipä ihme, että sumuilu kolahtelee. Toisaalta nyt vasta tätä hyvääkin on oppinut vastaanottamatta. Kai sitä vaan se vanhakin koira osaa ylläpitää temppuja.

Koko viikonloppu taas ihan täyttä tykistystä, vaikka mun piti elbailla ja hiimailla hissuun himassa. E-hei. Mut ihan hyvähän se taas tais olla. Vähän yllättäen taas kuulostikin yllättävän hyvältä ja kun sieltä lonkerolasin takaa tiirailin kosketinsoittimien taa, niin klaanilainenhan se siellä nakutteli. Mahtavuutta. Ja viimeisellä keikalla. Oli sekin supporttina hieno olla todistamassa. Ja samalla sain pientä nipistelyä sormiin, jota tätänään verestelin iltapäivän auringossa vihreässä huoneessa. Pikkukamarissa. <3 Pakahduin vanhoihin soittokirjoihin, mikään muu ei ollut muuttunut kuin kultaköynös valloittanut seinäalaa. Ja lakujädeä kahvin kanssa. Neljän äiti-ihmisen kanssa bondaaminen lähes pyhässä sunnuntaissa, hyvässä hengessä ja auringon armahtamina kai sit kolahtelee.

On lennelly jotenkin niin kauan, että pelkästään tuollaisen turvallisuuden ja pysyvyyden, huolenpidon sympoli lohduttaa niissä ajatuksissa, joissa itse on lähdössä omille vaelluksilleen. Kai mä sit vaan en tajua sitä settiä. On sitä sivusta hieno ihailla, mut kun ei. Se että toisilla on jo muutama geeniperillinen on oikeastaan ansa ja pelastus. Multa ei enää kysellä niin paljoa ja toisaalta, kysellään koska koska se tuntuu olevan niin ilmiselvää. Siltin, kun ehdotin, että tädin huskysilmä vois olla viikon pois koulusta ja lähteä "opinto"viikolle telttailemaan lappiin sitä pidettiin absurdina. Mä lähinnä mietin mitä me laitetaan onkeen, jos ei löydetä matoa, tai matkassa ei jakseta kantaa lapiota. Mut yleisestä repeilystä päätellen se ei kai sit käyny. Sama porukka pitää sitä ihan normina kun huomauttelen äitienpäiväaterialla, että ruuassa sais olla huumaavia sieniä joukossa ni rupeis tapahtumaan jänniä. Kehotettiin vaan keskittymään kotona sienisörsseilemään. Enhän edes syö sieniä. Hetken jo mietin et pitäiskö niihinkin sit alkaa panostamaan kun sitä oikein odotetaan. Pääsis kerrankin täyttämään odotuksia ja silti relailemaan kuutamolla missä tahansa.
Ehkä ei, vielä ainakaan.
On kuulema laitontakin.

Jestas. Ei pitäis mennä yhdenkään linkin perässä youtubeen, se se on saatanasta, jos joku joskus on. Right Said Frediä hihitellessä tietää jo, että aurinko on laskenut, ja vois taas rauhottua. saattaa tämänkin paatoksen päätökseen, ennen kuin päädyn entteriin ja puolenvuoden päästä taas harmittaa.

Ihan jees, rivitalohelvettielämäksi. Paljon omialomia, turkkiin etelänleirille ja kylpeilemään ja mitä kaikkea. Kun vielä muistais syödä.

What is your substance?

Mä en ikinä taas muista sitä kaikkea mitä mä tahtoisin. Ärsyttävää. Ei parane elää tällee elämästä nautiskellen kun minuutit haluis pullottaa ja sulloa viinikellariin käymään. Tosin. Ristiriita sekin kun hereillä haluaa pulottaa jok'ikisen elämänsä minuutin ja nukkuessa juoksee jonkun toisen maailmassa karkuun ikuista tulta ja kuolleiden armeijaa, eikä missään nimessä tahtois muistaa hetkeäkään. Those who haunt you does not eat from peace.

Tää koko superhumanbeingsetti alkaa mennä niin eeppiseks, et pitäis varmaan jo kokeilla sitä omaehtoista lobotomiaa. Jos se sittenkin toimis. Joku vois väittää, että mulla on tapana puhallella tälläsiä saippuakuplia, sadistina puhkomisfriikkinä se on oikeinkin äärimmäisyyksissään fiksua. Clever way to go. Lopunaikaa tapellaankin sitten keskenämme täällä päässä. Kuka saa tahtonsa? Lohtua tuo se yhteinen tunne, et ollaan sentään paketissa, nykyään joistain asioista jopa samaa mieltä. Jaetaanhan me pervessiotkin. Pitäis naida itsensä. Siis, tämän mentaalisen ruudulle tulemisen jälkeen. Pitäis isosti kekkerit. Hääsesisääntulorimputuskin soi kaks kertaa kun meitä on niin monta mitä naida. Silti tulis hyvä treeni kun kaikkien tietysti tarvis tulla alttarille. Sitä ei vielä olekaan. Vaan huomenna pitäis olla. Saatan feidata, esittää että oli teknisiä ongelmia ja siirtää sen(kin) sunnuntaille, jolloin on muutakin, paljon parempaakin tekemistä. Vittu. Pitääkö yks alttarin klikkailupystytyskin olla näin vaikeaa. Joskus voi tarrautua auttaviin käsiin ja antautua. Mutten mä pysty, on aivan liian kivaa tehdä kaikki itse.
Olla ikuisesti yksin. Ja elää aina vain itsekseen itselleen. UR-PO. May the 4th be with you! Neljä yksinkertaista kirjainta.

Oho.

Noh, siis, ennen tuota kaikkea vajoamistä mähän olinkin sitä mieltä että hetken kaikki olikin todellisen täydellistä. Ei mitään unta. Ei sitä perkeleen usvaista onnellisuuden ikkunantakana kaiholla katsomista. Nöyp. Ei siihen tarvittukaan ihan niin paljon kuin mä kuvittelin alunperin. Että täydellisyyttä olis kokea totaalinen maailman loppu kaikissa sen muodoissa. Joku älytön kärsimysnäytelmä, kunnon pitkitettyä piinaa ja tuskaa, epätoivoista survival-rakkautta ja viimeisen 10 tuntia,sietämättömän piiiiitkään ryömis täysin nälkiintyneenä, kuivuneena, kaikki mahdolliset paskat kokeneena pitkin johonkin suuntaan ja tulis jotain nälkiintyneitä kaaoksesta selvinneitä,lemmikkikoiralaumoja ja vaan repis totaalisen riekaleiksi.
Mä toivoin sillon ettei taju lähde ennen aikojaan.
Se oli jotenkin tosi romanttinen saippuakupla,jotenkin toi kaikkensa antaminen on aina kuitenkin ollut tulena, mut ehkä nyt muokkaan sitäkin tässä nyt, että osaanhan mä muutenkin loppuni tyydyttyneenä kuvitella.
Olis jotenkin beyond nähdä fläsäri itsestään vanhana. Mut äh ei, ei niin terve pysty olemaan.

Tarvis varmaan sitäkin ajatella, tätä ikää kun lahjoista päätellen alkaa lisääntyä, että eläkesäästäminen saattais kans olla tulevaisuuden kannalta järjellinen ajatus.
Jotenkin vaan, vielä, se on niin hazardia, ettei tuo markkinatalous oo ihan myyny mulle tota vielä. Säästän kaikin muin tavoin, paitsi pankkeihin. Pankijohtajat on aina ollut pienimulkkusimpia(sikäli kun yhtään edes tunnen sen vertaa hyvin), mut suurimpia munapäitä.
Sekin, et on ihan ok kuvitella olevansa jumala. Mut se ei enää ole ok, että jotain idioottia pitäis kohdella kuin jumalaa, joka saa mielivaltaisesti käyttäytyä kuin jumala ja sillä sertifikaatilla sitten suorittaa arvostettua virkaa, jossa tarkotus on lähinnä nakittaa kaikki omat ajatusta vaativat työt jollekin koulutetulle apinalle. Vittu miten hieno elämä hei! Takapihalla nätti terassi ja WietNamNamissa oma huora.
Ketään mihinkään lokeroimatta. Tai edes kansanryhmää, jumalistoa (virkakoneistoa), vastaan kapinoimatta, yllyttämättä tai oikeastaan yhtään mitään. Housut alas ja perse esiin ni voin vähän lipasta. Jos se kerran tekee niin hyvää. Mut veromiehiä en nuole. Ne on karvasia nallukoita, eli pirun pitkät perskarvat=rekkamiehen pastilleja. OMG!

Jostain mä tulin tähän. Pientä hengennostatusta. Niin. Biisi. Niin, eikä tämä nyt enää mikään varsinainen ruuturunkku näytä olevan vaan perinteinen aivopieru. Jopas on päässä kuplinu! Jee.

Edellisiltana vielä tätä

http://www.youtube.com/watch?v=vslOvyG5bA0&amp;feature=related

sit sä menetit sen viimeisenkin itsenäisen järjenhivenen. Luovuit pitkästä brainfuckingselibaatista. Ääliö. Noh, niin.

Näissä tänään, ei näköjään enää.

http://www.youtube.com/watch?v=gGeAadFyHKY&amp;feature=related

Kyllä mä uskon siihenkin ihan täysin, että mielialaa on äärimmäisen helppo vaihtaa lähes ilman hyvää syytä mihin tahansa ja jäädä sinne omaan loukkoonsa jumiin.

Joten. Jos nyt. Kun tuo tyttö tuli jostain from the gatesta = aikatelerportaatio, niin, niin tämä nostattamaan sitten vaikka loppuillan tunnelmiin.

Me in my world and thyself in thine
Two petals on the same and silent flower
And evermore I'll welcome thee in mine
Your dear creation was my finest hour
http://www.youtube.com/watch?v=ulA85M8B9BQ

Mä sain lahjaksi musiikkia ja upouuden videokameran, on tosi vaikea tietää ennakkoon mitä siitä seuraa.
Vielä tänään taidetaa jaksaa, pientä energiatankkausta ja tulee ehkä tykein ilta koskaan tähän mennessä. Ja kaikki täyttyy. Vaan parhaalla panoksellaan koskaan pääsee parhaimpiinsa. Katotaan se kortti vaikka tänään. Kun kerran vielä ollaan sovussa. Ihan kaikki on niin herkullisen mahdollista. Jotenkin näin mä kai silloin aikojen alussa ajattelin et ois hyvä olla. Et pystyis johonkin ilman sitä perkeleen kaikkea paskaa. Olis sellanen omakuvajumalaveistoksesta. Et osais kaikkea jotenkin järkeilemällä ja hallitsis pelkät raajansa niin hyvin kun se voi olla, tuntoaisti nimensä veroinen, aisti eikä kyky kokea. Olis sokea ja näkis sillä unien 3d-infra-röntgen-laser-katseella kaikken täydellisyyksissään. Mut ei. Kun ei, mä sokeudun auringosta, tulee pääkipu ja sit tajuaa taas tämän kahlitsevimman vammansa. Vittu, mä olen vieläkin määritelmällisesti ihminen. Onneks on näin inspiroiva elämä <3

Hyvä meikä!

Onnistunutta säätämistä. Se taikurikortti elämässä kyllä helpottaa. Suhteellisen helposti tekee kaikkea samaan aikaan, eikä kuitenkaan mitään koskaan. Tai relasti. Juonen päästä kiinni. Päästä vähän ehkä ottaa. Innosta huimaa. Migreeni kiusaa. Voishan tämä toki olla vieläkin helpompaa. Mut sit taas.
Se vaan ei sovi. Kuuluu just olla paikat paskana kun saa spirittiä pidettyä yllä. Äärimmäisen hyvä aika aloittaa tämä kilvenkasvatus kun arska paistaa, eikä pieni varjo meinaa mitään.

Onneks on hyviä hanskoja niin pysyttelee mopokin lapasessa.





Tämänkin muistin taas tänään, jonka jo unohdin ja kai taas unohdan.

Emelie Autumn - The Music I heard once

http://www.youtube.com/watch?v=AoyZLKD6f4g&amp;feature=related

Parhaita maanantaita taas vaan moi. Arska möllöttää. Ulkona heiluttu. Piti mennä suihkun jälkeen nukkumaan, vaan kuinkas kävikään. Mahtioloissani ajattelin, joskos illalla sitten. Tämän kaiken syömisen, punttailun ja suihkusessiottelun jäljiltä kyl tekis pienet koomat taas vetästä. Mut äh. Tähän mä aina sit jumitun.

Kieltämättä kaikessa ihanuudessaan on vähän lopunajanmerkkien oloista taas. Mä jo kolmevuotta sitten pohdin milloin ensimmäinen jenkkien provosoima ydinlaukas lähtee. Ei varmaan kaukana ole. Bin Laden on kuollut, ne sano aamun uutisissa. Ois niin kiva kun se pilvilinna oiskin totta. Mulle riittäis sekin.
Vaikka tämä kehitysprosessi kaikessa tuskaisuudessaan onkin antoisaa, mulle riitäis hyvin simppeli onnikin. Mutten ole simppeli, vaikka kuinka sellaiseksi tekeytyisin, ei simppeli onni ole mua varten.
Onni itse on.

Itseasiassa mä ja onni tullaan sen verran hyvin juttuun, että välillä tuntuu kuin oisin itse keksinyt onnen ja yksin sitä vuoroin hypistelen, ,vuoroin jahtaan. Tuntuu välillä ympärille katsoessa, että taidan kyllä olla maailmankaikkeuden ainoa, jonka missio on puhdas onni. En sano että autuus kun uskovaiset ja valaistujat on varastanut sen.

Onnea on myös toukokuu, joka alkoi ilmeisellä menestyksellä jälleen.
Onnea on saada odottamattomia syntymäpäivälahjoja, joita ei osaisi koskaan edes ymmärtää toivoa. Toisen perässä laahaavan lahjuksen luojankin törmäsin täysin vahingossa ja siihen pyrkimättä. Eikä se ollut huono sekään sitten. Oikeastaan hyvä.
Helpottavaa jopa.
13. 5

tätäkään sen enempiä alleviivaamatta,köhköh

Sinua ohjaava numero on kolmetoista, läsnäolon kosminen sointu, jonka tehtävänä on olemassaolon sietäminen. Tässä soinnussa yhdistyy numerosyklin kaikkien aikaisempien numeroiden yhdestä kahteentoista voima.Numero kolmentoista vaikutus saattaa aiheuttaa kosmisen yksinäisyyden tunteita, jotka ilmenevät irrallisuuden ja erillisyyden olotiloina - ‘’olemassaolon sietämättömänä keveytenä’.

Love living ja niin edelleen.

Välillä tulee mietittyä sitäkin, että kenenköhän elämää mä elän. Jotenkin sain kuin sainkin vivusta pykälää vielä suuremmalle ja päivä päivältä tuntuukin paremmalta. Kesä on sinänsä jo käsite.
Siihen nähden, että yleensä se näin keväälläkin on ollut vakio pessimistinen huomio, että ne on ne aurinkoiset kelit tulossa. Aina sit kuitenkin ollu ihan sama mikä vuodenaika.

Enää ei ole mikään ihan sama. Tuntuu kun ois saanu itelleen taottua vihdoin päähän, miten pitää ajatella ja miten tekojen kuuluu olla suhteessa niihin päämääriin. Paranee vaan. Kunto taas kehittämishanskassa, ja hyvin pyyhkii. Ruoka maittaa ja siihen ymmärtää jo vähän kokonaisvaltaisemmin perehtyä ja panostaa.

Pystyy tekemään itselleen melkein mitä tahansa. Melkein vain siksi kun kaikkea ei ole ehtinyt vielä edes kokeilla. Elämä on jännä -mihin kaikkeen mä pystynkään koe. Tällee kun tää kierre on ainakin henkisesti positiivinen sen kuinka alas voikaan vajota -kierteen jälkeen, vauhti tuntuu kutkuttavan ihanalta.

Ihana on ehkä paras sana kuvailemaan näitä päiviä. Auringonpaisteessa päiväuneileva kissa. I-ha-na.

Ainiin ja varsinaiseen pointtiin. Yöllisistä sessioista jäi taas arpia, hyviä ja syviä. Parasta musiikkia ja parasta seuraa. Niin ja neuloja. Taidan olla melkomoinen narkkari.

Sitten kun meno yltyy liiaksi saan taas itseni kontrolliin, ihan vain sitomalla itseni nenästä puuhun. Älyttömän näppärää!

Mä jotenkin näin täydellisenä päivänä en ois tahtonut mitään ylitsevuotavaa vitutusta. Mut äh, en vaan voi, enkä halua voida itselleni mitään. Jotenkin orgastista saada kunnollinen vitutuskurnutusmahaan kun on posket hymyilystä ja silmät onnenvalosta arat ja vähän turta.

Ei mikään järin suuri asia, ei, en mä nyt ihan rikkipoikkihajallakaan halua olla, mutta siis.

Takapihan maailma olikin jotenkin kultainen ja kaunis. Tuo arinkoinenkin mollotteli, naapurin kissat kiusas koiria. Hetkellinen elämänhehku. Ja mä tulin kelanneeksi monta hyvää ihmistä. Pari rakkainta unohdin, mut on monenlaisen päästämisen ja siirtymisen kausi, niin ei kaikkea vielä. Kaaoksen hallinta lienee oleellisinta. Mut tälläiset ihanan kepeät virtaushetket kyllä toimii. Ni.

Maailma vois hyvin olla sellainen paikka, missä ei olis näin vaikea lähtökohtaisesti elää. Kaikki olis niin täydellistä. Sit se on vaan ikäänkuin ulkopuolisesti tehty saatan vaikeaksi toteuttaa. Ihan ruohonjuuritasosta lähtien. Eri asia on, jos suostut olemaan sikana karsinassa, elämäntarkoituksena syödä ja paskoa. Ei siinäkään mitään vikaa. Mut ois niin pirun siisti varmaan kyllä muutaman kerran elämässään kääntyä.
Kunnon luomupossun unelma, olla kesäisin ulkona niityllä lehmien kanssa ja kakarat kävis potkimassa kumisaappailla kylkeen ja talon isäntä yönpimeinä tunteina kourimassa ja duunamassa jotain epämukavan tuntuista. Taputtelee samalla. Silitykset on kivoja.

Mut eihei. Ei me ihmiset sellasta haluta.
Me halutaan tulla raskaaks sillon kun pitää. Ylipäänsä lisääntyä. Jossei muun niin valkoisen rodun ja saatanan älykkäiden geeniemme takia. The survival. Fucking big saavutus, jeah. Omaa lihaa ja omaa verta. Varpajaiset. Täytyy saada häät. Voidaan yhdessä juhlia että meillä on toisemme. Ei ketään muuta. Ei mitään saumaa mihinkään muuta. Sitoutua. Pysyä siinä. Vaikka missä olis mitään muuta, jopa parempaa niin ehei. Kalapuikkoja ja ranskalaisia. Äärettömän hyvää.
Jos ei niihin ole varaa ni viljelemään mitään et ala. Maat on kaupungin, valtion, jonkun upm:n tai sit joku reppana pappa omistaa sen loput 2 hehtaaria, muutamalla sadallahehtaarilla on liito-oravan paskaa, mut et mene sinne mitään majaa pitämään. Kauaks aikaa, mene sinne laavulle, siellä on sulle grillipaikka valmiina kun et oikeastaan osaa yhtään mitään. Lapsena oli tärkeämpää näyttää ulospäin kiltiltä kun saada olla pitkin metsiä ja tonkia koloja. Onneksi sentään joskus sain. Mut sit kouluun ja silleen. Kotona sua ei opeta kukaan. Päivät hengaat siellä betonihelvetissä ja yhtäkkiä huomaat, että ainoa kiva asia elämässä on ne muutamat hyvät tyypit. Kasvaa aikuiseksi maailmassa missä kaikki unelmat ja kosketus mihinkään orgaaniseen viedään. Aika kova maailma, jos alle satavuotiaana tuntuu näin korpulta. Loppuun imetyltä.

Vituttaa siis kyllä sekin, etten vai VOI. En voi. Kaupungin maata. En saa. Kiellettyä. Bad thing. Millään luvalla - näähääh. Pystyttää tohon 2 metrin päästä takapihan aitaa kaupungin puolelle pienimuotoista urbaania kasvihuoneromantiikkaa.
Pitäis ovet auki lukoista, täyteen vaan parasta settiä ja seinään kyltti

"Ole hyvä! Ethän tapa kasveja! <3"

Mut ei, tässä maailmassa se ei vaan käy. Ihan hyvä ehkä. Ei käy kukaan idiootti mua myrkyttämässä. Huoh. Sekin sit vielä.

Mut siis, loppu hyvin kaikki hyvin.
Tänään niin loistavia. Mä tiedän mitä mä teen 26.12.2011. Mä olen elossa ainakin vielä. On täysin mahdotonta heittää kuppia nurin ennen sitä, sisko sanoi, ettei uutisia saa levittää. Mut oli niin onnellisen oloinen sisko, että tuli aika mukava sympatiaonni toiselle siskolle. Sit kun kelaa suojeluasioita tulee tää mun saksanpaimenkoiraluontokin esille. Tekis mieli vaan varmistaa seuraavat pitkän aikaa, että kaikki menis hyvin ja turvallisesti. Olla sellanen kehä. Öljy moottorissa.
Mut äh.

Enköhän mä vaan jatka tätä maailman parhaimman jäätelön -raakakaakao-banaani-lacuma-hunajan ja kahvin siemaskelua iltapäivän auringossa. Joidenkin suunnitelmien kaatuminen ei aina vain ole huono juttu. Se kaaoksen hallitsemin, pitää vaan osata päästää irti vääristä asioista ja tarrautua niihin parempiin.

Viljen tomaatit ruukuissa, niin, et naapurit on kunnolla kateellisia. Väliaikaista rivitalohelvettiä koko rahan edestä. <3