Sä seisot siinä, naama kohti suomenlahden pohjaa. Tuijottelet monen sadan idiootin aiheuttaman paineen alla rikki roiskuvaa jäätä. Jäät katsomaan miten suolainen merenpinta pirstoutuu ilmaan ja tulii repii merestä pisaroita, ilman syöksyessä vesimassan lävitse.
Näky on lähes valloittava.
Toinen rööki jo, enkä ole saada nikotiinista tarpeekseni.
Sinne saatanan renkutukseen sisään kävellessä aika pysähtyy. Sä seisot ainoana ei-blurrattuna puna-keltasessa kuvassa.
Joku raiskaa Kari Tapiota lavalla. KARTSAA!!! Saatana.
Tulee ihan kuva Poets of the Falling carnival of rust -musiikkivideon huvi-teemasta. Ehkä tää kaikki on kuitenkin liikaa? Mulla on käsi totaalisen paskana, pitkästä aikaa vaapaata.
Mä voisin olla himassa, olla vaan ihan hiljaa. Istua viikonloppu olohuoneessa ja jutella käärmeille. Uittaa Agamaa ja hihitellä Kiran loikkia. Tehnyt siedätyshoitoa Sofolle ja ulkoillu aurinkoisessa pakkasmetsässä koirien kanssa. Ollu sairaslomalla. Ei. En sit voinu. En.
Mä olin töissä, kevätauringossa röökillä ollessani päättänyt, että mä lähden taas yksin matkaan. Illalla sillon, onnistuin löytämään mahtavat festarit Tallinasta. Vittu. Mähän muuten lähden sinne.
Joskus vois olla hakkaamatta asioita kivitauluihin. Mut olen kuninkaiden sukua, en voi itselleni ikäänkuin mitään.
Ja mä kyllä pidän tästä. Tuskasta ja kärsimyksestä. Tunteesta. Elosta.
Joku silti aina kalvaa.
Seisot pimeessä tallinnan yössä ja tuijotat jotain ullakkohuoneiston pientä kolmioikkunaa. Kukakohan tuolla asuu? Voi kuvitella kasvot ikkuinoihin. Joku hämärä auto käy siinä samassa kohtaa koko illan. Sä tykkäät tuijotella sitä kuskia, ihan vaan siks, kun on niin lähellä saada selvää sen kasvoista. Okei, täytyy myöntää, tallinnanreissulla on perinteisesti sitten kyllä nautittu kuningasalkoholia, eikä ihan kaikki ole epähumalassa havaittuja.
Känni on siitä kiva, että mukaan tulee jännä, aikaa kiidättävä grunge. Alkaa pikakelaus eteenpäin. Sä olet pisteessä b nopeammin kuin valo. Olet hetkessä jo kun hetki alkaa, eikä välimatkoja koe.
Et tunne kenenkään kasvoja, etkä muista niitä jälkeenpäin. Tulee pieni pakokauhu, kun pahassa tripissä syvällä ei missään. Ilma loppuu, mut tajuaa, et jotenkin on aivan samaa hengittää tai olla hengittämättä.
On hauska muuten harrastaa sitäkin. Sä jo tiedät, että tuo on helppoa saada aikaan, vieläkö olis vaihdetta vaihtaa. Isomalle. Iso on aina jotenkin mukavempi. Korkeamalle. Tahdon oman valuutan. Te nimeätte vielä akaattikoitiloitakin mun nimeen.
Oikeastihan, olet melko sub. Kaikkea, tietysti.
Kuningas alkoholi.
Voisko vielä, saisko vielä? Ihanat mun suominatsit.
Analysointi on kivaa, sä teet sitä. Hajotat mielessä asiat pieniksi pirstaleiksi, ihan vaan kun yksityiskohdat on jotenkin niin järjettömän kiehtovia.
Et enää tiedä mikä sana on ajatusta, mikä kuultua puhetta ja mikä jotain aivan muuta. Mahtavuutta.
Mun piti jotenkin tulla enemmän kokoon. Ei hajota. Mulla oli se sairaslomakin. Ei mun kuuluis nyt kiduta. Mulla kuuluis nyt olla se mun kaaos.
Ei tappava todellisuus.
Se kaikki jotenkin hajosi käsiin, mun pää. Oli pimeetä.
Ne perverssit siellä eckeröllä oli virittänyt oikein valot sojottomaan sitä itämeren pohjaa. Pikimusta vedenpinta kimalteli. Jää ei mitenkään murtunut, soljui nättinä reunana merenpinnalle. Se oli niinkun kehys. Ja jotenkin ehkä orgastista ikinä ois vähän dipata sinne. Nauratti hetken jopa ajatus, että enpäs viitsikään niin tehdä, se kun jotenkin on muodissa nyt, ni se mun alkuperäinen nostalgia kokis ehkä muistoissa sit pientä inflaatiota. Et ei. Sen verran pitää ihmisellä olla itsekunnioitusta, ettei sekoita omaa toimintaansa laivan kannelta "tipahtaneisiin". Onhan se nyt kuitenkin melko heikko esitys itsekontrollista kaikinpuolin.
Oli jotenkin niin hieno nauraa sen jälkeen. DJ oli mahtava ja sen uskollinen lumoajatar voimissaan. Kaikessa koomisuudessa ihastuin kyllä hetkeen. Nauraminen sydämestä tekee jotenkin tosi hyvää. Mä olin silti aivan palasina. Olin on ja off. Vitutti oikein.
Miten ensin niin auki ja täynnä, ylitsevuotava tankki voikin loiskahtaa noin, ettei jää kuin jälkihehku korvantaakse antamaan rytmiä taas uuteen ajatusten ja sisäänpäin humisemisen vyöryyn. Miten voi ahdistua ja pakahtua niin saamaan aikaan?
Aivokurkiaisen paikalla onkin berliinin muuri. Hetkenpäästä selkäranka onkin taas titaania. Silmien eteen laskeutuu metallikehikko. Perkeeleen silmätulehduskin? Ei näin.
Pikkutytön ilmapallomiekka osuu ahtaudessa hanuriini ja menee kokonaan rikki, niin mahtava mä olen.
Kerran vielä pystyy itse sulattelemaan itseään atomeiksi. Kasaamaan. Legot takas pinoon. Pystyy olemaan.
Suoriudut keräilystä ennätystahtia ja huomaat, että olet taas minä. Se täysi ja ylitsevuotava tankki. Pystyt puhumaan, sanomaan, katsomaan, kirjoitat.
Aurinko paistaa, ei vituta.
Hetken kun katselee ympärilleen, mullahan on oma valtio täällä. Kaikki tässä. Muurit on tehty tiilestä ja oikeastaan täällä kelpaavassa "valuutassa" on mun kuvakin.
Ruoka vaan ei maistu ja mä mietin koska tämä mun krapula kaatuu. Muistan kaikki opit. Mut jumittaa päässä ja kättä särkee. Unohdin mun valtioon järjestää sympatiaa. Nää alamaiset täällä on niin roolissaan, kuten minäkin ihmisenä, että olen vähän vitun tyhmä.
Yhtäaikaa ehjänä ja täynnä alkaa olee helppo olla. Ehkä mä olenkin jonkin huono pila vampyyrin kostosta. Oishan sekin aika komeeta. Tai ihmiskuvan kosto ihmisluonteesta.
God of the antichrist.
Pääsisin paljon helpommalla jos laittaisin Oopeliin puolan kilvet. Taidan siis muuttaa seuraavaksi sinne.
No joopa joo, olihan siinä sitä. Näin se meni vielä silloin:
”Oh, my, prince of the south!
Mental briks instead of my feet. I am deep in the ground.
Strangers land`s winds reaping my hair, every single breath is full of air.
Summoning black space fills up my braincells.
My body takes its stand.
Trhu someone else`s eye I saw videoclips.
Someone falls all over me like liquid, like gas flots in the air.
Spirits travel in and out and I dont know witch body to touch.
I return to my own.
Again someone is giving me visual data.
I can not deny I may have become intoxicated .
I'd poison myself to die. Just to born again.
I have fullfilled my life force. The coblet is deserved.
Time is ruthless, it goes, but these cells stiks on.
I have to admit, I am present.”
