IRC-Galleria

Teksti kokonaisuudessaan lainattu täältä: http://blog.piraattipuolue.fi/2009/01/radiolahettimia-koulupukuihin/

--

Iso-Britannia on matkalla vuoteen 1984. Sormenjälkiskannerit ovat jo arkipäivää monissa brittikouluissa ja iirisskannereitakin on kokeiltu. Seuraavaksi käyttöön ovat tulossa kasvoskannerit ja koulupukuihin asennettavat radiolähettimet. Kouluilla on jo oikeus kerätä oppilaista biometrisiä näytteitä läsnäololistojen ylläpitoa, kouluruoasta maksamista ja koulun kirjaston käyttöä varten.

“Byrokratian vähentäminen” ja “turvallisuus” ovat tällä kertaa niitä uuskielen sanoja, joilla lasten ihmisarvoa poljetaan. Saavutetaanko näin rajuilla toimenpiteillä oikeasti kuitenkaan mitään etua nykyiseen verrattuna? Kaikkiin käyttötarkoituksiin voitaisiin käyttää yhtä hyvin myös sellaisia keinoja, joiden toteuttamiseksi ei tarvita biometrisiä näytteitä ihmisistä. Perinteiset maksu- ja kirjastokortit ajavat taatusti asiansa ja kulunvalvonta onnistuu työpaikoillakin “kellokortin” avulla.

Jotta tällaiset rajut keinot oppilaiden valvonnassa olisivat perusteltuja ja tietoturvariskin arvoisia, olisi niistä oltava jotain hyötyä oppilaillekin. Mitä oppilaat hyötyvät näistä keinoista? Pitääkö kouluilla olla oikeus tietää neliömetrin tarkkuudella oppilaan liikkeet? Ovatko lapset ja nuoret kategorisesti Britannian yhteiskunnalle terroristeihin verrattava turvallisuusriski?

Brittejä totutellaan nyt pienestä pitäen ajatukseen siitä, että jokaisen jokaista liikettä seurataan. Aiemman Wikipedia-sensuurin ja verkkosensuurin yleisemminkin tarkoituksena on totutella ihmiset ajatukseen, että viranomaiset tai viranomaisten määräämä yksityinen taho voi koska tahansa sensuroida ihmisten saatavilta tietoa. Vallanpitäjät, eli valvojat itse, eivät sen sijaan ole heittäytyneet aiempaa avoimemmiksi. Kehitys on yksipuolista ja siksi pienelle ihmiselle haitallista.

Oikeuksista on pidettävä koko ajan kiinni, muuten ne viedään. Oikeuksien vähittäinen kaventaminen on vaarallista. Ihmisten on osattava havaita tällaiset kehityskulut ja pysäytettävä ne, tai edes vaadittava jotain vastineeksi. Jos pannaankin opettajille radiolähettimet, jotta vanhemmat voivat valvoa ettei kansankynttilä vietä vapaa-aikaansa holtittomasti? Voidaan valita isoveli valvoo -yhteiskunta (vallanpitäjät valvovat kansalaisia), jokuveli valvoo -yhteiskunta (kaikki valvovat kaikkia) tai kukaan ei valvo -yhteiskunta (lieneekö nykytekniikan aikana enää realistista?).

Aah, Rutherfordit, yksi Kaupungin vanhimmista suvuista. Lauma sisäsiittoisia paskiaisia jotka ovat alituiseen murhaamassa toisiaan ja varastamassa toistensa omaisuutta. Päätin vähän auttaa heitä molemmilla saroilla.

Ryöstellessäni majataloa kuulin kun muuan lordi Julian, yksi tuon inhan suvun jäsenistä, punoi juonia varastaakseen sukulinnasta arvokkaan opaalin. Sana "arvokas" sumensi mieleni joten en kuunnellut mitä muuta hän pölötti. Ehdin vielä kuulla kun hän sopi linnan kokin kanssa että tämä avaa sivuoven saatuaan merkin, mutta sitten psykoosi jo otti vallan ja oli pakko lähteä murhailemaan viattomia.

Pestyäni veriset käteni saavuin Eteläkorttelissa sijaitsevan linnan luokse. Pari vartijaa pölpötti pihalla ilmeisen tietämättömänä lähettyvillä vaanivasta raivohullusta kleptomaanista, minusta.
Pihaa koristi käsittämättömän rumasti koristeltu soihtu, jonka sammutin merkiksi kokille. Sivuovi aukesikin välittömästi, mutta se kaljamaha ei sitten ollut viitsinyt mainita että ovi on 10 metrin korkeudella. Vihaisena muristen pamputin vartijat tajuttomiksi. Toinen kaatui "vahingossa" palavan soihdun päälle. Marssin röyhkeästi sisään etuovesta. Tällainen varas minä olen.

Sisältä linna ei todellakaan vastannut käsitystäni aatelissuvun asumuksesta. Missä ovat kultarahat ja jalokivet, ja arvokkaat taide-esineet? Entä puolustuskyvyttömät linnanneidot?
Yhdestä huoneesta sentään löytyi muutama kohtalaisen arvokas hely. Huoneen vartija oli selin minuun, ja tähyili ikkunasta pihalle työskennellessäni. Kiitokseksi lusmuilustaan iskin häntä tikarilla selkään.

Toinen vartija huojui humalassa huoneessa joka muistutti hotellin vastaanottoaulaa. Nuoli kurkkuun opettaa olemaan juomatta työaikana.
Tapettuani vielä yhden vartijan portaisiin ja toisen sänkyynsä, impulsiivinen mieleni tuli yhtäkkiä siihen tulokseen etten tahdokaan enää murhata. Seuraavaa kohtaamaani ukkoa vain pamputin päähän ja vieritin portaat alas.

Sisemmällä linnassa salakuuntelin parin tyypin keskustelua. Naurettavista vaatteista päätellen he ovat aatelisia, mikä sai murhanhimoni taas syttymään. Mutta perhana, nainen ehti huomata minut ja huusi vartijaa apuun. Sokaisin koko porukan valopommilla ja juoksin portaat ylös. Luulin olevani turvassa, mutta vartija olikin seurannut minua ja kosketteli minua inhasti miekallaan! Heitin toisenkin valopommin ja hakkasin häntä tikarilla kunnes hän ei enää liikkunut.
Naurettavasti pukeutunut mies huuteli portaikossa, mutta päätteli sitten järjenvastaisesti että minä ja vartija olimme vain kadonneet jonnekin. Hipsin hänen peräänsä portaikkoon ja puukotin ennenkuin hän ehti kääntyä.
Nainen oli vielä alhaalla ja huuteli minulle hävyttömästi. "I can hear you! Come out where i can see you!"
Ehkä hän piti minua sellaisena romanttisena herrasmiesvarkaana. Osoitin romantiikantajuni astumalla esiin ja työntämällä tikarin hänen rintaansa.

Ylhäällä tornissa oli Elizabeth Rutherfordin makuukammari. Arvoesineiden lisäksi etsin tietysti myös hänen päiväkirjansa. Sitä lueskeltuani tulin johtopäätökseen että lady Elizabeth on inhottava psykopaatti. En ole varma oliko hän tuo äsken tappamani nainen, joten varmuuden vuoksi haen kaikki kolme ruumista ja asettelen heidät ladyn sängylle. Jos hän säästyykin tikariltani, onpahan ainakin järkyttävä yllätys tiedossa.

Lordi Emberin makuukammariin suunnatessani törmäsin ukkoon itseensä. Yritettyäni ensin kohteliaasti pamputtaa hänet, hän huomasikin minut ja lähti karkuun. Juoksin perään lämmitellen hänen takalistoaan tikarinpistoilla aina ylettäessäni. Lopulta hän juoksi makuukammariinsa ja löi oven lukkoon perässään.
Muutaman sekunnin aikana joka minulta oven tiirikointiin meni hän oli kadonnut jonnekin.
Noh, ryöväsin joka tapauksessa kaikki löytämäni arvoesineet. Painoin myös salaista nappia joka avasi kellarin aarreholvin.
Erästä arkkua tiirikoidessani ukko ilmestyi taas huoneeseen. Hän näytti täysin unohtaneen äskeisen välikohtauksen, ja kauhisteli nyt vain kadonneita helyjä.
Tällä kertaa onnistuin pamputtamaan hänet tainnoksiin, ja heitin hänet ikkunasta pihalle. Ukkeli putosi aivan vartijan viereen, mutta tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota. Ammuin maahan rätisevän melunuolen herättääkseni vartijan huomion. Tämä tulikin vihaisena etsimään metelin lähdettä ja käveli jopa hänen lordiutensa päältä pari kertaa, mutta hämäräsokeana ei vieläkään huomannut tätä.
Huokaisin ja lähdin jatkamaan hirveää työtäni.

Alhaalla vartija kulki ties kuinka monetta kertaa tajuttoman isäntänsä ohi. Rangaistukseksi moisesta laiminlyönnistä löin häntä pampulla. Sitten nostin lordin harteilleni ja lähdin etsimään hänelle mukavaa lepopaikkaa. Haa, päivällissali! Ja mukavan pitkä pöytä joka suorastaan kutsui ruumiita. Heivasin ukon nurkkaan ja lähdin metsästämään vielä tajuissaan olevia ihmisiä.
Täällä näyttäisi olevan vielä yksi juopunut vartija ja pari neitoa. Lähempi vakoilu paljasti toisen palvelusneidoksi, ja toinen oli ilmeisesti jokin aatelinen paskiainen. Arvon lady sai oitis tikarista, mutta palvelusneidon päästin pelkällä tajuttomuudella. Hän oli sentään vain köyhä proletariaatin edustaja kuten minäkin!
Tähdätessäni vartijaa nuolella tulin ajatelleeksi että työläinen hänkin vain oli. Mutta inhat järjestyksenvalvojat, nuo korruption ruostuttaman väkivaltakoneiston rattaat, he ovat melkein yhtä pahoja kuin nämä aatelisiksi itseään kutsuvat! Silmäni kiiluivat vihasta ja vaahto valui suustani kun ammuin häntä nuolella rintaan.
Perinteikkäästi(ks. Murhenäytelmä Moiran huvilassa) kasasin ruumiit päivällispöydälle. Perinteistä mieleen tuli kokki, ajattelin käydä kiittämässä häntä avusta.
Hirmuisen vaivan jälkeen sain kasattua kolmesta tynnyristä ja neljästä laatikosta uunin eteen jonkinlaisen pöydän. Sitten vielä lisää vaivannäköä että sain tajuttoman kokin makaamaan rakennelman päälle. Lopuksi heittelin häntä kattiloilla kunnes hän oli suurimmaksi osaksi uunissa, ja sitten suljin luukun. Onnistumisen riemu oli valtaisa. :) Heitin mukaan vielä vähän leipää ja kinkkua. Jos linnaan tulisi nälkäisiä vieraita, tarjoilu on taattu. Kävin luomassa vielä viimeisen silmäyksen päivällispöytään ja lähdin sitten jatkamaan töitä.

Kellaria kohti suunnatessani linnassa oli jo aavemaisen hiljaista. Sellaista se yleensä on paikoissa joissa vierailen. Kukaan ei ollut estämässä kun nyysin himotun opaalin holvista.
Lähtiessäni vieritin pari tynnyriä kellarin portaisiin. Se piristi hieman.

Linnasta poistuessani mietin miten hauskoilta rikospaikkaa tutkivien vartijoiden naamat tulevat näyttämään.

Olin jo menossa nukkumaan kun päätin tsekata sähköpostin vielä. Ja sielläpä oli ilmoitus että CRAYON PHYSICS DELUXE ON VALMIS!! Aaaah sitä on jonkin aikaa odotettu. Kannatti esitilata, sai pari päivää ennen virallista julkaisua. :)
Ai et tiedä mistä on kysymys? Mulkaisepa http://www.youtube.com/watch?v=QsTqspnvAaI ja anna ihanan tyyneyden vallata mielesi.
Syy miksi päätin warettamisen sijaan ostaa tuon pelin, on että siinä ei ole mitään inhottavia kopiosuojauksia. Sellaisten käyttäminen on muutenkin varma tapa karkoittaa ostajat. Ja, indiepelejä pitää tukea. Ja vielä siitäkin syystä että jo alkuperäinen Crayon Physics oli mahtava.
Vaan jep, nyt nukkumaan. Illalla pääsen piirtelemään palikoita. :)

((Pelasin Thiefiä. Oli tylsää. Päätin heittäytyä psykoottiseksi tappajaksi.))

Arvostettu merikapteeni Robert Moira oli hiljattain kuollut ja muuttunut kuolaavaksi zombiksi. Kapteeni jätti jälkeensä rikkaan lesken ja merellisen huvilan täynnä arvokasta rojua. Päätin käydä vierailulla.

Nousen rantaan kätketyssä satamassa, ja kuljen luolaa tavarahissin luokse. Hissi pitää hirveää jyrinää noustessani, mutta muutaman metrin päässä partioiva vartija ei ole moksiskaan. Isken häntä pampulla päähän ja heivaan tajuttoman ruumiin hissikuiluun.

Vähän matkan päässä pari vartijaa pelaavat korttia. Odotan että peli päättyy ja toinen vartija lähtee yläkertaan. Ammun pöytään jäänyttä nuolella takaraivoon, ja hän kuolee hirveästi parkuen. Toinen huutelee yläkerrasta että mitä siellä melutaan, mutta jäätyään vastauksetta päättää ettei se mitään tärkeää ollut.
Kiipeän portaat ylös ja pamputan toista vartijaa, sitten viskaan hänet portaisiin ja tiputan hänen päälleen tynnyrin ja jauhosäkin. Se ei ollut tarpeeksi tyydyttävää, joten heitän päälle vielä öljyä ja sytytän sen palamaan. Tajuttomuudesta huolimatta hän huutaa palaessaan.

Jatkan matkaa itse kartanoon. Vain muutama laiska vartija osuu tielleni, he saavat pampusta. Hopeisia kynttilänjalkoja ja muuta pientä sälää tarttuu hihaani matkan varrella.
Yhdessä huoneessa on palvelustyttö, ja mukavasti roihuava takka. Pamputan tytön tajuttomaksi ja sairaan mielenlaatuni johdosta laitan hänet makaamaan takan eteen niin että hänen päänsä jää liekkeihin.
Menen yläkertaan.

Vartija käppäilee täällä ja käy aina välillä lähellä kaidetta josta on mukavan korkea pudotus. Kaadan lattialle vähän öljyä, toiveenani että hän lentää mukavasti kaiteen yli.
Vartija kyllä liukastuu öljyyn, mutta kaatuukin vain paikalleen hyvin omituiseen asentoon, huutaa ja ilmeisesti kuolee.
Heivaan ruumiin joka tapauksessa kaiteen yli. Kauhistuneet äänet alakerrasta kielivät että siellä on vielä palvelusväkeä. Salaman välähdys saa tikarini kiiltämään kun hiivin portaat alas.

Muutamia murhia ja varastettuja kalleuksia myöhemmin löydän tieni keittiöön. Kokki saa välittömästi pampusta. Ruokasalissa on vielä joku mies ja nainen, käyn pamputtamassa heidätkin ja laitan heidät nojaamaan takkaan niin että päät pysyvät lämpiminä. Sitten palaan keittiöön.
Uunissa roihuaa tuli, mutta se on hankalasti rinnan korkeudella. En saa tajutonta kokkia mitenkään tungettua sinne. Sitten keksin työntää tynnyrin uunin eteen pöydäksi, ja pienen laatikon askelmaksi. Vaivalla ja yrittämisellä saan kokin tynnyrin päälle makaamaan niin että hänen päänsä on uunissa.

Palaan ruokasaliin. Palvelijoiden päät alkavat olla jo mukavan paistuneita, joten nostan heidät irvokkaasti ruokapöydälle makaamaan. Sitten käyn hakemassa ruumiit muista alakerran huoneista ja asettelen heidätkin pöydälle, paitsi kokin, hän on oikein soma siinä tynnyrin päällä.

Yläkertaan vie tieni. Kuuntelen erään oven takana kun kaksi palvelijaa punovat juonia. Kauhistun tajutessani että mokomat roistot aikovat ryöstää kapteenin lesken! Se ei käy, koska minä olen täällä samoissa aikeissa. Astun ovelle ja nainen huomaa minut. Suurta tyhmyyttä osoittaen hän yrittää juosta ohitseni ovesta, mutta ei mahdu.
Hakkaan häntä pampulla naamaan ja hän huutaa tuskissaan miestä avuksi. Tämä näyttää tulleen hetkellisesti kuuroksi ja sokeaksi, sillä hän vain kuljeskelee ympäri huonetta kantaen kynttilää, kun pieksen hänen rakastajatterensa kuoliaaksi.
Mies huomaa minut vasta kun astun huoneeseen ja puukotan häntä.

Yläkerran huoneista löytyy hirmuisesti arvoesineitä, jotka näköjään mahtuvat hyvin taskuihini eivätkä hidasta matkantekoa ollenkaan.
Lesken huoneessa on gramofoni. Soitan kapteenin jättämän viestin jossa hän kertoo salaisesta huoneesta. Hmm!
Vielä muutamia palvelijoita osuu tielle. Kaikki saavat tikarista ja päätyvät ruokasalin pöydälle, paitsi yksi palvelustyttö. Hänet vain pamputan tajuttomaksi ja heitän pöydälle muiden sekaan. Mukavan traumatisoiva herääminen tiedossa!
Ylhäältä tornista löydän kapteenin lesken. Kapteenin menettäminen on suistanut rouvaparan raiteiltaan ja hän höpöttää itsekseen. Kohotan pamppuni jo iskuun, kun hän puhuttelee minua: "Sinä olet varmasti Robertin ystävä?" En korjaa hänen väärää käsitystään. Hän pyytää minua tuomaan lasillisen viiniä, ja päätän sen hänelle suoda.
Kokki paistuu mukavasti keittiössä hakiessani viinipullon. Kiikutan sen yläkertaan rouva Moiralle, joka kiittää ja alkaa selittämään jotain. En jaksa kuunnella häntä, mutta päätän ainakin suoda hänelle nopean kuoleman tikarista. Ei hulluna ole mukava elää, eikä varsinkaan köyhänä.(ja minun vierailuni jälkeen tämä talo on köyhä kuin torppa.)
Alakerrasta löydän vielä yhden palvelustytön kyyristelemästä nurkassa. Hänkin saa tikarista ja päätyy pöydän koristeeksi.

Vierailuni päätteeksi käyn vielä kapteenin mainitsemassa salahuoneessa. Sieltä löytyy mukava määrä massia ja viesti rouva Moiralle. "..jos joskus en palaa matkoiltani, tämä rahasumma auttaa sinua selviytymään.." pälä pälä. Ne on minun rahoja nyt. Huoneessa on salaovi joka vie minut luolaan lähelle hissiä.
Alaspäin mennessä hissin alta kuuluu tuskainen karjahdus. Ilmeisesti se tänne tiputtamani vartija ei kuollutkaan pudotukseen! Tämän mukavan sattuman johdosta myhäillen käppäilen rannassa odottavan veneeni luokse ja jätän tämä hirveän murhenäytelmän taakseni.

Vietän juuri laatuaikaa xboxin ääressä. Peli on Thief - Deadly Shadows. Todella mahtava steampunk-tyyliseen maailmaan sijoittuva hiiviskelypeli.
Tiirikoin juuri jonkun talon lukkoa. Juuri kun sain sen auki, ukko toiselta puolelta paiskaa oven kiinni. Menen toiselle puolelle taloa ja ammun nuolen hänen selkäänsä.
Äsken murtauduin naapurin mummon taloon. Mutta voi, olen aiemmin jo ryöstänyt hänet putipuhtaaksi eikä hänellä ollut uutta omaisuutta! Löin häntä pampulla päähän ja työnsin takkaan.
Toinen naapuri oli ihan yhtä köyhä. Puukotin hänet sänkyynsä.
Haarniskasepän talossa yritin olla salavihkainen, mutta hän huomasi minut ja juoksi parvekkeelle karjumaan apua. Menin perässä ja hakkasin häntä ensin pampulla ja sitten tikarilla kunnes hän kuoli.
Pamputin majatalonpitäjää ja hänen vaimoaan, ja laitoin heidät nojaamaan uunia vasten. Hups, uunissa paloi tuli ja heidän päänsä kallistuivat sinne.
Kadulla pamputin ohikulkijaa ihan muuten vain.
Aah, tämä se on elämää.

Huom: peli ei todellakaan kannusta tämmöiseen käytökseen. Tähän asti olenkin yrittänyt varastella taidokkaasti ja huomaamatta, ketään vahingoittamatta. Mutta kolme iltaa putkeen hiljaa hiiviskelyä käy tylsäksi, joten päätin ryhtyä häijyksi.

Kauheaa kun täytyy aina syötyä nousta hakemaan jälkiruokakahvi. Sitä ei voi kaataa valmiiksi kuppiin kun ehtisi jäähtyä. Vaan nyt on tähänkin ongelmaan keksitty ratkaisu: termosmuki! Siinä säilyy kahvi kuumana, eikä tarvitse suotta rasittua!
Vielä kun saisi minijääkaapin niin ruokakin olisi aina lähellä. Vielä kun värkkäisi jonkinlaisen katetrin niin ei tarvitsisi nousta koneelta ollenkaan..

Viime viikon leffat:

Resident Evil - Degeneration
Ensimmäinen ressu-leffa joka oikeasti perustui peleihin. Kokonaan animoitu, mikä oli hyvä idea niin ei tarvinnut yrittää epätoivoisesti maskeerata näyttelijöitä hahmojen näköisiksi. Leon ja Claire ovat mukana.
Muutenkin eteni jotenkin pelimäisesti, mikä ei varmaan kaikkia miellytä mutta minulle on plussaa. Paras Resident Evil peleistä tehty leffa.


Ghosts of Mars
Lähes kaikki leffassa muistutti minua Doomista, tuosta ihanasta pelistä joka kasvatti minut lapsesta rumaksi mieheksi. Tämä oli enemmän Doomimainen kuin virallinen Doom-leffa(joka oli surkea), vaikka en usko sen olleen ohjaajalla(John Carpenter) tarkoituksena. Paljon punaista.
Oli miellyttävä huomata että toimintaleffoille epätyypillisesti hahmot, jotka ovat tässä poliiseja, käyttäytyvät suurimman osan ajasta kuten ammatti antaa olettaa, eli EIVÄT rynni sokeasti joka paikkaan, EIVÄT tuhlaa kaikkia ammuksiaan ensimmäiseen mörköön tai ammu niitä pitkin seiniä, ja välttävät muitakin perustyhmyyksiä. Tosin varsinaiset taistelukohtaukset olivat vähän kökköjä, ja musiikit oli huonosti valittu.
Silti helvetin hyvä leffa, ja kannattaa katsoa jos petyit Doom-leffaan. Edes räppäri Ice Cube ei onnistu pilaamaan tätä tylyillessään yhdessä päärooleista.


Death Race
Uudelleenfilmatisointi 1975 julkaistusta leffasta Death Race 2000. Kannattaa katsoa alkuperäinen jos löydätte jostain, se oli paljon kierompi ja puhuttelevampi.
Oikeastaan tämä on lähes kokonaan eri leffa, vain muutama hahmojen nimi on sama. Maailma on laman kourissa ja vankilat on yksityistetty. Kansa vaatii raakoja huveja, ja sellaista tarjoaa Terminal Islandin vankilassa järjestettävä kuolonralli jossa vangit saavat kisata vapaudesta. Autot ovat hirmuisia kolosseja, ja lisäksi käytössä on napalmia, konetuliaseita, ohjuksia ja muuta sälää. Mistään Fast & Furious tyylisestä leluautoilusta ei ole kyse, vaan pelti rutisee ja aseet laulavat.
Pääosan Jason Statham(myös Ghosts of Marsissa) on pikkuhiljaa nousemassa suosikkinäyttelijäkseni. Hän näyttää koko aikaa äärimmäisen pahantuuliselta, ja lihaksissa löytyy. Tämä ukko kun irvistää niin hollywoodin hymypojat laskevat alleen. (Ja kannattaa tsekata leffa nimeltä Crank jonka pääroolissa hän on täydellisimmillään)
Juoneen puuttumatta, Death Race on ERITTÄIN tyydyttävä leffa, ainakin allekirjoittaneen mielestä. Väkivalta näyttää hyvältä ja sitä on paljon. Sanomaakin on jonkin verran tungettu, mutta ei yhtä paljon kuin alkuperäisessä.(sanon vielä kerran: katsokaa alkuperäinen)

Super Mario Bros
Viikon viimeinen leffa venähti jo maanantain puolelle. Tuli vain yhtäkkinen hinku katsoa tämä ensimmäistä kertaa vuosiin.
Tyypilliseen tapaan leffalla on hyvin vähän tekemistä pelien kanssa. Mario ja Luigi ovat New Yorkilaisia putkimiehiä, Daisy on arkeologi, ja kuningas Koopa elää kokonaan toisessa ulottuvuudessa jonne dinosaurukset muinoin katosivat meteorin törmätessä maahan, ja ovat sattumalta kehittyneet (päällisin puolin) ihmisen kaltaisiksi olennoiksi.
Koopa silti muistuttaa jotenkin esikuvaansa vaikka näyttelijä ihan ihminen onkin. Marion veljeksetkin ovat kohtalaisen näköisiä, vaikka ikäeroa onkin huimasti ja mikä pahinta, Luigilla ei ole viiksiä!
Jos odottaa varsinaista Super Mario leffaa, tämä on tietysti pettymys. Koko tarina on pistetty remonttiin, eikä ole tietoakaan tiilien murskaamisesta ja sienten syömisestä.(vaikka sienikasvustoa kyllä löytyykin reilusti)
Juoni on idioottimainen. Maailma on järjetön. Tämä ei muistuta pelejä juuri lainkaan. Mutta jotenkin vain pidän tästä leffasta aivan perkeleesti. Ehkä sympaattisten Goomba-ukkojen(ks. kuva) takia, vaikka ne eivät voisikaan olla kauempana esikuvistaan.

http://www.peta.org/cooking-mama/index.asp?c=pcmgb08 :)

Heräsin ja kuulin että Obama voitti. En jotenkin uskonut että niin voisi käydä, odotin vaalipetoksia tai salamurhaa tai mitä tahansa jotta se republikaanirunkku menisi ohi. Onneksi olin väärässä.

(Teksti kokonaisuudessaan lainattu täältä: http://efememfi.blogspot.com/2006/06/panopticon.html)



Eurooppa sähköisen valvonnan aikakaudella

"Kun väkivalta lakkaa hätäilemästä, se muuttuu vallaksi"
Canetti

Me elämme yhteiskunnassa, joka tahtoo tietää mitä sen kansalaiset tekevät. Sitä kiinnostaa erityisesti missä liikumme ja asumme, mihin käytämme rahamme, mitä sairastamme ja monta lasta me saamme. Tekniikan huiman kehityksen myötä valtio on saanut oivan rengin valvonnan tehtäviin; sähköinen tekniikka on taannut mahdollisuuden herkeämättömään tarkkailuun minimaalisin voimavaroin.

Liikkeemme tallentuvat valvontakameroihin suurimmassa osassa kaupunkitilaa. Luotto- ja bonuskorttimme tallettavat tietokoneisiin informaation kaikesta siitä mitä ostamme. Kantamalla mukanamme erilaisia sirukortteja sekä käsipuhelinta olinpaikkamme voidaan jäljittää metrien tarkkuudella ja meitä on myös mahdollisuus salakuunnella.

Tämän lisäksi olemme myös tilivelvollisia virastoille sekä kouluille siitä kuinka käytämme aikamme. Kohdusta hautaan kuljemme tarkkaan valmistetun tien läpi, jonka meille muokkaavat erilaiset virastot ja instituutiot: sairaala, koulu, armeija, pankki, verotoimisto ja kirkko. Elämme turvallisempaa elämää kuin koskaan valvonnan verkossa. Me synnymme ja kuolemme valtion virastojen valvomana.

Elämämme voi olla hallitumpaa sekä turvallisempaa sähköisen valvonnan aikakautena, mutta kysymys onkin siitä onko meillä oikeus elää ilman jatkuvaa ulkopuolista tarkkailua. Tekstini tarkoitus on analysoida sähköisen valvonnan kehittymistä ja siitä herännyttä keskustelua alkaen 1990-luvulta. Reilun kymmenen vuoden aikana pitkälle lehittynyt tietotekniikka on tullut koteihin ja sen nopea kehitys on mahdollistanut jatkuvan sekä tarkan kansalaisten valvonnan. Tarkastelun keskiössä on erityisesti Euroopan kehitys sekä lainsäädäntö koskien kansalaisten sähköistä valvontaa sekä sen historiaa.

Jotta tekstin näkökulma olisi monipuolisempi, hyödynnän lähdemateriaalina internet- keskustelujen lisäksi myös Petteri järvisen teosta "Tietoturva ja yksityisyys" sekä Hannu Takalan tutkimusta "Videovalvonta ja rikollisuuden ehkäisy". Takalan eräs yllättävä argumentti on, ettei sähköinen valvonta välttämättä lisääkään kansalaisten turvallisuudentunnetta. Esimerkiksi Suomessa väkivallan pelon on nähty olevan nousussa, vaikka väkivaltarikollisuus ei olekaan lisääntynyt. Jos sähköinen valvonta ei takaa kansalaisille turvallisuuden tunnetta tai se ei ennaltaehkäise rikollisuutta vaan voi olla jopa lisäämässä turvattomuutta on tärkeää pohtia koneellisen valvonnan tarkoitusta sekä tuloksellisuutta.

Varsinainen kipinä sähköiseen valvontaan liittyvään tekstiin lähti Michael Foucault'in teoksesta "Tarkkailla ja rangaista". Foucault’in teorioiden avulla olen pyrkinyt ymmärtämään niitä yhteiskunnallisia syitä, jotka ovat johtaneet valvontamekanismien suureen suosioon sekä niiden kehittämiseen.

Lähtökohtana on ajatus valvonnasta vallan tekniikkana, jonka tarkoituksena on tuottaa kurinalaisia kansalaisia. Olen prkinyt hahmottaa tarkkailua yhteiskunnallisena vallantekniikkana tutustumalla sähköisen valvonnan historiaan Euroopassa. Tarkastelen myös sitä luoko kaikkialla läsnä oleva valvonta ihmisille tunteen jatkuvasta tarkkailtavana olemisesta. Michael Foucault ottaa teoksessaan "Tarkkailla ja rangaista" esimerkikseen tällaisesta jatkuvan valvonnan tilasta "panopticonin" ja laajentaa sen koskemaan yhteiskunnan yleistä kehitystä.

Michael Foucault on 1900-luvulla elänyt tunnettu tarkkailun teoreetikko, joka etsii vastauksia yhteiskunnallisten valtarakenteiden kehittymiseen menneisyydestä. Hänen vuonna 1975 julkaistu teoksensa "Tarkkailla ja Rangaista" keskittyy esittelemään prosessia, joka on uuden ajan alusta johtanut jatkuvan tarkkailun yhteiskuntaan. Foucault'laisena lähtökohtana minulla on ajatus siitä kuinka 1700-luvulla kehitetyn panopticon on muuttunut yhteiskunnan perustavaksi rakenteeksi - eräänlaiseksi diskurssiksi, joka luo tarkkailevia ja kurinalaisia yksilöitä.

Foucault ja valvonnan verkoston historia

Michael Foucault puhuu paljon valvonnasta sekä sen historiallisesta kehittymisestä teoksessaan "Tarkkailla ja rangaista". Hän osoittaa menneisyydestä merkkipaaluja siitä kuinka valvonnan funktio muuttui rajoittavasta voimasta tuottavaksi tekniikaksi ja kuinka sen mekanismit hajautuivat koko yhteiskunnan perustavanlaatuisiksi tekijöiksi.

Uudelta ajalta modernille tapahtui muutos, jossa valvonta laajeni yksityisten instituutioiden harjoittamasta mekaniikasta koko valtion ylläpitämäksi tekniikaksi.Foucault aloittaa valvonnan muotojen analyysin esimerkillään spitaalisten yhteiskunnallisesta eristämisestä siirtyen ruton hallintaan kaupunkitilassa. Ruton riehuessa 1600-luvun Euroopassa alueet kartoitettiin tarkkaan ja organisoituun laajamittainen valvonta, jonka alaisuudessa ei kodistaan saanut liikkua ilman lupaa kuoleman rangaistuksen uhalla. Tila jaettiin ja tehtiin liikkumattomaksi.

Tällainen erittely voidaan nähdä tarkoituksen mukaisena reaktiona erittäin vaarallisen sairauden leviämisen estämiseksi. Foucault kuitenkin kuvaa prosessin kautta niitä kurin mekaniikoita, joita eurooppalaiseen yhteiskuntaan oli juurtunut uuden ajan alussa. Tarkastus ja valvonta astuivat uuden ajan Euroopan kaupunkeihin kulkutautien kanssa käsi kädessä.Poikkeukselliset lait ja määräykset jäivät epidemian laannuttua pysyviksi. Valvova katse astui kaduille miliisien, upseerien ja vartiostojen muodossa. Poikkeustila ja sinänsä positiivinen suojautuminen sairautta vastaan alkoivat järjestää yhteiskuntaa ja rajoittaa yksilöä. Vallan mekaniikat alkoivat tässä kehityksessä normalisoitua osaksi arkea.

"Jokaisen yksilön suhde sairauteensa ja kuolemaan kulki vallan instanssien sekä niiden tekemien päätösten kautta". Suljettu, jaoteltu ja valvottu tila muuttui Euroopassa normiksi. Yksilöä alettiin tutkia sekä luokitella hänen sairautensa kautta - oliko hän normaali vai epänormaali. Tuliko hänet nähdä uhkana, joka tuli sulkea yhteisön ulkopuolelle. Valvonta astui ihmisten kotiin sairauden erittelyn kautta.

Kaikki kaupunkilaiset joutuivat Foucault'in mukaan erottelevan katseen kohteeksi, joka luokitteli ihmiset binaarisiin ääripäihin (hullu - tervejärkinen, vaarallinen - vaaraton, normaali - epänormaali). Epänormaaliutta alettiin ojentaa ja yhteiskuntaa piti järjestää hallitsemattoman ruton pelossa.
"Kun spitaali on synnyttänyt ne yhteisöstä karkottamisen rituaalit, jotka tietyssä määrin olivat täydellisen eristämisen mallina ja ikään kuin sen yleismuoto, rutto on puolestaan luonut tietyt kurinpitokaavat. ..se edellyttää pikemminkin lukuisia erotteluja, yksilöiviä aikoja, valvomisen ja kontrollien syvälle menevää organisaatiota sekä vallan tehostamista ja haarautumista." Spitaaliin liittyi Foucault'in mukaan erottelu ja ruttoon osittelu. Nämä ovat hänen mukaansa vallan mekanismeja, jotka asetettiin ympäröimään ja muuttamaan epänormaaliutta. Panopticon on taas tämän rakennelman arkkitehtoninen kaava.

Panopticon

Panopticonin kehitti liberaali utilitaristi Jeremy Bentham (1748 - 1832) 1700 - luvulla. Sana tarkoittaa suomeksi kaiken näkevää. Tällaisen vankilarakennuksen idea olikin siinä, että nerokkaalla tilanjaolla ihmiset voidaan sijoittaa siten, että heistä voidaan tehokkaasti ja taloudellisesti "koulia kuuliaisia kehoja". Vangit nähdään, mutta he eivät näe tarkkailijaansa. Benthamin luomassa mallissa maksimoitaisiin ihmisten tehokkuus ja minimoidaan valvontaan tarvittavat voimavarat. Foucault analysoi tämän mallin avulla länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan unelmaa koskien tehokasta ja kurinalaista ihmistä, joka voidaan tuottaa jatkuvan valvonnan tekniikoilla.

Bentham toivoi ideansa toteutettavaksi kautta koko valtiokoneiston jo 1700-luvulla. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan mallin hyödyntäminen rajoittui lähinnä suljettujen tilojen kuten tehtaan tai vankilan tasolle. Foucault näkee tämän valtamallin toteutuneen 1900 -luvulla. Foucault itse menehtyi 80-luvun alussa, joten häneltä jäi näkemättä sähköisen tiedonsiirron ja teknisen kehittymisen laajamittainen hyödyntäminen yhteiskunnan vallantekniikkana. Tarkoituksenani onkin laajentaa panopticon- ajatus koskemaan julkisen tilan lisäksi ihmisten yksityistä tilaa ja elämää 90-luvulla tapahtuneen kehityksen myötä.Sähköinen valvonta

Sähköisestä valvonnasta on tullut viimeisen vuosikymmenen aikana osa länsimaalaisten ihmisten arkea. Varovaisten arvioiden mukaan tallennumme Suomessa sekä monissa muissa Euroopan maissa päivän aikana kymmeniin videokameroihin sitä itse havaitsematta. Tekniikan kehittyessä kansalaisten valvonnasta on tullut helppo ja huomaamaton itsestäänselvyys kaupunkitilassa. Lisäksi palvelujen, informaation ja kommunikaation siirtyessä yhä enenevissä määrin digitaaliseen muotoon on jokapäiväisen elämämme seuraamisesta tullut äärimmäisen helppoa.

Euroopan unionin parlamentti hyväksyi 14.4.2005 direktiivin, joka velvoittaa EU-maiden teleoperaattoreita säilyttämään teletunnistetietoja puolesta kahteen vuoteen. Tallennettaviksi tulevat tiedot kansalaisten puheluista, tekstiviesteistä, sähköposteista ja matkapuhelinten sijainnista koko puhelun keston ajalta. Tallennettaviin tietoihin oli tarkoitus liittää myös tiedot surffauksesta sekä IP-puheluista, mutta näitä ei vastustuksen vuoksi sisällytetty vielä direktiiviin. Suomessa on jo vuodesta 1995 poliisilla ollut oikeus puhelinkuunteluun sekä tekniseen salakuunteluun ja -katseluun. Oikeuksia täydennettiin myöhemmin sallimalla tarkkailulaitteiden asentaminen yksityisiin tiloihin. Lisäksi oikeusministeriön työryhmä on ehdottanut myös salakuunteluoikeuden laajentamista kansalaisten koteihin.

EU- direktiivin mukaan tietoja saa käyttää vain "vakavien" rikosten selvittämiseen, mutta tämän vakavuuden määritteleminen on jätetty kansalliseen harkintaan. Sähköisen tiedon kerääminen on äärimmäisen helppoa, eikä tätä tärkeää asiaa ole tarpeeksi painotettu ihmisille siirryttäessä yhä enenevissä määrin sähköiseen kommunikaatioon. Tietojen säilytys on halpaa ja helppoa, eikä niiden tuhoamiseen ole asetettu määräaikoja.

Näitä uusia valvonnan muotoja perustellaan erilaisilla tavoitteilla kuten turvallisuuden tunteen luomisella, onnettomuuksien vähentämisellä ja erityisesti terrorismin vastaisella sodalla. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se kuka valvoo itse valvomista - kuka hallitsee kokonaisuuden? Kuka saa käyttää tietoja ja mihin tarkoitukseen? Kansalaisten on helppoa suostua pieniin askeliin ja myönnytyksiin, mutta se mikä odottaa matkan - kymmenien pienten askelien - päässä on kaikille arvoitus.

Seuratessa 90- luvulla Suomessa käynnissä ollutta keskustelua sähköisestä valvonnasta voi huomata että se on herättänyt erilaisia mielipiteitä. Yleisönosastokeskusteluissa (Helsingin Sanomat) käy ilmi että jotkut kokivat kehityksen positiiviseksi omaa elämäänsä helpottavaksi tekijäksi ja toiset taas vakavasti yksilön integriteettiä loukkaavana.

Hahmottaakseni Euroopassa harjoitetun videovalvonnan ja siitä erityisesti Suomessa herännyttä keskustelua olen käyttänyt apunani Hannu Takalan tutkimusta "Videovalvonta ja rikollisuuden ehkäisy". Takalan mukaan on pitkään jo yleisesti tiedostettu ongelmat, jotka syntyvät siitä että uudella valvontatekniikalla on mahdollista tunkeutua ihmisten yksityiselämään heidän yksityisyyttään loukkaavalla tavalla. Tällaisesta yksilön suojaamisesta esimerkkinä hän antaa lain, jolla on Suomessa kielletty salakatselu vuodesta 1972 alkaen.

Lehdistökeskustelussa koskien sähköistä valvontaa on myös noussut esille viittauksia vankilarangaistukseen, jonka yhtenä merkittävänä tekijänä on juuri vangin yksityisyyden riistäminen. Täten vaikka valvonta voidaankin kokea turvallisuutta lisäävänä ja rikollisuutta vähentävänä positiivisena tekijänä voidaan se myös kuitenkin kokea tekniikkana, joka ikään kuin rankaisee kansalaista viemällä häneltä mahdollisuus yksityisyyteen.

Valvontakamerat

Valvontakameroista on tullut arkinen osa kaupunkien infrastruktuuria. Sen lisäksi että voimme tarkkailla internetissä kuvaa ympäri maailmaa tuhansista paikoista meitä myös tarkkaillaan niin kaupoissa, pankkiautomaateilla, ovilla ja jopa kaduilla. Näin ollen olemme useassa kymmenessä kamerassa päivittäin.
Suomessa kameroiden käytössä ollaan vielä kohtuullisuuden rajoissa, mutta Matti Lintulahden artikkeli Kaltio- lehdessä muistuttaa toisesta todellisuudesta. "Iso-Britanniassa suunnitellaan maailman suurimman tie- ja kulkuneuvovalvontaverkoston rakentamista valvontakameroiden ympärille. Valmistuttuaan verkoston avulla pystytään jäljittämään lähes jokaisen kulkuneuvon liikkeitä." Tarkoituksena on asettaa viiden vuoden sisällä tuhansia kameroita kaikkialle kaupunkiin yhdistettynä reaaliaikaisesti toimivaan tietokoneverkkoon ja poliisin keskustietokoneeseen. Tässä vaiheessa tietokone alkaa myös toimia tarkkailijana ilmoittaen esimerkiksi kuvaan sattuneen varastetun tai vakuuttamattoman auton olinpaikan rekisterikilven perusteella.

Lintulahden mukaan Britanniassa asennetaan arviolta 300.000 uutta valvontakameraa joka vuosi. Suomesta tällaisia tilastoja ei pystytä selvittämään. On kuitenkin selvää että ympäri Eurooppaa sähköinen valvontabisnes on yksi tuottavimpia ja nopeimmin kasvavia aloja tällä hetkellä. Lintulahden mukaan kymmenen vuotta takaperin Suomessa ei tällainen valvontaa koskeva kehitys olisi voinut vielä olla edes mahdollista. Nyt mahdollisimman kattavaa valvonnan verkkoa rakennetaan kaikessa hiljaisuudessa ympäri Eurooppaa.

Valvontakamerat ympärillämme on vuosien saatossa normalisoitu osaksi elämää. Ne ovat jokapäiväinen "välttämättömyys" johon vapaaehtoisesti suostumme turvallisuuden nimissä. Moni muistaa vielä kuitenkin sen kuinka 10 - 15 vuotta sitten oli hämmentävää huomata olevansa valvontakamerassa. Kameroita ei ollut vielä kaikkialla ja siksi olikin jokseenkin ahdistavaa olla "valvovan silmän" alaisuudessa, koska ei voinut olla aivan varma tarkkaileeko joku kuvaa. Joistain kansalaisista tämä voi tuntua yksilön suojaa loukkaavalta ja siksi kameroita pyritään naamioimaan ympäristöön. Tiedämme niiden olemassaolon, mutta emme huomaa laitetta.

Kaupunkitilan kameravalvontaa perustellaan rikollisuuden vähentämisellä ja varmasti se onkin vaikuttanut tietyntyyppiseen ilkivaltaan ja varkauksiin. Kuitenkin esimerkiksi väkivalta uhkaa kaupunkitilassa nykyään todella harvoin yksilöitä, mutta pelon tunne on kaikkialla läsnä. Hannu Takala arvioikin tutkimuksessaan "Videovalvonta ja rikollisuuden ehkäisy" että valvontakamerat saattavat lisätä turvattomuudentunnetta ja kaupunkitilan ahdistavuutta. Tiettyjä alueita saatetaan pelätä siksi että siellä on selkeästi esillä valvontakameroita. Takalan mukaan esimerkiksi Tanskassa kaupunkitilaa pyritään tekemään turvallisemmaksi avaralla tilanjaolla ja esimerkiksi liiketilojen sijoittelulla.

Epämääräinen rikollisuus, jolla valvontakameroiden lisäämistä kaupunkitilaan perustellaan vaikuttaa ajoittain samantyyppiseltä retoriikalta kuin väitteet terrorismista, jolla oikeutetaan poikkeustilalakeja (tarkempi valvonta, henkilökohtaisten tietojen käyttö). Terroristeja pidetään myös tälle ajalle tyypillisenä uhkana - se on kaikkialla mutta ei varsinaisesti kuitenkaan missään. Abstrakti pelon kuva, jota varten täytyy valmistautua. Kuka tahansa joukossamme saattaa olla rikollinen ja siksi kaikkia on valvottava. Tämän mielikuvan avulla 1700-luvun vankilan panopticon on siirtynyt yhteiskunnan oleelliseksi osaksi. Kaikkia valvotaan kaiken aikaa ja yksilökin alkaa siis valvoa itseään, koska ei koskaan tiedä milloin häntä tarkkaillaan.

Euroopassa esimerkiksi juuri Tanskassa kameravalvontaan suhtaudutaan hyvin ristiriitaisesti. Suomi taas on Englannin ohella Euroopan videovalvotuin valtio. Tanskassa on laki, jonka mukaan TV-valvontaa ei saa asentaa eikä käyttää yleisissä tiloissa. Britanniassa taas ei videovalvontaa rajoiteta laeilla lainkaan - päinvastoin sitä tuetaan julkisin varoin ja joissain kaupungeissa on järjestelmällisesti valvonnan alaisena kymmeniä katuja. Euroopan Unionin videovalvontaa koskevissa suosituksissa korostetaan, että yksityisyys olisi aina turvattava. Tämän katsotaan tarkoittavan että kameravalvontaa on käytettävä erityiseen tarkoitukseen, jolla on selvä tavoite, ja nauhoitteita pitäisi yleensä säilyttää vain lyhyen ajan. Suositusten noudattamista vain tulisi valvoa.

Tiedon valtatiet

Suurin yksittäinen tekijä sähköisten valvonnan tekniikoiden kehittymisessä on internet. Maailman laajuinen verkko (WWW) on näennäisen vapauden ja yksityisyyden tila, joka tarjoaa yksilölle informaatioympäristön, jollaisesta ei olisi voitu edes unelmoida muutamia kymmeniä vuosia sitten. Internetiä ei omista kukaan ja sitä pidetään äärimmäisen demokraattisena tilana.

Tietoverkon kehittäminen alkoi 1960-luvulla sotilaallisiin tarpeisiin. Tarkoituksena oli luoda kommunikaatiojärjestelmä, jonka toiminta ei lamaantuisi edes ydiniskusta. Internetin esiasteeseen ARPANETiin kuului 1970-luvulla 23 tietokonetta. Henkilökohtaisten tietokoneiden historia alkoi vuonna 1981 kun ensimmäinen PC -mikro julkistettiin vuonna IBM:n toimesta. Tämän seurauksena ARPANET jakaantui sotilaalliseen osaan (MilNet) ja tiedeyhteisön muodostamaksi ARPANETiksi. 1980-luvun lopulla verkkoon liittyivät yliopistot ja tutkimuslaitokset päämääränä yhdistää supertietokoneet toisiinsa ja mahdollistaa mm. tutkijoiden ja opiskelijoiden nopea tiedonhankinta.

World Wide Webin prototyyppi taas syntyi 1990 Sveitsissä. Sen kehittäjä oli Tim Berners-Lee, joka kehitti HTTP, HTML ja URI (myöhemmin URL) -tekniikat mahdollistaakseen joustavan informaation jaon verkkoon liitettyjen tietokoneiden välillä. Berner-Lee on todennut luomuksestaan näin: "Suunnittelin sen sosiaaliseen tarkoituksen - auttamaan ihmisiä yhteistyössä - enkä tekniseksi leluksi. Webin perimmäinen tarkoitus on tukea ja parantaa olemassaoloamme maailmassa."

Internet on mullistanut viestinnän ja se voidaan myös nähdä ainoana tilana, joka toimii anarkian ehdoin. Tällainen ympäristö antaa illuusion siitä että olemme "surffatessa" yksin tiedon valtakunnassa jättämättä jälkiä. Harhakuva siitä ettei liikkumistamme verkossa voida seurata tai jäljittää johtuu siitä, ettei verkon toimintamekanismeja tuntematon peruskäyttäjä pysty näkemään informaatiojälkiään. Esimerkiksi sähköinen viesti on helppo tallennuksen kohde ulkopuoliselle taholle. Viestin tulkitsemisen voi tosin estää koodaamalla tekstin siihen erityisesti tarkoitetulla ohjelmalla, mutta esimerkiksi USA:ssa on valmisteltu lakia, joka kieltäisi myös koodauksen. Sen hyväksyminen tekisi sähköisen kirjesalaisuuden mahdottomaksi.

Tällaisten lakien säätäminen voidaan tulkita kehityksenä siihen, ettei internetissä liikkuvalle tahdota edes antaa mahdollisuutta yksityisyytensä suojaamiseen. Nykyään suurin osa länsimaalaisten yksityisten ihmisten tiedonhausta tai välityksestä kulkee sähköistä valtatietä, mutta sen vaaroista ei olla vieläkään aivan perillä. Internetin kehitys on johtanut tilanteeseen, jossa yksityisen tilan ja ihmisen valvominen on äärimmäisen helppoa. Verkon kautta on jokaisella halukkaalla pääsy kodin oven sisäpuolelle. Lisäksi internet mahdollistaa valvontakuvan ja -äänen vaivattoman siirtämisen reaaliajassa. Tiedonkulun nopeus ja edullisuus on mahdollistanut laaja-alaisen tarkkailun aivan uudenlaisessa mittakaavassa.

Tietoturva ja yksityisyys

Petteri Järvinen on Suomen tunnetuimpia tietotekniikka-asiantuntijoita. Hän esittelee yhdessä uusimmista teoksistaan "Tietoturva & Yksityisyys - Yksityisyyden suojelusta liike?" niitä uhkia, jotka liittyvät tietotekniikan nopeaan kehittymiseen. Tämän tietotekniikkapioneerin mielestä aihe on erityisen konkreettinen ja tärkeä meillä Suomessa, koska olemme edelläkävijöitä uuden tekniikan käyttöönotossa, mutta meiltä puuttuu siihen liittyvä kriittisyys ja julkinen keskustelu. Ehkä juuri julkisen keskustelun puute tietoturvasuojasta tekee aiheesta hämmentävän ja antaa aiheelle sellaisen leiman että asioita sovitaan ikään kuin kansalaisilta salassa. Yhteisistä pelisäännöistä ei ole sovittu.

Järvinen käsittelee teoksessaan valvontaa ja sen konkreettisuutta jokaisen kansalaisen elämässä. Tekstin ydin on väitteessä että kaikkiin uusiin sähköisiin palveluihin liittyy täydellisen valvonnan mahdollisuus. Parhaat edellytykset kansalaisten tarkkailuun eivät löydykään enää totalitaristisista valtioista vaan pitkälle verkottuneista ja tietokoneistetuista maista kuten Suomesta ja muista Pohjoismaista, joissa lisäksi lähes kaikki kansalaiset kuljettavat mukanaan käsipuhelinta.

Kirjansa esipuheessa Järvinen luonnehtii tilannetta näin: "Tietoyhteiskunnan myötä yhä suurempi osa arkipäiväisistä toimista siirtyy verkkoon ja alkaa soveltaa tietotekniikkaa. Maksaminen, asiointi, viihde, markkinointi ja monet muut tutut asiat saavat tietotekniikalla toteutettuna uusia ulottuvuuksia. Uudet palvelut ovat ajasta ja paikasta riippumattomia, käytöltään edullisia ja vaivattomia, mutta niihin sisältyy myös aivan uudenlainen valvonnan mahdollisuus: ensi kertaa ihmiskunnan historiassa kansalaisia ja heidän toimintaansa voidaan seurata likipitäen täydellisesti."

Taustana tietojen keräykselle meillä on pitkät perinteet. Suomessa ihmisten rekisteröinti on jo varhaista perua ja henkikirjoja on pidetty vuodesta 1634. Avaimena kattavaan valvontaan Järvinen pitää henkilötunnusta, jonka käyttö Suomessa on poikkeuksellisen laajaa. Kun tietojenkäsittely 1960-luvulla nopeutui huomattavasti, tulivat erilaiset rekisteröinnit mahdollisiksi ja samalla otettiin käyttöön vuonna 1964 henkilöturvatunnus. Rekisterit mahdollistavat valtavien tietomäärien käsittelyn ja hallinnan ja se selittääkin niiden laajan käytön. Järvisen mukaan voimme ihan tavallisina suomalaisina olla sadassakin rekisterissä ja meidät tuntevat viranomaisten lisäksi niin pankit, vakuutuslaitokset kuin kaupat bonuskorttien avulla.

"Tietosuojavaltuutetun toimistosta arvioitiin pari vuotta sitten, että valvontayhteiskunta on mahdollinen, jos kolme edellytystä toteutuu: On oltava laajat henkilötietojärjestelmät, kehittyneet tietoverkot sekä yhtenäinen ja kattava tunnistusjärjestelmä. Suomessa kaikki kolme ovat kunnossa." Edes Orwell ei olisi osannut edes unelmoida tällaisesta Järvinen summaa. Juuri valtavasti kehittyneet tietoverkot ovat arvaamattoman nopeasti mahdollistaneet suurien informaatiomäärien organisoinnin, läpikäymisen sekä käsittelyn tiedon etsinnän tarpeisiin.

Verkkomaksujen ja pankkien tietotallennuksen sijaan Järvinen on erittäin huolestunut bonuskorttien käytöstä, koska niillä ei ole tarkoituskaan hänen mielestä saavuttaa varsinaista kanta-asiakkuutta (kortteja on lähes poikkeuksetta useita) vaan päämäärä on kerätä tietoja ennemminkin asiakkaiden käyttäytymisestä. Korteista voidaan helposti selvittää mitä perheessä harrastetaan ja paljon rahaa on käytössä. Harva kertoisi tällaisia asioita jos joku tulisi ovelle utelemaan, joten seuraamalla ostoksia saadaan helposti tietoa perheen elämästä.

Kauhuskenaariona tällaisesta tietojen käytöstä voisi olla vakuutusmaksujen määräytyminen myöhemmin elämässä ruokavalion (eli ruokaostosten) mukaan, mutta todennäköisempää on täsmämainonnan käyttö. Jos perhe esimerkiksi lopettaa maidon oston, aletaan heille lähettää mainoksia laktoosittomista tuotteista. Järvinen muistuttaa myös että suomalaisten tiedot löytyvät useista viranomaisrekistereistä. Monikaan ei tiedosta sitä tosiseikkaa että valtio myy tietojamme, jos emme sitä nimenomaisesti kiellä.Olemme jo pitkällä siinä tietoyhteiskunnan kehityksessä, jossa yhä suurempi osa arkipäiväisistä toimista siirtyy verkkoon ja alkaa soveltaa tietotekniikkaa. Järvisen mukaan lapsille olisi tärkeä opettaa jo kotoa asti peruskansalaistaitoina henkilökohtaisten tiedostojen ja yksityisyyden suojaamisesta.

Järvinen peräänkuuluttaa myös selkeyttä sähköistä valvontaan koskevaan lainsäädäntöön. Hänen mukaansa EU-direktiivi (sähköinen valvonta, 1995) on huolestuttava esimerkki siitä, miten vallitsevaa pelon ilmapiiriä ja terrorismin uhkaa käytetään valvonnan lisäämiseen ja miten varsinaisten rikosten selvittämisestä ollaan siirtymässä niiden ennaltaehkäisyyn ja jopa kansalaisten vakoiluun.

Tulevaisuuden näkymiä

Seuraamalla sähköisen valvonnan sekä tietotekniikan historiaa ymmärrämme kehityksen nopean tahdin. Myös lainsäädännön sekä kansalaisten informoimisen tulisi kasvaa samassa suhteessa koskien uuden tekniikan hyötyjä ja haittoja. Esimerkiksi Verkkojulkaisu Tietokone ilmoitti 14.3.2006 otsikolla "Kodin valvontakamera kännykkään" uudesta Panasonicin myyntivaltista; kännykästä joka toimii myös valvontakamerana. Tällaiset valvontakamerat näkyvät ja ovat ohjattavissa myös selaimella varustetussa kännykässä, kun tukiasema on kytkettynä internetiin. Kun sähköinen videovalvonta tulee tekniikan myötä äärimmäisen helpoksi, myös sen käyttöä tulisi valvoa ja määritellä lailla.
Uusimpia keinoja ihmisten paikallistamiseen on mm. RFID-teknologia, joka tulee luultavasti yleistymään tulevaisuudessa. yhdistämällä RFID-järjestelmän luottokorttiin ja valvontakameroihin kauppias tietäisi ketä asiakkaat ovat ja paljonko heillä on rahaa tilillään. Tämä mahdollistaisi myymälän ilman kassoja sekä myyjiä.

Nämä RFID-tunnisteet ovat pikkuruisia mikrosiruja, joita voidaan kätkeä periaatteessa mihin tahansa. Tunnisteet kuuntelevat tiettyä radiotaajuutta, ja ollessaan viiden metrin säteellä lukulaitteesta (antennista) ne vastaavat sille lähettämällä yksilöllisen tunnistekoodinsa. tällaista tekniikkaa on hyödynnetty esimerkiksi jo kirjastoissa. Suomessa Liikenne- ja viestintäministeriön raportissa RFID-sovellusten käyttöönottoa pidetään kiireellisimpänä teknologisena projektina esimerkiksi kirjastojen toiminnan kehittämiseksi.
Tämän teknologian avulla on yhä helpompaa tarkkailla missä liikumme, mitä tavaroita meillä on hallussa ja mitä luemme. Se käyttömahdollisuuden ovat lähes rajattomat.

Esimerkiksi vuonna 2004 Yhdysvaltain Ruoka- ja lääkintöhallitus (FDA) hyväksyi näiden RFID-tunnisteiden istuttamisen sairaaloiden potilaisiin helpottaakseen vaikeasti sairaiden potilaiden hoitoa ja hallitukset ovat osoittaneet kiinnostusta RFID:n liittämiseksi passeihin, ajokortteihin ja muihin vastaaviin dokumentteihin. Jos RFID-tunniste liitetään tulevaisuudessa mahdollisesti pakollisiin henkilökortteihin, voi poliisi - tai kuka tahansa vastaanottimen haltija - saada ihmisistä välittömästi kattavat tiedot metrien päästä skannaamallaTekniikan kehittyminen itsessään on toki positiivista, mutta muutoksen vauhti ja yhä laajenevat käyttömahdollisuudet tuottavat uudenlaisia haasteita. Esimerkiksi sellaisen valvontatekniikan - joka aikaisemmin oli käytössä vain armeijalla – saapuminen tavallisen kuluttajan ulottuville velvoittaisi käymään julkista keskustelua teknologian käytön mahdollisista haittavaikutuksista.

Lopuksi

Yksilön integriteetin loukkaamisen lisäksi tekniikan ja valvonnan kehittymisessä voidaan nähdä myös muunlaisia ongelmia. Foucault’in teorioita soveltaen voidaan ajatella että medikalisointi ja kriminalisointi ovat kaksi keskeistä menetelmää, joiden avulla valtakulttuurin normeista poikkeava toiminta voidaan epäpolitisoida.

Tällainen sosiaalisesti tai poliittisesti epätoivottava käyttäytyminen voitaisiin kieltää nimeämällä se joko rikolliseksi toiminnaksi tai jopa yksilön terveyden ongelmaksi. Vastarintaan kohdistetut pakkotoimet voidaan tämän jälkeen perustella yleisen edun sekä mielisairauden ollessa kyseessä, jopa yksilön oman edun puolustamisena. Tällainen toiminta olisi helppoa paikantaa ja määritellä uutta sähköistä tekniikkaa apuna käyttäen. Se ei niinkään olisi pakkovaltaa vaan vallan tekniikka nojaisi määrittelyyn, diagnostisointiin ja esimerkiksi tilan rajaamiseen. Uusien valvontateknologioiden avulla tämän laajenevan ihmisjoukon vapauksia voidaan rajoittaa ennennäkemättömän tehokkaasti ja edullisesti.

Tällainen kriminalisointikehitys voidaan nähdä toteutuneen terroristileiman lanseeraamisessa. Poliittinen vastarinta tai kansalaistottelemattomuus voidaan näin epäpolitisoida ja tukahduttaa leimaamalla toiminta äärimmäisen vakavaksi rikollisuudeksi eli terrorismiksi. Termi on tarpeeksi laaja sulkeakseen sisäänsä minkä tahansa vastarinnan ja kritiikin muodon, joka uhkaa toivottuja päämääriä (taloudellinen kehitys, toivottu kansalaisuus). Nimeämällä toiminta terrorismiksi laillistetaan yksilön jatkuva tarkkailu.

Terroristien jäljittämiseksi ollaan jatkuvasti kehittämässä uusia menetelmiä joilla valtavia informaatiovirtoja kyetään käsittelemään. Euroopasta tällaisena projektina voidaan pitää Schengen Information Systemiä, joka on Euroopan Unionin Schengenin sopimuksen yhteydessä perustettu tietokanta. Tähän kirjataan esimerkiksi etsintäkuulutettuja henkilöitä, kadonneita tavaroita ja epäiltyjä terroristeja.

Euroopan parlamentin jäsen Matti Vuori osoittaa "Helsingin sanomien" Vieraskynässä (12.9.2002) artikkelissaan "Terrorismi tietoliikenteen valvonnan verukkeena" erityistä huolta siitä että jos Euroopan Unionin suunnitelma kaiken tietoliikenteen säilyttämisestä toteutuu, niin jopa toimittajien lähdesuoja joutuu uhatuksi. Artikkeli keskittyy EU:n kiristyvään tietoliikennevalvontaan, jolla tulee olemaan suora vaikutus myös Suomen tilanteeseen. Tehostetun sähköisen valvonnan läpi-ajo aloitettiin heti 9/11 iskujen jälkeen. Vuoren mukaan suunnitelmissa on kuitenkin jo vuodesta 1996 ollut ajaa tehokkaita, yhteneviä tarkkailun keinoja jäsenmaille koskien yksityisiä teleyhteyksiä. "Terrorismi" vain helpotti näiden lakien hyväksymistä.Muutoksen Euroopan Unionissa voidaan siis nähdä alkaneen 1990-luvun puolivälistä. Vuoren mukaan artikkelin kirjoitushetkellä voimassa ollutta vuoden 1997 EY-direktiiviä yksityisyyden suojasta sähköisessä viestinnässä ollaan myös uudistamassa ja Suomessa on aloitettu sähköisen viestinnän tietosuojalain muutostyö. Vuoren mukaan tässä kaikessa muutoksessa on "kysymyksessä on kuitenkin syvälle kouraiseva kajoaminen kaikkien EU-kansalaisten perus- ja ihmisoikeuksiin. "

Suomen perustuslain 10. pykälän mukaan luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton. Käytännössä tästä on Vuoren mukaan jo livetty ja yksityisyyden sekä kotirauhan suoja on uhattuna ehkä kaikkein oleellisimman - viestinnän - osalta. Uusi sähköinen viestintä on luonut uudenlaista rikollisuuttakin, mutta sen ehkäisyyn olisi löydettävä tasapaino, joka kunnioittaisi henkilökohtaisia oikeuksia ja yksityisyyttä. Vuoren mukaan tämä olisi mahdollista soveltamalla harkiten kansallisia ja kansainvälisiä normeja.

Panopticon symboloi tätä kaikkea sähköistä valvontaa varsin osuvasti. Moderni valta on kehittänyt ruumiillisen rankaisun metodien tilalle tarkkailuun ja valvontaan perustuvan koneiston. Kun keskiaikainen suvereeni rankaisi - moderni valvoo synnytyssairaalasta hautaan. Yksilö on jatkuvan katseen alla niin symbolisesti kuin kirjaimellisesti. Emme voi koskaan kaupunkitilassa tietää milloin meitä tarkkaillaan ja tämä luo tunteen jatkuvasta valvonnasta.

Jo ennen laajoja sähköisiä verkkoja ihmisistä ja heidän ruumiillisuudestaan tallennettiin lukuisia yksityiskohtia ylös. Mitä sairastamme, syömme, missä käymme koulut tai työskentelemme, mikä on poliittinen tai uskonnollinen vakaumuksemme ja mitä harrastamme. Viestinnän laajeneminen ja ennen kaikkea nopea tiedonsiirto internetin ja muiden digitaalisten kanavien välillä kuitenkin asettaa ruumiin valvonnan näkökulman uudenlaiseen asemaan. Oleellista tässä tietoverkoston- ja tekniikan kehityksessä ei ehkä niinkään ole itse internet tarkkailijana ja mahdollisena rankaisijana, vaan digitalisoitumisen ja internetin mahdollistama globaali viestintäkonvergenssi. Tällöin tietoverkkoihin ja -koneisiin yhdistetään valtava määrä erilaisia rekisterejä, tiedostoja ja teknisiä mahdollisuuksia, jotka ovat kaikkien käytettävissä ympäri maailmaa.

Sähköinen valvonta on myös mahdollistanut ennaltaehkäisevän rikoksenvalvonnan. On karrikoitua sanoa että vankila on ikään kuin kaikkialla, mutta mahdollisia rikollisia silmällä pitävä järjestelmä on kaikkialla ja kaiken aikaa, jolloin myös normien mukaan elävä kansalainen saattaa kokea järjestelmän rankaisevaksi. Valta on integroinut mekaniikkansa osaksi elämäämme ja koneellistuminen on mahdollistanut sen, ettei kenenkään tarvitse henkilökohtaisesti puuttua elämäämme. Informaatio kerätään valmiiksi jos jotain epäilyttävää ilmenee.

Ihmisten turvattomuutta on myös hyödynnetty kaupallisesti ja sen ylläpito esimerkiksi median terrorismiuutisilla voidaan nähdä vallan tekniikkana, jonka tarkoitus on saada valvova katse kaikkialle. Tällöin ihmisten hallitseminen ja tavoitteiden saavuttaminen on sekä tehokkaampaa että taloudellisempaa. Tulee kuitenkin muistaa että yksityiselläkin viestinnällä on myös suuri poliittinen merkitys ja vapaa tietoliikenne on demokratian elinehto.


Lähteet

Kirjallisuus:

Foucault, Michel, 2000, Tarkkailla ja rangaista. Helsinki: Otava.

Järvinen, Petteri, Tietoturva ja yksityisyys. Helsinki: WSOY

Sähköiset lähteet:

Matti Lintulahden sähköinen artikkeli "Valvontakamerat" 5/98http://www.kaltio.fi/index.php?177 [viitattu 10.4.2006]

Kai Hirvasnoron artikkeli "Ison Veljen Verkossa" http://kansalaistalo.jns.fi/tietoyhteiskunta/hirvasnoro.htm [viitattu 9.4.2006]

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimustiedonanto, Hannu Takala, "Videovalvonta ja rikollisuuden ehkäisy, 1998,http://www.rikoksentorjunta.fi/uploads/igzauzw.pdf [viitattu 15.4.2006]

Matti vuoren artikkeli "Terrorismi tietoliikenteen valvonnan verukkeena" http://kansalaistalo.jns.fi/tietoyhteiskunta/mattivuori.htm [viitattu20.5.2006]

Artikkeli RFID tekniikasta:http://takku.rbgi.net/article.php/20050506114942585 [viitattu 13.5.2006]