IRC-Galleria

http://www.youtube.com/watch?v=tzg2jjH2z8E

Ihminen on yhtä pahasti rajoitettu kuin tuo pieni robotti. Olemme vangittuina käsittämättömän pieneen piiriin maailmankaikkeudessa, ja meillä on hyvin rajallinen kyky yrittää edes ymmärtää kaikkea. Ja hyvin vähän aikaa.

Toisinaan on tämmöisiä aamuja/iltoja :(

Vihaan krapulaa. Mutta sen siitä saa kun viettää yön.... maailmanlopun ravintolassa!

Ihmisillä on hassu taipumus pykätä kuppiloita maailman reunalle ja sen kaltaisiin paikkoihin. Ottaen huomioon maailman ryppyisen luonteen näitä reunoja on vähän joka paikassa, ja niin on ravintoloitakin. Quatermass
Istuimme nahkasohvalla, lasissa halpaa rommia, iskelmät soivat, jutellen hämäräperäisille kulkijoille oudoista maailmankolkista. Kuunnellen heidän tarinoitaan.

Taisinpa innostua karaokea laulamaan jossain vaiheessa. Volga, se oli kestosuosikki eräässä toisessa maailmanlopun ravintolassa jossa muinoin työskentelin. Lähes joka ilta se laulettiin ainakin kerran.
Oma suoritukseni oli varsin perseestä, johtuen ehkä liian vähäisestä määrästä alkoholia.
Muutamaa rommia ja yhtä giniä myöhemmin lauloin Sheikki Ali Hassanin, tämä kuulosti paljon paremmalta ainakin omissa korvissani. Tuntui tuo yleisökin tykkäävän enemmän.

Tunnelma oli katossa aina loppuun asti, jolloin maailma taas tuttuun tapaan räjähti. Täytyi kiittää isäntää ihan kädestä pitäen hienosta illasta.

Erinäisten mutkien kautta olin lopulta kotona aamuyhdeksältä.. ja aloin taas hämärästi tajuamaan miksi en ole niin pitkään aikaan käynyt baareissa: krapula

Nykyään tehdään todella upeita tv-sarjoja. Pari viime aikojen suosikkia ovat Lost ja Dollhouse. Toinen on pitkitettyä hömppää ärsyttävällä ihmissuhdepaskalla, ja toinen mielestäni 2000-luvun paras tv-sarja.

Minulla on omintakeinen tapa katsoa sarjoja, ainakin sellaisia joissa on rikas juoni. Pistän ohjelman vähän väliä paussille ja mietin ääneen juonikuvioita. Yritän päätellä mitä seuraavaksi tapahtuu. Riippuu ihan sarjasta että miltä kantilta juonta täytyy lähestyä. Esimerkiksi Lostin juoni tuntuu olevan rakennettu niin että kehitetään hirveällä tahdilla arvoituksia ja mietitään vasta myöhemmin vastauksia niihin.
Sitten kun joku uusi juonikuvio sattuu sopimaan vastaukseksi johonkin pari tuotantokautta sitten keksittyyn arvoitukseen, katsojalle tulee olo että "onpa nerokas ja pitkälle mietitty juoni!"
Suurin osa arvoituksista jää tietysti vaille vastausta, tai sitten keksitään jotain todella kömpelöä. En nyt ota mitään esimerkkejä etten vahingossa spoilaa juonta keneltäkään.

Dollhouse on ihan eri maata. Sen juonessa on jopa järkeä. Tietenkään oppikirjamaisuudelta ei voi täysin välttyä, vaan tapahtumia yritetään sovitella niin että jaksolla on aina selkeä alku ja loppu. Toivon että televisiotuottajat oppivat aikanaan irtautumaan mokomasta dramaturgiapaskasta, niin että sarjat ja elokuvat alkavat yhä enemmän muistuttamaan todellista elämää kaoottisuudessaan ja arvaamattomuudessaan.
Hum, harhaudun sivuraiteille. Juonikuvioista piti kirjoitella. Mutta kirjoittelenkin nyt lähinnä itselleni, ajatuksiani ylös naputtelen, niin että saatte vain kestää jos jostain ihmeen syystä haluatte lukea.

Niiin. Dollhousen juonta on erityisen mukava miettiä, ja yrittää ennakoida. Toisinaan se on ärsyttävästi helppoa, koska jokin tapahtuma vain ns. kuuluu kaavaan. Toisinaan taas saa päätellä ihan puhtaasti annettujen vihjeiden varassa.
Viimeisin jakso sisälsi monta kiinnostavaa juonenkäännettä, joista pari tuli minulle täysin yllättäen. Monta kertaa pistin paussille ja mietin että mitä seuraavaksi tapahtuu/mitä tuo miettii/mikä on tuon motiivi/yms yms, mutta joitakin juttuja en vain TAJUNNUT ennen kuin ne väännettiin minulle rautalangasta, vaikka ne olivat juuri sellaisia juttuja joita katsojan olisi pitänyt pystyä päättelemään. Argh!

Tarvitsen lisää työtä aivoilleni. En pidä itseäni ihan mahdottoman tyhmänä, mutta viime aikoina on käynyt masentavan selväksi ettei päättelykykyni ole ihan salapoliisin luokkaa.

Mainostakaas siis jotain tv-sarjoja jotka sopivat katselutyylilleni. Ei pliis mitään CSI:n tapaisia trendipoliisisarjoja kuitenkaan.
Niin ja kirjoja myös. En ole eläissäni montaakaan dekkaria lukenut, lukuunottamatta Donald E. Westlaken tuotantoa, jota btw suosittelen kaikille. Hän kirjoittaa usein itse rikollisten näkökulmasta, eikä ollenkaan sellaiseen typerän mustavalkoiseen sävyyn kuin useimmat rikoskirjailijat. Toisin sanoen, Westlaken kirjoissa rikollisetkin ovat ihmisiä. Jos kiinnostaa niin lukekaa vähintään kaikki joiden takakannessa mainitaan muuan Dortmunder. Kaikkien aikojen lempihahmojani.

Mutta, harhailen taas. Antakaa tulla kirjojen ja sarjojen nimiä jos tiedätte jotain. Saa olla muutakin kuin dekkareita, onhan mm. fantasian ja scifin joukossa todella älykkäitä teoksia. Perskeles kun en muista yhden scifikirjan nimeä tai tekijää.. se sijoittui marsiin tai kuuhun, tai jonnekin, aiheena oli vallankumous, ja siinä oli älykäs tietokone. Jos muistatte nimeä niin kertokaa. Kohtuu vanha kirja. Todella hyvä.

Niin ja perhana. Isaac Asimovin kirjat. Lukekaa perkele. Varsinkin Säätiö-saaga. Se oli uskomattoman nautinnollista luettavaa, ja iloisesti rikkoi tuolloisen käsitykseni että vanha scifi on paskaa.(olin käymässä läpi kirjaston scifi-hyllyä, ja petyin useimpiin vanhoihin teoksiin)
Voisikin tänään kipaista kirjastossa jos on sateinen päivä.

Ja ja.. ku nyt kirjallisuudesta tuli puhe, niin on pari teosta joita aina mainostan kaikille. Toinen on John Twelve Hawksin Matkaaja. Levitän sitä kuin hullu saarnamies raamattuaan. Koska, hullun saarnamiehen tavoin uskon että palvomani kirja on hyväksi kaikille.
Matkaaja kuvaa masentavan realistisesti nykyajan valvontayhteiskuntaa, ja mihin suuntaan se on menossa. Höystettynä pienellä salaliittoteorioinnilla ja ripauksella fantasiaa.
Jos olet valveutunut ja seuraat aikaasi, nuo uhkakuvat ovat todennäköisesti jo tuttuja sinulle. Jos olet tyhmä ja sinisilmäinen, se luultavavasti saa sinut ahdistumaan.
Mutta uhkakuvien maalailu ei ole Matkaajan pointti. Vaan se, että aina on olemassa yksilöitä jotka taistelevat valvontakameroita ja piikkilanka-aitoja vastaan. Kirjan maailmassa heitä kutsutaan matkaajiksi. He vaeltavat toisiin maailmoihin ja opettavat sitten ihmisille uusia näkökulmia, uusia tapoja ajatella.
Lähin mieleeni tuleva vastine meidän maailmassamme ovat Madventuresin Riku ja Tunna. Tuo valkeni yhtenä iltana sarjaa katsoessa. Hekin matkaavat, eivät toisiin maailmoihin, mutta toisiin kulttuureihin. Näyttävät että on muitakin tapoja elää kuin länsimaalainen "opiskele, tee töitä, ota asuntolaina, kuole" oravanpyörä. Että on mahdollista elää ilman rahaa ja ostoskeskuksia, ilman kaikkea muovia ja paskaa. Uusia näkökulmia.
Pidän tämän maailman matkaajina myös kaikkia taiteentekijöitä. Muusikoita, kirjailijoita. Taide on kaaosta eli muutosta parhaimmillaan.
(muistuttakaa että kirjoitan joku päivä kaaos-järjestys elämänkatsomuksestani, valaisen tuota taidejuttuakin vähän lisää)

Hyppelen vähän aiheesta toiseen. Minun piti kertoa toisestakin kirjasta. Viivi Hyvösen Apina ja Uusikuu. On hyvin mahdollista että se on paras kirja jonka olen eläissäni lukenut, tosin tuo on niin isosti sanottu että vaatii vielä pohtimista. Mutta vähintään paras muutamaan vuoteen.
Hyvönen on käsittämättömän lahjakas kirjailija. Harvoin on lukeminen tällaista nautintoa. Useimpien kirjojen kohdalla tulee nykyään mielessä punakynättyä tekstiä, ajateltua että onpa kömpelösti kirjoitettu. Koska ne ovat. Kirjoja vaivaa nykyään sama kuin leffoja on vaivannut jo pitkään, sellainen puuduttava kaavamaisuus. Etenkin fantasiaa.
Mutta Hyvönen.. en tiedä miten kuvailisin tuota kirjaa. Parempi etten edes yritä, saisin sen vain kuulostamaan ihan väärältä. Lukekaa itse perkele. Lukekaa! Ette saa jättää tuota väliin jos yhtään arvostatte kirjallisuutta. >:|
Kirjoitin Risingshadowiin taannoin lyhkäisen arvostelun, tosin en siinäkään paljoa enempää sanonut: http://fi.risingshadow.net/?option=com_library&Itemid=67&action=book&book_id=5337

Toinen Hyvösen kirja, Mahlaa suonissaan on kaunein fantasiakirja jonka olen eläissäni lukenut. Kakkoseksi jäit, Tolkien. Kumarra parempaasi.
Sen lukemisesta on tosin jo niin kauan aikaa että en osaa kovin hyvin kuvailla. Täysin erilainen tyyliltään kuin Apina ja uusikuu, mutta sekin ehdoton todiste Hyvösen lahjoista. Arhh. Tunnen ikäänkuin ammatillista kateutta. Haaveilen jonakin päivänä saavan jonkin tarinoistani ihan valmiiksi kirjaksi asti, mutta tällaisten mestariteosten lukeminen saa tajuamaan kuinka paljon minun täytyy vielä kehittyä. Olen halunnut kirjoittaa Hyvöselle ja kertoa kuinka suuren vaikutuksen hän on minuun tehnyt, mutta en oikein löydä sanoja. Ehkä pelkään että hän arvioisi mailini yhtä kriittisesti kuin minä arvioin kaikkia kirjoja. Noh, ehkä kirjoitan vielä joskus. Mutta siihen asti kiitän häntä kertomalla kaikille hänen kirjoistaan, ja ostan nuo molemmat vielä omaan hyllyyni.
Hyvösen esikoisromaania, Etsijää en ole vielä löytänyt luettavakseni. Hän julkaisi sen 14-vuotiaana, miettikääs sitä.

Katseeni harhaili kirjahyllyyn päin, ja muistin yhden trilogian jota aloin vasta lukemaan toiseen kertaan. Jonathan Stroudin Bartimeus-trilogia. Helvetin hyvin kirjoitettua fantasiaa. Sijoittuu Lontooseen, vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa maagit elävät tavallisten ihmisten keskuudessa. Astelema tuo mieleen muuan P-kirjaimella alkavan rupufantasian...
Taidankin vertailla sitä vähän Potteriin nyt kun tuli puheeksi. Toisin kuin Potterissa, Bartimeuksen maailmassa on jopa järkeä. Siellä maagit eivät piileksi kulissien takana, vaan ovat vallan kahvassa. Voldemortin kaltaiset tyypit ovat siellä enemmistö. Ja kuten oikeassakin maailmassa, Bartimeuksen maailmassa noita voldemorteja juhlitaan sankareina. Koska heillä on valtaa.
Pottereissakin osoitetaan selvästi miten korruptoituneita ja vallanhimoisa velhot ovat, mutta silti jotenkin järjettömästi he tyytyvät pysyttelemään sivussa sen sijaan että yrittäisivät hallita maailmaa. Tosin ehkä tämä selittyy sillä että Potterin maailma on muutenkin järjetön. Rowling sortuu samaan typeryyteen kuin useimmat fantasiakirjailijat, hyvän ja pahan käsitteisiin. Ajatukseen että hyvyys ja pahuus ovat muuallakin kuin yksilöiden mielissä.(käsittelen tätäkin vähän paremmin joskus myöhemmin)
Voldemort on ehkä sarjan inhimillisin hahmo.(huom: tuo on minulle haukkumasana) Hänellä on voimaa, joten hän haluaa alistaa muita ja saavuttaa samalla vielä lisää voimaa ja valtaa. Kuten jo sanoin, todellisessa elämässä tuollaisia tyyppejä juhlitaan sankareina, ainakin jos ovat sattuneet pelaamaan korttinsa oikein.(muussa tapauksessa heitä kutsutaan terroristeiksi, mutta he ovat silti täsmälleen samaa maata kuin "sankarit")

Harry on ehkä sarjan kuivin ja hölmöin hahmo. Tyypillinen "hyvis". Normaali ihminen olisi hänen elämäänsä elettyään kehittynyt joko tikittäväksi aikapommiksi(kuvitelkaa kouluammuskelu Tylypahkassa), tai sitten hän olisi oppinut pitämään kunnolla puoliaan, minkä ei tarvitsisi olla ristiriidassa "hyvyyden" kanssa. Mutta sen sijaan hän pysyi koko sarjan ajan itkevänä lössykkänä joka selvisi kaikesta tuurilla tai kavereidensa avustuksella. Ei tuntunut yhtään luonnolliselta tuommoinen hahmon"kehitys".

Hmm, Dumbledoresta itse asiassa tykkäsin. Vaikka hänkin on niin perusperushyvis kuin olla ja voi, niin hän ei tuntunut yhtään ontolta. Epäihmismäiseltä ehkä. Hirmuisen voimakas ja mahtava, ja siitä huolimatta pyrki auttamaan ihmisiä sen sijaan että olisi kahminut lisää valtaa. Tuollaisia ihmisiä on, vaikka he ovatkin valitettavasti vähemmistö.
Ja tähän väliin täytyy selventää yhtä seikkaa. Yksi vanhimmista lempinimistäni on Albus. Se EI OLE peräisin typeristä Potter-kirjoista! Ei, vaikka pidänkin Dumbledoren hahmosta. Otin sen lempinimekseni jo kauan ennen kuin kuulinkaan koko kirjoista. Albus on latinankielinen sana johon etunimeni pohjautuu.


Tulipa kirjoitettua. Dollhousen juonesta piti vain läpistä. Arvatkaa olenko rasittavaa juttuseuraa humalassa. Kerran selitin tuntikausia Cthulhusta parille kaverille. Siinä humalan asteessa tuo mytologia oli minulle totisinta totta, ja siihen sävyyn siitä paasasinkin. "Hän tulee!"
Armeliaasti he eivät piikitelleet siitä ikinä jälkeenpäin. Tai ehkä se johtui siitä että hölmöilin paljon muuta tuon illan aikana, ja niistä oli hauskempi puhua.
Ai perkele. Minulla on ikävä teitä. En mainitse nimiä, mutta tiedätte jos jollain ilveellä osuitte vahingossa lukemaan tämän, mikä on epätodennäköistä. Äänekoskella oltiin tuona Cthulhu-iltana. En tiedä miksi edes mainitsen siitä, kun ette kuitenkaan edes käytä irc-galleriaa. Mutta en tiedä miksi kirjoitin muutenkaan näin pitkästi. Olen valvonut koko yön aivot upotettuna fiktion mereen.

Ja se on jo aamu. Phuh. Oli tarkoitus käydä labrassa ja kirjastossa kun säätiedotus lupaili sadetta. Mutta eipä ropise vielä. Olen ikävöinyt sadetta koko talven. Aaaah. Ikävöinyt sitä kun kengät ovat niin täynnä vettä että lotina käy, märät farkut hiertävät kipeitä jälkiä epämukaviin paikkoihin, sade vain yltyy ja kotiin on vielä pitkä kävelymatka.. ahhhhhhh.
Tosin kaikista mieluiten ihailen sadetta jostain suojasta. Sateella on niin elävä olo, jopa keskellä päivää. Muutoin on päivällä yleensä paska olo.

Tulin ajatelleeksi jotain yhtenä päivänä.
Jotkut ihmiset näyttävät selvästi nauttivan aurinkoisista päivistä. Heillä on tuollaisina aikoina tavallista parempi olo. Minä taas olen aivan perseestä päivällä, etenkin mitä aurinkoisempaa on. Voimat ovat täysin poissa, ajatus ei kulje yhtään, ei jaksa tehdä mitään.
Mutta viileinä ja sateisina päivänä, tai aivan erityisesti yöllä, silloin olen täynnä energiaa, ajatus juoksee nopeaan ja kaikki aistit tuntuvat terävemmiltä.
Mietin että jos kyseessä on jonkinlainen vaihtokauppa. Hellepäivinä minunkaltaisistani ihmisistä imetään voimaa, ja se voima siirtyy noille päiväihmisille. Ja muina päivinä taas heistä imetään voimaa, ja me sateesta ja öistä nauttivat saamme sen voiman.

Tietenkään tuossa ei ole järkeä kun sitä ajattelee yhtään laajemmin. Mutta hauska ajatus silti. Varmasti on niitäkin ihmisiä joilla on hyvä olo joka säällä ja vuorokaudenaikana. Mutta minä en ole sellainen.

Yövirkeydestä tuli vielä mieleen yksi juttu. Psykologini jankuttaa kivenkovaan että minun kuuluisi yöllä tuntea itseni väsyneeksi, että tämä nykyinen rytmini ei muka ole luonnollinen. Hän aina perustelee vetoamalla nimettömiin tutkimuksiin. En äkkiseltään selaamalla löytänyt mitään tuollaisia tutkimuksia. Auttakaas nyt viisaammat minua, onko muka totta että ihminen on geneettisesti päiväeläjä? Että vastakkainen vuorokausirytmi olisi muka epäluonnollista?
Koska aika perkeleen luonnolliselta tämä minulle tuntuu. On aina tuntunut. Mutta yritäpä selittää se "ammattilaisille"... Koska potilas eli hullu on aina väärässä.
Pidän psykologiaa enimmäkseen höpötieteenä, mutta ainakin se opettaa hankalia argumentteja. "Sinusta tuntuu tuolta koska HALUAT uskoa niin." Tuo sääntö pätee tietysti vain silloin kun se tukee psykologin kantaa. Itse asiassa, psykologiassa itsessään varmaan käsitellään tuota kuviota, miten henkilö vääntelee ja kääntelee kaikkia faktoja niin että ne sopivat hänen valmiiseen kantaansa. En ole vaivautunut osoittamaan psykologille että hän tekee tuota, koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Enkä ole hyvä puhumaan, siis ääneen, sekoan sanoissani helposti, ja niinpä minut on helppo kampittaa suullisessa väittelyssä.
Myönnetään että sorrun itsekin toisinaan tuohon mainitsemaani toimintamalliin. Yritän vältellä sitä, yritän tarkastella ajatuksiani ja toimiani kriittisesti, mutta silti aina sorrun johonkin tyhmään. Ja aina välillä sitä ikäänkuin "herää", tiedättekös, ja huomaa missä kohti on mennyt vikaan. Pelkään vain aina etten herää tarpeeksi usein. Tai mikä pahinta, että olisin koko aikaa vain hämännyt itseäni, että nuo niinsanotut heräämiset olisivat vain kuvitelmaa ja oikeasti olisin käyttänyt niitä pönkittämään mahdollisesti harhaisia ajatuksiani. Miettikää että näette unta, ja sitten uneksitte että heräätte. Mutta ette olekaan hereillä. Yritätte herätä aina uudestaan ja uudestaan, mutta se onkin vain unta joka yhä jatkuu.(ah, tästä pääsisinkin muuten aika kiintoisaan aiheeseen, kirjoitan siitä joku ilta oikein pitkästi)

Mietin että ehkä jossain noiden loputtomien heräämisten jälkeen tulee se mitä jotkut ovat kutsuneet valaistumiseksi. Se kun herää oikein kunnolla. Mutta en ole varma haluaisinko edes pyrkiä siihen pisteeseen. Jotkut asiat elämänkatsomuksessani eivät perustu niinkään faktoihin, vaan siihen mitä haluan uskoa. Ja se on hyvä niin. En halua luopua niistä asioista. Yritän silti olla sokaistumatta niistä. Uskon onnistuneeni siinä tähän asti.

Hrmh. Piti lopettaa kirjoittaminen jo ajat sitten, mutta yhä vain jatkuu. Hyvin harvoin kirjoitan näitä mietteitä kaikkien silmille.

Nyt voisi lähteä etsimään aamupalaa.

Lukekaa ne kirjat.

Albus sanoo (5:54):
Mitäs kokkareet?

Annika sanoo (5:55):
Niin, niistä kokoomusnuorista. Ne tuli tupakkakoppiin (jonka lattialla istuin kahvia ryystäen) kauluspaidat&puvuntakit päällä, ne puhu kirjakielellä konjakista ja politiikasta, arvosteli tarja halosta kauheen tärkeen kuulosena ja mietti vaaliliittoa sdp:n kanssa

Albus sanoo (5:55):
Asdghaha : DD

Annika sanoo (5:55):
Naureskelin niinalle siinä kopin lattialla, ja ne alko näyttää vähän pahastuneilta kun hihittelin niitten jutuille

Annika sanoo (5:56):
Sit siihen tuli konnari, ja se sano sinne herra konjakille että "mitenkän sulla on tupakki huulessa kun juniorilipulla matkustat" ja mä meinasin kieriä naurusta kun se jätkä ihan kauhuissaan yritti välttää sakkoja ja henkkarien näyttämistä

Annika sanoo (5:57):
No, se oli sit 15v, ja se ei olis halunnut näyttää henkkareitaan sille konnarille kun luuli että tulee poliisijuttu

Annika sanoo (5:57):
Ja paras tulee nyt:

Annika sanoo (5:59):
Liityin sit niitten politiikkakeskusteluun ja väittelin niiden kanssa, ja sit ne vähän ajan päästä kysy että olenko keskustalainen vai kokoomuslainen. Virnistin ja sanoin; on se ihme jos ei ole tullut selväksi että kannatan vasemmistoa. Pojat meni ihan lukkoon No, ne yritti vaihtaa puheenaihetta; "Missä lukiossa opiskelet"? -No, minä olin amiksessa, mutta jätin kesken, ja nyt olen töissä hesellä

Annika sanoo (6:00):
Ne ei näyttäny tajuavan, että ihmiset jotka ei käy lukiota ja kannata pikkuporvarillisia puolueita, osaa väitellä politiikasta. Tai että ketään "amista" edes kiinnostais politiikka.

Annika sanoo (6:03):
Ne jutteli myös tosi tärkeinä siitä, miten hankalaa on olla kokoomusnuori alueella jossa melkein kaikki kannattaa sdp:t

Annika sanoo (6:03):
Voi miten kamala kohtalo nuorilla kokkareilla


-Mut sitten tuli huono omatunto tästä merkinnästä kun:

Annika sanoo (6:10):
Tähän perään mainittakoon, että ne oli kyllä mukavia poikia eikä yrittäneetkään vittuilla niinkun jotkut "vanhemmat" olisi yrittäny.


-Tosin ei näköjään tarpeeksi huono omatunto.

http://www.vgcats.com/comics/?strip_id=280

"We didn't spend years as a social outcast to watch you assholes fuck this up.
WE memorized the ultra combos.
WE wrote down pages of passwords.
WE defeated the robotmasters, knocked out Tyson, and SAVED THE FUCKING PRINCESS."

Itsehän olen NES/SNES/Sega sukupolvea. Toisaalta en suhtaudu yksinomaan negatiivisesti pelimaailman uusiin tuuliin. Hyvä vain että saadaan yhä useampi kansalainen koukutettua wiin kaltaisten lelukonsoleiden avulla. Lisää rahaa pelimaailman jumalille, parempia pelejä meille.

Ja oikeastaan olen ihan paska pelaaja. Tai korkeintaan keskinkertainen. Riippuu pelistä. Useimmissa pelaan helpolla tai normal-tasolla, jos vaikeustasoa vain voi säätää. En halua haastetta, haluan että pelaaminen on MUKAVAA.
Mutta siitä huolimatta hakkasin aina verisuonet pullistellen läpi kaikki lapsuuden vanhat pelit, useampaan kertaan.(paitsi Solomon's Keyn, turhauduin)
Ja niitä salasanapapereita oli vitunmoinen kansio täynnä. Varsinkin Kid Icaruksen salasanat olivat romaanin pituisia, ja voi perse jos oli yksikin merkki mennyt väärin niin argdggddh.

Wizards & Warriorsissa oli se suunnattoman vittumainen luurankobossi. Ensin se oli ihan pikkuruinen, ravasi ympäri huonetta ja heitteli luita. Vähän aikaa mätettyä se kasvoikin isommaksi, ja sitten aina vain isommaksi, kunnes juuri ja juuri pystyi hyppäämään sen yli.
Ja kun pelaajan health-mittari tippui tarpeeksi alas, sinällään siedettävä pomomusiikki vaihtui korviasärkevään kilkatukseen joka muistutti että kohta lähtee henki.

Kid Icaruksen linnakentissä oli jotain kauheita akkoja jotka heittelivät tossuja. Jos sellainen osui pikku enkelimme päähän, tämä meni ihan täydellisen avuttomaksi, ja tossu oli poistatettava lääkintäasemalla joka oli tietysti helkkarin kaukana.

Olen pelannut niin monen miljoonaa peliä läpi elämäni, mutta ei tähän hätään muistunut mieleen enempää ärsyttäviä kohtia. Silti yhtä kaikki muistelen noita hetkiä kaiholla. Lopulta aina sain luurangon hengiltä, ja sitten ei ollut enää pitkä matka pelin läpäisyyn. Lopulta pääsin hiippailemaan tossuakkojen ohitse, ja sain linnan bossin nujerrettua. Ja sitten pelasin samat pelit läpi taas uudestaan.
Mentiin kerran Kid Icarus kolme kertaa peräkkäin läpi nähdäksemme tapahtuiko jotain erikoista.

Ja lopuksi haluan tunnustaa jotain. Jotkut elämäni parhaista hetkistä olen viettänyt pelien maailmoissa.
Onpa surullista, tokaisee joku idiootti. Eikä vitussa ole. En kadu yhtään.

Heräsin juuri enkä jaksa nyt isommin hähätellä ja nauraa tuota uutista, mutta lukekaa itse:

http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/04/pirate-bay-oikeudenkaynti-uusiksi-kohupaljastus-tuomarin-puolueellisuudesta
"Pirate Bay -oikeudenkäynti uusiksi? Kohupaljastus tuomarin puolueellisuudesta!"

Eihän tuo kenellekään varmaan yllätyksenä tullut. Saa muuten nähdä uskaltaako valtamedia mainita tälläkään kertaa.

Kaikki varmasti(?) ovat jo kuulleetkin suomen kirjakustantajien ja TTVK:n hyökkäyksestä opiskelijoiden perustamaa Bookabooka-palvelua kohtaan. www.bookabooka.fi/
Siitä on muissakin medioissa, mutta pistetään nyt piraattiliiton linkki kun sitä satuin juuri lukemaan:
http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/04/kirjakustantajien-ja-ttvkn-ahneus-jo-kansainvalinen-uutinen
"Kirjakustantajien ja TTVK:n ahneus jo kansainvälinen uutinen"

Ja lopuksi, kyllä muutkin kuin piraatit osaavat:
http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/04/ruotsin-vihreat-perustavat-rahaston-ipred-lain-uhrien-oikeusapuun
"Ruotsin vihreät perustavat rahaston IPRED-lain uhrien oikeusapuun"

Möhläsin taas jotain koneen kanssa ja nyt on kannettava kovalevy päin persettä. Vielä eilen sen asematunnus vai miksikä sitä nyt kutsutaan oli J, kuten se on ollut puoli vuotta, mutta nyt se jostain idioottimaisesta syystä on K. Tuo sotkee aika pahasti monia asioita.
Saattaa johtua tai olla johtumatta siitä että aamulla konetta käynnistäessä mp3-soitin oli siinä kiinni, ja se varasi tunnuksen J. Nyt olen koittanut käynnistellä uudestaan ilman soitinta, mutta tuo on edelleen K.
Apu kelpaisi. En voi olla maailman ainoa idiootti joka on kohdannut saman ongelman, pakko tuohon on olla joku ohjelma tai jotain. Niin ja käyttis on windows xp.

edit:
Sain sen toimimaan, kiitos erään ihanan ihmisen #ccdevnet kanavalla. <3 Jätän tämän merkinnän silti tähän muistutukseksi tyhmyydestäni.

Olen niin käsittämättömän hyvännäköinen että aiheutan vaaratilanteita. :(

Äsken kylällä kävellessäni joku kaunis tyttö ajoi mopolla ohitse ja katsoi minuun. Ilmeisesti hän häikäistyi jumalaisista piirteistäni, ja oli vähällä kaatua! Mutta onneksi sai tasapainonsa pidettyä. Ja niin hän ajeli aurinkoista katua pitkin kauas pois.

Tämä tarina liittyy roolipelimaailmaan nimeltä Linna. Alkujaan se oli käsittääkseni chat-huone jossain.(liekö ollut kiss.fissä?) Minä tutustuin tuohon paikkaan vasta hyvin myöhäisenä aikana, jolloin se veteli jo viimeisiään. Muutama urhea veteraani yritti yhdessä vaiheessa elvyttää linnaa, mutta se projekti ei ottanut oikein tuulta alleen. Tuona aikana kuitenkin sain tutustua ihaniin ihmisiin, ja ehdimme muutaman pelinkin aikanamme pelata.
Tämä tarina sai oikeastaan alkunsa "uuden linnan" foorumilla(jota ei ole enää olemassa) jatkotarinana. Se jäi lyhyeksi, mutta tarina ehti muodostua mielessäni pitkälle.
Otin kirjoittaessa Linnan suhteen vapauksia joita voisi pitää sopimattomina, koska en ole aito vanha linnalainen, mutta toisaalta tämä on vain minun näkemykseni Linnasta.
Tämä on omistettu kaikille linnalaisille, alkuperäisille ja myöhemmin mukaan tulleille, mutta aivan erityisesti Krisulle ja Macculle jotka tapasin elvyttämisprojektin yhteydessä, sekä Morthaxille joka alkujaan tutustutti minut tuohon upeaan maailmaan.

Niin, ja vielä. Kirjoitan ehkä jossain vaiheessa jatkoa jos innostun. Tämä on nyt taas kerran kirjoitettu yöllä kahvin ja viinin voimalla, joten kirjoitusvirheitä hyvin todennäköisesti löytyy. Korjaan ne kun jaksan.

--

Ensimmäinen yö

Olin kaukana kotoa ja vielä yhtä kaukana määränpäästäni, kun jouduin lumimyrskyn yllättämäksi. Jäätävä puhuri viilsi ihoani, enkä kyennyt näkemään metriä kauemmaksi. Olin jo varma tuhostani.
Vaan kun lumen verho yllättäen aukesi edessäni paljastaen valtavan linnan, huomasin silti epäröiväni. Jumalat, harkitsin kääntyväni pois ja jättäytyväni myrskyn armoille!
En ole erityisen elämäniloinen mies, mutta aina kuoleman uhan leijuessa ylläni tunnen halua elää vielä sittenkin hetken pidempään. Sitä paitsi myrsky tuntui suorastaan työntävän minua kohti linnaa.

Miksikö epäröin? Olen matkannut tämän vuoriston halki lukemattomat kerrat, kesällä ja talvella. Olen metsästänyt ja retkeillyt täällä. Olisi liioiteltua väittää että tunnen seudun kuin omat taskuni, mutta tunnen sen silti pääpiirteittäin melko hyvin. Ja olen ehdottoman varma että en ole eläissäni nähnyt täällä linnaa!
Eikä siitä ollut kuin kaksi viikkoa, kun viimeksi kuljin tätä reittiä matkalla ystäväni luokse. Ainakin uskon sen olleen tämä reitti, myrsky oli saanut minut kadottamaan täysin käsityksen sijainnistani.

Yhä pelottavampaa oli huomata, että myrsky salli minun nähdä linnan edessäni, mutta kaikkialla ympärillämme lumipyry oli yhä läpitunkematonta. Aivan kuin linna olisi pitänyt myrskyn loitolla.

Se oli vaikuttava rakennelma. Valtava ja rönsyilevä muodostelma torneja, rintavarustuksia, sisäpihoja ja lisärakennuksia. Näytti siltä että linnan rakentamista ei ollut ikinä lopetettu, vaan siihen oli lisäilty siipiä aina tarpeen tullen.
Rakennustyyli vaihteli myös. Olin tunnistavinani goottilaisia kaaria ja barokkimaisia kaiverruksia. Voi, jos ystäväni olisi vain ollut mukana! Innokkaana taiteentuntijana hän olisi osannut nimetä rakennuksen lukuisat toisistaan eroavat piirteet. Enkä olisi tuntenut oloani niin kauhistuttavan yksinäiseksi tuon kolossin varjossa.

Suoraan edessäni kohosi muuri, ja sen kyljessä sivurakennus. Oli mahdotonta sanoa missä oli linnan etupuoli, mutta en halunnut lähteä kiertämään rakennusta löytääkseni sellaisen.
Sitä paitsi myrsky alkoi taas sulkeutua ympärilleni. Tuuli ei enää työntänyt lempeästi, vaan pyörteili raivokkaasti ympärilläni. Ymmärsin että minun oli päästävä sisään pian.
Sivurakennuksen suuret puiset ovet olivat lujasti kiinni, ja lumi oli pakkautunut kinoksiksi niiden eteen. Rakennuksen sivuseinällä oli pienempi ovi, joka repsotti puolittain auki. Lumi oli jumittanut senkin liikkumattomaksi, mutta onnekseni rako oli tarpeeksi suuri jotta mahduin laukkuinenikin ahtautumaan sisään.

Myrskyn huumaava pauhu jäi ulkopuolelle. Vain korkea ujellus kävi tuulen henkiessä oven läpi. Sisään pääsi vähän valoa, ja huomasin olevani hevostallissa. Voi, olisinpa vain lähtenyt hevosella matkaan, olisin jo kotona! Ystäväni oli tarjonnut minulle parasta tammaansa, mutta itsepäisenä lähdin kävellen.

Yhäkään en ollut varma pitäisinkö linnan ilmestymistä siunauksena vai kirouksena. Piinaavan pelkoni hälventyi vähän, kun löysin oven vierestä soihtutelineen.
Seuraavien minuuttien ajan hieroessani lämpöä käsiini ja iskiessäni tuluksista kipinää, ajattelin ankarasti. Yritin keksiä loogisen selityksen linnan olemassaololle.
Kenties myrsky oli harhauttanut minut kauaksi tuntemiltani mannuilta. Vai olisiko mahdollista että olen vain aiemmilla retkilläni onnistunut täysin sivuuttamaan linnan?
Ei, siinä ei ollut järkeä. Enkä muista kenenkään ikinä maininneen täällä sijaitsevasta linnasta.
Paitsi...
Soihtu otti lopultakin tulta. Lämmin hehku helli pakkasen riipimiä kasvojani.

Niin, olenhan kuullut tarinoita tämän kaltaisesta paikasta. Muistelin erästä iltaa kauan sitten majatalossa. Oli lähes yhtä paha lumimyrsky kuin tänään, ja olimme kaikki kokoontuneet takkatulen äärelle. Yllytimme joukkomme vanhinta, muuan maailmaa nähnyttä matkaajaa, kertomaan meille tarinan. Saatuaan lasin kuumaa rommia hänen kielenkantansa lopulta höltyivät.
Vanhus kertoi että maailmojen rajalle on rakennettu linna, joka sijaitsee yhtä aikaa monessa paikassa. Hymyilin epäuskoisesti, vai olisi tämä yksi niitä tarinoita.
Mutta vanhuksella oli lumoava ääni, ja osaan arvostaa hyvää tarinaa vaikka en pitäisikään sitä totena.
Vanhoina aikoina Linna oli suosittu paikka seikkailijoiden ja kauppiaiden keskuudessa. Mitä moninaisimpia olentoja kokoontui sinne syömään ja juomaan, kertomaan tarinoitaan, ja toisinaan taistelemaan. Useimmat vain kävivät siellä, mutta oli niitäkin joille linna oli koti ja asuinpaikka.
Linnan suuressa salissa kaikki olivat samanarvoisia. Siellä oli ihmisiä ja haltioita, örkkejä, keijuja, jopa lohikäärmeitäkin. Tässä vaiheessa kertomusta tuhahdin halveksivasti, mutta muut kuuntelijat vaiensivat minut vihaisesti mulkoilemalla.
Ei tiedetä, kuka linnan rakensi. Mutta alkujaan se oli hyvin pieni paikka, tuskin muuta kuin muurinpätkä ja takkahuone. Mutta se kasvoi sitä mukaa kun sen kävijäkunta suureni.
Jokainen seikkailija toi linnaan palasen omaa maailmaansa, ja täten auttoi rakentamaan sitä.
Linna eli ja hengitti.
Vanhus vaikeni surumielisesti huokaisten, ja hänelle oli tarjottava lisää juotavaa ennenkuin hän suostui jatkamaan.
Jossain vaiheessa, hän kertoi, linna alkoi hiljenemään. Kävijöitä alkoi olla yhä vähemmän, ja vakituiset asukkaat muuttivat pois tai katosivat. Linnaan alkoi olla myös vaikeampi löytää.
Joskus saattoi kuukaisien ajan vaeltaa ja etsiä sitä, turhaan. Kun sitten lopulta löysi perille, sieltä halusikin päästä pois. Linna oli muuttunut.
Vanhus kumartui eteenpäin ja hänen silmiinsä syttyi kiilto. Linna elää yhä mitä suurimmassa määrin, hän kertoi. Mutta sen luonne on muuttunut. Ennen se eli kaikille sen vieraille ja asukkaille, se oli sekoitus kaikkia maailmoja. Mutta nykyään sen luonne riippuu yhä suuremmassa määrin matkaajasta joka sinne osuu.
Vanhus tarkasteli meitä jokaista vuorollaan. Jos omaat pimeän sydämen, hän sanoi, älä edes harkitse ryhtyväsi etsimään linnaa. Murhamies tai huijari joutuu kohtaamaan siellä tekonsa ja menneisyytensä. Ja vaikka olisitkin puhdassydäminen, se on silti arvaamaton paikka. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat siellä oudolla tavalla. Sitä paitsi, aivan kaikki asukkaat eivät ole hylänneet linnaa.
Kuulijakunta oli lumoutunut. Jopa minäkin myönnän olleeni, vaikka en edelleäänkään uskonut sanaakaan vanhuksen kertomuksesta.

Vaan tässä silti seisoin soihtu kädessäni tyhjästä ilmestyneen linnan tallissa. Lepattava valo jätti syviä varjoja karsinoihin, ja täällä yksinäisessä pimeydessä vanhuksen tarina ei tuntunut enää lainkaan niin hullulta.
Mustana ammottava oviaukko kutsui minua peremmälle linnaan.
Olen aina halunnut ajatella itseäni seikkailijana, vaikka enimmäkseen seikkailuni ovatkin rajoittuneet ystäväni kirjastoon jossa vietimme monet yöt vanhoja kirjoja tutkien. Nyt minua haastettiin todistamaan että olen muutakin kuin helpon elämän pehmentämä akateemikko.
Otin telineestä toisenkin soihdun varalle, ja astuin ovesta sisään.

Tallin tuolla puolen oli pienehkö aula. Täällä ratsastajat varmasti riisuituivat painavista varusteistaan. En ollut varma mitä oikeastaan etsin, vaan eipä sillä ollut väliäkään koska en olisi tiennyt miten löytäisin sen. Valitsin vastapäätä olevan oven.
Linna oli kaikesta päätellen valtava labyrintti, ja minun oli oltava varovainen jotta en eksyisi.
En vaivautunut huhuilemaan, paikka näytti niin selvästi hylätyltä. Ja toisaalta, mielessäni kummitteli yhä muisto vanhuksen viime sanoista.
Yritin muodostaa mielessäni jonkinlaisen käsityksen käytävien järjestyksestä. En ole eläissäni vieraillut monessakaan linnassa, mutta sen sijaan olen kyllä tutkinut niiden pohjapiirustuksia ystäväni kanssa. Useimmat linnat ovat melko yksinkertaisia rakenteeltaan.
Vaan ulkoa katsottuna tämä ei muistuttanut lainkaan mitään mitä olin nähnyt kirjoissa. Tämä linna oli muodoton ja epäsymmetrinen.
Käytävien leveys ja korkeus tuntuivat vaihtelevan satunnaisesti. Seiniä lähemmin tarkastellessani huomasin että myös muuraustyyli ja käytetty materiaali vaihtelivat. Tämä paikka oli kuin koottu palasista eri aikakausilta. Eri maailmoista.
Aloin tuntemaan tukahduttavaa varmuutta että tämä oli juuri tuo vanhuksen mainitsema linna.
Kuljettuani useiden käytävien läpi, ja noustuani kahdet lyhyet portaat, lakkasin lopulta huolehtimasta eksymisestä. Olin yhä sangen peloissani, mutta se sai vähän kerrassaan tehdä tilaa uteliaisuudelle. Linna oli valtavan kiehtova paikka.
Tuntui että olisin kulkenut tuntikausia, kun huomasin astuneeni suureen saliin. Pyöreitä pöytiä ja tuoleja levittäytyi niin pitkälle kuin saatoin nähdä.
Kiviset pilarit tukivat korkeaa kattoa. Olin erottavinani pilareihin tuettuja raskaita orsia yläpuolellani.
Jossain korkealla seinillä lumen ja jään peittämät ikkunat päästivät hiipuvaa valoa lävitse. Ilta oli jo laskeutumassa.
Liekö tämä ollut juuri se mainittu sali, jossa seikkailijat kaikista maailmoista kokoontuivat yhteen? Pudistelin päätäni. Vaikka linna olikin olemassa, se ei tarkoittanut että kaikki muukin olisi totta.

Olin jo hyvin väsynyt. Hämärä sali ei kenties ollut turvallisin mahdollinen paikka nukkua, mutta en jaksanut lähteä enää etsimään muutakaan. Sitäpaitsi huoneessa oli jotain turvallisen tuntuista.
Kiersin seinänviertä kunnes tulin salin nurkkaan. Seinässä oli soihtuteline. Poistin loppuunpalaneen nysän ja laitoin tilalle oman yhä palavan soihtuni.
Kävin pyöreän pöydän ääreen istumaan, asetin laukkuni pöydälle tyynyksi, ja painoin pääni niitä vasten.
Juuri ennen nukahtamistani tajusin hämärästi, että pöytä ei ollut lainkaan pölyinen.


Heräsin musiikkiin ja ilonpitoon. Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni. Sali oli valoisa ja täynnä väkeä. Melkein joka pöydässä istui joku, ja keskelle salia oli raivattu tilaa tanssilattiaksi. Takkatuli ja soihdut roihusivat, ja sali oli täynnä lämpöä.
Ymmärsin näkeväni unta ja rauhoituin. Vanhuksen kertomus se vain elävöityi mielessäni.
Silti olin hämilläni mielikuvitukseni kyvykkyydestä. Salin väki oli hyvin monenkirjavaa. Tunnistin joitakin pukeutumistyylejä, eräät niistä kuuluivat jo kadonneille kulttuureille. Ihmisten lisäksi täällä oli myös ihmismäisiä olentoja, jotka tunnistin tarinoiden haltioiksi suippojen korvien ja siron olemuksen perusteella.
Läheisessä pöydässä väännettiin kättä. Toinen käsivarsi oli puunrungon paksuinen, ja kuului hurjan näköiselle kaljulle miehelle. Toinen osanottaja oli kevytrakenteinen nuori nainen. Silti ottelu näytti tasaväkiseltä, ja oli vaikea sanoa kumpi voittaisi.

Jotain pieniä ja kimaltelevia olentoja singahteli katto-orsien yllä. Välillä ne laskeutuivat ja yrittivät kaataa varomattomien juhlijoiden juomalasit, tai varastaa näiden päähineitä. Kepposten kohteeksi joutuneet vain hekottelivat hyväntahtoisesti.

Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota minuun, joten töllistelin estotta kirjavaa joukkoa. Luulen että en ollut heille lainkaan olemassa.
Säikähdykseni olikin suuri kun eräässä pöydässä mies vastasi katseeseeni. Hän nousi ja lähti tulemaan kohti.
Mietin pakenemista, mutta sitten muistin että untahan tämä vain on.

"Hyvää iltaa" mies sanoi ja istuutui pöytääni. Hän oli pukeutunut nahkaisiin vaatteisiin jotka jättivät lihaksekkaat käsivarret paljaiksi. Hänen pitkät hiuksensa olivat pienillä leteillä, ja niihin oli sidottu koristeeksi helmiä ja luita.
Hänellä oli läpitunkeva katse, mutta hän vaikutti ystävälliseltä, joten tervehdin takaisin.
Miehen kasvot levisivät hymyyn.
"Sinä näet minut! Suurenmoista! Ihmeellistä! En ollut ensin varma, luulin että vain sattumalta katsoit minun suuntaani." Tuijotin häntä ihmeissäni.
"Ah, tämä taitaa olla ensimmäinen kertasi?" hän kysyi. En vieläkään osannut sanoa mitään.
"Et taida lainkaan tietää mistä puhun?" mies nauroi. "Anteeksi, olen vain niin innoissani kun vihdoinkin tapaan elävän sielun. Mitä jos kertoisit minulle kuinka olet päätynyt tänne?"
Kohautin olkapäitäni, untahan tämä vain on. Kerroin miehelle tarinani, alkaen siitä kun lähdin ystäväni luota ja jouduin lumimyrskyyn.
"... enkä jaksanut enää lähteä koluamaan käytäviä, joten kävin nukkumaan tähän nurkkapöytään. Nyt näen mitä ilmeisimmin unta, se on ainoa selitys."

Mies oli kuunnellut kertomustani nyökkäillen. Nyt hän puhkesi taas puhumaan.
"Ihmeellistä. Jouduit tänne siis vahingossa. Olet oikeassa, tämä on unta. Mutta älä erehdy kuvittelemaan etteikö se olisi samalla myös totta. Minäkin näen nyt unta" mies sanoi ja naputti otsaansa. "Olemme eri maailmoista ja ajoista, mutta tämä uni yhdistää meidät. Meillä päin tätä tilaa kutsutaan alcheraksi."
"Alchera?" Nimi soitti kelloja. "Olen lukenut siitä. Uniaika?"
"Kyllä, mutta et ole voinut oppia kirjoista alcheran todellista merkitystä. Se täytyy kokea. Ja nyt koet! Voit pitää itseäsi onnekkaana!" Hymyilin epävarmasti.
"Linnasta kuulemasi tarinat pitävät myös paikkansa. Minä olen kuullut saman kertomuksen monien matkailijoiden suista. Isoisäni oli yksi heistä. Toivoisin näkeväni hänestä vilauksen täällä alchera-jakson aikana..." mies katseli kaihoisasti väkijoukkoon.
"Siksikö tulit tänne? Etsimään isoisääsi?" kysyin pitääkseni keskustelua yllä.
"Voi, en. Tulin tänne kasvaakseni mieheksi! Heimoni sotureita kannustetaan alituisesti koettelemaan itseään. Linna pakottaa kävijän kohtaamaan itsensä, en voisi kuvitella suurempaa haastetta."
"Ah.. Entä onko kokemus ollut.. haastava?" kysyin.
"Että onko! Olen kohdannut hirvittäviä demoneita ja olentoja! Jotkut niistä ovat lähtöisin omasta mielestäni, toisten uskon olevan varmasti Linnan kummituksia. Pidän itseäni taitavana soturina, mutta olen käynyt monta kertaa lähellä kuolemaa täällä ollessani!" Mies puhui innostuneesti ja käsiään levitellen, kuin olisi kertonut erityisen hauskoista tanssiaisista.
"Sepä tuota, mukava kuulla" sanoin. Olin valtavan peloissani.
Mies huomasi pelkoni ja taputti minua rauhoittavasti olalle.
"Älä huoli, ystävä. Vaikutat hyväsydämiseltä, en usko että sinulla on pahoja demoneita. Minä olen lyhyen elämäni aikana surmannut monta vihollista, on vain oikein että joudun kohtaamaan tekoni."
"Sitä paitsi" hän lisäsi "sinun ei ole pakko etsiytyä vaaroihin, kuten minä teen. Auringon laskettua käytävillä vaeltelee monenmoista olentoa, joten älä lähde vaeltelemaan. Sali on melko turvallinen paikka."
Melko turvallinen. Tunsin oloni ihan hitusen paremmaksi.

"Vielä yksi neuvo. Herättyäsi etsi käsiisi kirjastonhoitaja, herra Quatermass."
"Herättyäni? Tarkoitatko että hän on täällä jossain?" Kauhistelin.
"Täällä on vielä paljon henkilökuntaa. Kaikkia et välttämättä halua tavata, usko sanaani. Mutta kirjastonhoitaja osaa varmasti neuvoa sinua, eikä hän ole lainkaan pelottava."
Minusta kuulosti melko pelottavalta että joku työskenteli yhä pimeässä linnassa, ja vielä monissa maailmoissa yhtä aikaa. Mutta minulla ei ollut muutakaan johtolankaa jota seurata.

Musiikki kävi yllättäen hiljaisemmaksi, ja huomasin että väki alkoi kadota salista. Valotkin alkoivat hiipua.
"Aikamme on lopussa" mies sanoi. "Oli hieno tavata sinut! Kenties näemme vielä, vaikka se onkin epätodennäköistä. Muista, älä kulje käytäviä yöllä. Äläkä ikinä mene kellariin!"
Kaikki vieraat olivat jo poissa ja soihdut paloivat kituliaasti.
"Mikä on nimesi?" huusin.
Mies hymyili. "Olen Tenskwatawa!" sitten hän katosi, ennen kuin ehdin kertoa oman nimeni.
Juuri ennenkuin sali pimeni kokonaan, olin näkevinäni hahmon kaukana hämärässä. Vielä yksi unien kulkijako? Mutta ei ollut enää aikaa. Huone pimeni.

Heräsin kylmään pimeyteen. Soihtuni oli sammunut jo ajat sitten, eikä ikkunoistakaan tullut enää lainkaan valoa. Taistelin pakokauhua vastaan, ja tunnustelin laukustani esiin tulukset ja toisen soihdun. En nähnyt edes omia käsiäni. Yritin olla ajattelematta mitä kaikkea sanoinkuvaamatonta saattoi odottaa pimeydessä aivan lähelläni.
Tulusten kipinät eivät valaisseet tarpeeksi lievittämään pelkojani, päin vastoin ne vain lietsoivat niitä. Tiesin kipinöiden paljastavan sijaintini kenelle tahansa joka saattaisi minua tarkkailla pimeässä salissa.
Lopulta soihtu syttyi! Tajusin olevani hengästynyt, niin kiihkeästi olin työskennellyt. En nähnyt enää yhtä pitkälle saliin kuin aiemmin, kun ikkunoistakin tuli vielä valoa, mutta lähipöydät olivat ainakin tyhjiä. Nyt oli varmasti vielä yö. Muistelin mitä Tenskwatawa, oliko se hänen nimensä, kertoi yöllä käytävillä liikkuvista olennoista. En tuntenut oloani kovin turvalliseksi näin, halusin lisää valoa.

Muistelin nähneeni takan unessa, se oli oikean käteni puoleisella seinällä. Vähän matkaa seinän viertä kuljettuani löysinkin sen. Ja mikä vielä parempaa, siellä oli myös pino halkoja.
Ryhdyin pinoamaan niitä takkaan, kun havaitsin jotain outoa. Tuhka oli lämmintä.
Eteeni heitettiin jatkuvasti uusia mysteereitä nopeammin kuin ehdin edes tajuta vanhoja. Päätin olla huolehtimatta takasta nyt, ja jatkoin tulen tekemistä. Soihtuni avulla sain sen nopeasti syttymään. Ei aikaakaan kun suloinen lämpö alkoi huokumaan takasta ja lämmittämään luitani.
En tiedä lainkaan kauanko nukuin, mutta oloni oli levännyt. Aamun valjetessa lähtisin etsimään kirjastonhoitajaa. Kenties hänellä olisi antaa vastauksia.
Ajatus tämän paikan kirjastosta myöskin kiihotti mieltäni. Siellä olisi varmasti upeita ja ennen näkemättömiä teoksia. Ehkä Quatermass antaisi minun vähän vilkaista.