IRC-Galleria

Mä jotenkin näin täydellisenä päivänä en ois tahtonut mitään ylitsevuotavaa vitutusta. Mut äh, en vaan voi, enkä halua voida itselleni mitään. Jotenkin orgastista saada kunnollinen vitutuskurnutusmahaan kun on posket hymyilystä ja silmät onnenvalosta arat ja vähän turta.

Ei mikään järin suuri asia, ei, en mä nyt ihan rikkipoikkihajallakaan halua olla, mutta siis.

Takapihan maailma olikin jotenkin kultainen ja kaunis. Tuo arinkoinenkin mollotteli, naapurin kissat kiusas koiria. Hetkellinen elämänhehku. Ja mä tulin kelanneeksi monta hyvää ihmistä. Pari rakkainta unohdin, mut on monenlaisen päästämisen ja siirtymisen kausi, niin ei kaikkea vielä. Kaaoksen hallinta lienee oleellisinta. Mut tälläiset ihanan kepeät virtaushetket kyllä toimii. Ni.

Maailma vois hyvin olla sellainen paikka, missä ei olis näin vaikea lähtökohtaisesti elää. Kaikki olis niin täydellistä. Sit se on vaan ikäänkuin ulkopuolisesti tehty saatan vaikeaksi toteuttaa. Ihan ruohonjuuritasosta lähtien. Eri asia on, jos suostut olemaan sikana karsinassa, elämäntarkoituksena syödä ja paskoa. Ei siinäkään mitään vikaa. Mut ois niin pirun siisti varmaan kyllä muutaman kerran elämässään kääntyä.
Kunnon luomupossun unelma, olla kesäisin ulkona niityllä lehmien kanssa ja kakarat kävis potkimassa kumisaappailla kylkeen ja talon isäntä yönpimeinä tunteina kourimassa ja duunamassa jotain epämukavan tuntuista. Taputtelee samalla. Silitykset on kivoja.

Mut eihei. Ei me ihmiset sellasta haluta.
Me halutaan tulla raskaaks sillon kun pitää. Ylipäänsä lisääntyä. Jossei muun niin valkoisen rodun ja saatanan älykkäiden geeniemme takia. The survival. Fucking big saavutus, jeah. Omaa lihaa ja omaa verta. Varpajaiset. Täytyy saada häät. Voidaan yhdessä juhlia että meillä on toisemme. Ei ketään muuta. Ei mitään saumaa mihinkään muuta. Sitoutua. Pysyä siinä. Vaikka missä olis mitään muuta, jopa parempaa niin ehei. Kalapuikkoja ja ranskalaisia. Äärettömän hyvää.
Jos ei niihin ole varaa ni viljelemään mitään et ala. Maat on kaupungin, valtion, jonkun upm:n tai sit joku reppana pappa omistaa sen loput 2 hehtaaria, muutamalla sadallahehtaarilla on liito-oravan paskaa, mut et mene sinne mitään majaa pitämään. Kauaks aikaa, mene sinne laavulle, siellä on sulle grillipaikka valmiina kun et oikeastaan osaa yhtään mitään. Lapsena oli tärkeämpää näyttää ulospäin kiltiltä kun saada olla pitkin metsiä ja tonkia koloja. Onneksi sentään joskus sain. Mut sit kouluun ja silleen. Kotona sua ei opeta kukaan. Päivät hengaat siellä betonihelvetissä ja yhtäkkiä huomaat, että ainoa kiva asia elämässä on ne muutamat hyvät tyypit. Kasvaa aikuiseksi maailmassa missä kaikki unelmat ja kosketus mihinkään orgaaniseen viedään. Aika kova maailma, jos alle satavuotiaana tuntuu näin korpulta. Loppuun imetyltä.

Vituttaa siis kyllä sekin, etten vai VOI. En voi. Kaupungin maata. En saa. Kiellettyä. Bad thing. Millään luvalla - näähääh. Pystyttää tohon 2 metrin päästä takapihan aitaa kaupungin puolelle pienimuotoista urbaania kasvihuoneromantiikkaa.
Pitäis ovet auki lukoista, täyteen vaan parasta settiä ja seinään kyltti

"Ole hyvä! Ethän tapa kasveja! <3"

Mut ei, tässä maailmassa se ei vaan käy. Ihan hyvä ehkä. Ei käy kukaan idiootti mua myrkyttämässä. Huoh. Sekin sit vielä.

Mut siis, loppu hyvin kaikki hyvin.
Tänään niin loistavia. Mä tiedän mitä mä teen 26.12.2011. Mä olen elossa ainakin vielä. On täysin mahdotonta heittää kuppia nurin ennen sitä, sisko sanoi, ettei uutisia saa levittää. Mut oli niin onnellisen oloinen sisko, että tuli aika mukava sympatiaonni toiselle siskolle. Sit kun kelaa suojeluasioita tulee tää mun saksanpaimenkoiraluontokin esille. Tekis mieli vaan varmistaa seuraavat pitkän aikaa, että kaikki menis hyvin ja turvallisesti. Olla sellanen kehä. Öljy moottorissa.
Mut äh.

Enköhän mä vaan jatka tätä maailman parhaimman jäätelön -raakakaakao-banaani-lacuma-hunajan ja kahvin siemaskelua iltapäivän auringossa. Joidenkin suunnitelmien kaatuminen ei aina vain ole huono juttu. Se kaaoksen hallitsemin, pitää vaan osata päästää irti vääristä asioista ja tarrautua niihin parempiin.

Viljen tomaatit ruukuissa, niin, et naapurit on kunnolla kateellisia. Väliaikaista rivitalohelvettiä koko rahan edestä. <3

Whoa. Että näin.

Mutta siis. Pohdin tossa et koskakohan ois mahdollista saada suht kivuttomat valokuidut kyynelkanavasta kyynelkanavaan. Tai vaikka kasvoille sellanen x:n mallinen valoshow kaks pikkuruista ledipäätä nenästä piitapin kärkeen ja joku valaistuksen kajo kyynelkanavasta silmään. Jotain kivutonta spektriä. Tosi hieno idea. Tai valokuitu-implantit ihon alle, siihen päälle jotain mielimullistavia kuvia. Hahaah, kävelevä valovaalimainos. Ai vittun miten hienoja ideoita taas.

Piti lomailla kun olin niin ahkera. Tätä kevätpuuskaa kiitän vielä heinäkuussa. Tänä vuonna kaatuu varmaan joku puu kämpän päälle kun vihdoin alkaa ole kaikki suht kunnossa, eikä periaatteessa ois keskeneräsiä projekteja. Ennen kuulumatonta. Vaarana on tietty tieto siitä, mitä mä sit keksin, kun kaikki on jo valmista. Jos sit jo vihdoin ehtis ja olis energinen toteuttamaan sitä itseään.
Taitaa se mummolointi jäädä käynneiksi vaan. No ehkä vähän käytän ravinnollisesti hyväkseni pihaa. Khweh. Hyvä minä.

Huomasin, että rymyllä on joku fetissi patsastella narsissien parissa näin keväisin, sillon kerran vuodessa kun niitä tuntuu lahjoutuvan se onnistuu kuvissa aina hengailemaan mahdollisimman niiden lähellä. Niillä on joku maaginen yhteys. Rymy on kasvanu narsissista koiraksi ja on siirtymässä koirasta pedoksi. Ainakin siihen malliin merkkaili pihamännyssä notkuvaa kurrea. Turhautu kun ei tuo narttu ampunutkaan oravaa, eikä sitä saanutkaan saaliiksi. Julmaa se on tuo ohjelmoitu luonto.


Iitu taas ei nää mitään missäään, mutta on jatkuvasti sellaisessa tilassa, et jos nyt jotain jostain tulee, ni mä hoidan tän. Tai hoidato sä sit tän? Ei kovin avuliaskaveri koulimisharjoituksiin siis.

On ne elukat sit vaan kuitenkin ihania. <3 Ainakin tänään.
Nartun pitää käydä metsällä ja lauma on riipinraapin, mut kun on ihminen niin täytyy kai sitä inhimillisiä syntejäänkin toteuttaa. Välillä se onnistuu jopa paremmin, joka aina varsinkin jälkikäteen on erityisen hienoa. Kaikessa katkeransuloisuudessaankin.

Jotain se olen mäkin onnistunut tekemään oikein. Nyt mun olohuoneessa tuoksuu ruusu. Olipas kiva saada elämäni suurin nivaska leikkoruusuja. Jotenkin se on niin sopivaa tähän aikaan. En koskaan enää maksa hyödyttömistä leikkokukkasista tai sisäkasveista itse.

Amarettokakkua ja olin kuin olinkin tappamatta sitä avuttominta meistä. Jeij, hyvä minä. En mä nyt umpipaska sentään ole.

Meni taas päläpäläks vaikka piti vaan pistää muistiin tämä:

Autistisia havaintoja.
Tein juuri havainnon. Mä olen, ihan oikeasti olen, kaikesta tästä ylivertaisesta nokkeluudesta ja säteilevästä viisaudestani huolimatta järjettömän hidasälyinen ihminen. Jos hoksottimia mitataan kellolla. En millään pysyisi omassa päässäni edes itse itseni perässä. Tunti tunnilta tuntuu erikoisen jännältä elokuvalta. Jatkuvat filmifestarit mun päässä. Tästä vaan suora kuvaa omaksi maksulliseksi kanavaksi ja mä olisin miljonääri ihan vaan näin elämällä. Niin, tottakai mä oletan, että muitakin ihmisiä kiinnostaisi nähdä, ei epäilystä.

Aika-ajoin, siis jatkuvasti, saa havahtua "mitä-vittua?Siistiä!"-mielentilaan. Tekee jo mieli mennä sängynalle (Iitun kanssa) piiloon ettei vaan mitään kivaa nyt pääsis tapahtumaan sitten. Maanista jos mitä. Sain vihdoin tämänkesän layoutin päähäni, ei enää tunnu päiviltä kalenterissa, joita kohti koittaa elää. Ehei, mä menin pihalle imasemaan arskaa ja kas kuin ollakkaan sain kaiken suunniteltua ja tehtyä. Oma piha? What. Ei muuten tasan koskaan ole vielä ollut edes näin hyvällä malilla, varsinkaan 19. huhtikuuta. Oma piha alkaa yleensä kiinnostaa elokuussa. Sain tossa tuhratessa suunniteltua mummunkin pihan, kjähkjäh, ajattelin valloittaa sen, M:n manipuloinnissa pihan luovutuksesta minulle menisi tosiaan sinne elokuulle ja siltin siellä säätäis sietämätön aviomies päältäajettavan ruohonleikkurioriinsa kanssa. Eijei, mummun piha. Pitänee vielä piirtää vielä kun muistaa.

Tätä maniaa on kestänyt taas nautittavan pitkään. Taidan karata huomenna Turkuun. Ehkä repeän taas riemusta.

Ne tekee kiinassa elävistä liskoista, sammakoista ja kilppareista avaimenperiä. Mua ei oikeasti kiinnosta kauheasti jos ihmisrotuinen kuolee vahingossa sirkusnorsunalle.

Ajattelin olla puuttumatta politiikkaan, mutten mahda itselleni taas mitään. Nämä urpot, kanssasuomalaiset, saavat paskahalvauksen jos toiset kanssasuomalaiset päärjäävät eduskuntavaaleissa paremmin kuin toiset. Ymmärrettävää. Kai. Enemmän olisin huolissani, jos joku suomen Sharia-puolue sais yksinvallan aseman. Tulispa markka takasin, ihan vaan kiusaks niillekin kun eivät käsitä, että se lienee ykshailee mikä kuva siinä paperissa on, millä se bunkkeri maksetaan. Tai jotain sijoitusmenetyksiä. Vaikka intternetin ja globaalin talouden menetys tarkottaisi sitä, etten voisi kirjoittaa irc-galleriaan päiväkirjaani rakkaalta läppäriltäni, mä luulen et mun murheet ois silti suurempia. Kauheen kiva silti kun ne tuo mulle kumia suoraan postilaatikkoon, joten mä voin keskittyä kantamaan korteni kekoon ja sekoilemaan.

Jee! Hyvä minä! I show you life, you live it!

//just soi tästä pakollisessa radionkuuntelussa kolmeoveealas krypotiitti Muahaa

Huhhahei. Jo taasen. Jösses.

Ihan kuin ei tässä keväässä ois tarpeeksi sulattelua muutenkin. Ni sit tälläsiä muutetaan-ennakkoluulot-unelmien-sielunmessuiksi teemainen pikamiitti ompelukerhon kesken.

Miten mä nyt sit enää tässä vaiheessa osaisinkaan kertoa.Uusin hehkupää Andy sanois että ala puhua. Kirjoita.

Toinen on sokea ja toinen meistä mykkä. Minussa. Saataiskohan meijän päänsisäisen perheen 1 paikkaselle fillarille inva-lupa jo tästä hyvästä. Syytä ois. Hyvinvointiyhteiskunta.
Mä lähdin pois ja takastullessakin sitä pohdin, josko se hyvinvointikin vain tulis muualta kuin yhteiskunnalta itseltään. No politiikka sikseen.
Hyvinvointiyhteiskunta...vittu mitä hirviö. Sananakin.

Jossain määrin hiljaisen päivän kruunaa ehdottomasti special glo. En mä edes halunnu lähteä sinne. Siskon hyvämielentakia seisoisin vaikka sen 48 tuntia päälläni, jos se sit ois se syvästi tyydyttävä uhraus.
Heti aamulla Tukholman auringonnousua paistatellessa naksahti viritin taas päässä päälle. Olin hyvin mukana flow:ssa. Aamupalallakin sen verta kykeni skarppaamaan, että sai juuri ja juuri nieleskeltyä munaa, ihan vaan oksentaakseen sitä sitten 2 tunnin päästä. Mut kaikki muu taas kulki, kutkutti vaan. Heräsin itekseni, mut unohdin teeskennellä ulospäin, että oilisin jotenkin mukana. Siinä vaiheessa kun se neljäs mies seurueesta kyseli mun vetämisistä vasta hokasin, että taidan muistuttaa tai jopa lähinnä olen autistinen alkoholisti. Kaadoin omasta pullosta Disaronnoa klo14 juotavaan aamukahviin kevään kauneimissa hetkissä.
Kävelen urhoollisesti 5 kerrosta rappujen sijaan, molemmissa jaloissa olevista vesikelloista huolimatta. Ja siinä se on, kokonainen muskettisoturikolmikko. Tyylilleni uskollisesti, esittelytilanteessa en vaivautunut moisia rahvaita edes kättelemään, saati kertomaan nimeäni, nyökkäämään vaan. URPO. Johonkin sen autistisen alkoholistin olisi herättävä. Disaronno onneks ajaa taas asiansa. Osaan sentään poistua paikalta. Conferens-osasto ei sovi aivokuolleille. Kaikenlainen mahdollinen tuottava tai edes rakentava toiminta todella kannattaa sijoittaa sille sokealle puolelle. Toimia vaan sen enempiä enää itseään kyseenalaistamatta.

Mut ei nyt. Aurinko porottaa, oksettaa, tupakalle, ulos. Tuuli ja aurinko on ehkä mahtavin parivaljakko taas pitkiin aikoihin. Ja musta nahka, kylmässä tuulessa lämpimässä auringossa, melkoisen helppo löytää sellainen zeniläinen harmonia sisuksen lämpötiloissa.

The important thing is to remember that any chain is freely worn.
Kotiovesta kun tulee ei heti tajua mitä just tapahtu. Tämä maailma on jälleen täysin uusi, joskin hyvin rakas ja tuttu. On se vaan silti, huoh, veikeetä tavata saksalaisia. Jotenkin jokainen saksalais-kosketus on kääntynyt varsin mielenkiintoisiin sfääreihin, eikä tämä tietenkään ole poikkeus. Hipelöin aitoja natsinatsoja, teki mieli nuolasta josko juutalaisen veri vielä maistuis, mut eiköhän tuo isoisän tavara ole sen verran vanhaa, että jatkoin tarjotun oluen litkimissä. Like I said -Pointless drinking. Olin taas tilanteessa jossa sai todeta osuvansa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Se on se sama maailma, jota silloin auringonnoustessa hypistelin, kaikki toimii taas, jopa niskoja saa naksuteltua auki.

2.maailmansodanaikaista hautaa koskevissa elämää suuremmissa jutuissa mä tietysti olen kuin kotonani. Se on niin näppärää kun kerkesi pyörimään siipimutterina hautuumaillakin ja kykenee jopa kokopäivän hiljaisuuten nähden mokeltamaan jotain millä tuntuu olevan paljonkin merkitystä. En ole ennen nähnyt kolmen aikuisen saksalaismiehen itkevän vaatteet päällä.

Kyllä se vaan menee niin, että jos ei olis välillä mukavaakin tämä krapula ois täysin turha. Lähden ehkä uudestaankin mertapitkin, tuntuu et sillä on hyvä buusti näihin mielialoihin. <3

Tämä on jotenkin niin väärin. Ikäänkuin lämmittelen. Läiskin narsismiani poskille ja julkisesti rypeän. Se, että puhun itsekseni on olennaista. Mun tuhmuuspassi. Ois toi oma passi yhtä täynnä leimoja. Ei kerkeis noita T-leimoja keiräilemään kun ihailis keväistä Roomaa megahiilseissä ja maailman mahtavimpien tyyppien kanssa. Jeap, niin on pakko tehdä.

Hienoinen paluu arkeen on pukeutua niihin megoihin ja olla kärvähtäneenä bambina porin torilla, viideltä yöllä, suoraan hesen luukulta. Ai saatana. Nyt on kosketettu jotain ystävyyden ydintä. Mä olen jälleen vetänyt täydellisen dorkan setin, ollu vaan sekasin ja silti, tuo ihana nainen naureskellen on ilmeisimmin yhä majoittamassa minut. Jeij, en ole koskaan tainnut tanssia Bon Jovin slovaria PK:ssa, siinä presensissä. Noi leijailevat hahmot lienee oire liiasta dokailusta. Kyllä mä käsitän, jos siinä miniskumppaa imiessä pillinläpi alat voida fyysisesti pahoin, älä idiootti jatka. Sen jälkeen meininki on beyond ww3. Ei mut kelaa, ei vaan ollu. Se joku nainen yhä hengailee läheisyydessä. I have a friend here!

Eli oli henkisesti hyvinkin lystikäs viikonloppu. <3 Herkähköä.

Laskuissa takas veren pariin. Veren perintöön. Minirulla. Kuvaile siinä sitten, pää jäässä. Jälki on melkoisen dramaattista. Ei olis edes kannattanut myöntää, että matkassa on kamera. Ei lähe. Oisko äidillä kaljaa? Ai vittu, mut ei sitä voi juoda sunnuntaina 17.00 iltapäivällä kun veli on ensikertaa esittelemässä poikaansa, joka syntyi keskosena ja vietti ensimäiset viikkonsa teholla tarkkailussa. Ai piru kun olen paska ihminen.

Sairasloma on siis hyvä.

Ehdin aamuaurinkoon hengittämään aamuisin, voin hyvin, kaikki kuonat saa liuotettua irti. Mut ei. En mä töihin ole menossa. Keikoille kyllä. Lienee parasta vaan opetella sitä kehon rääkkäämistä. <3
Huoh.

Tossa just kelailin, et jos tekiski niin, että lavastais ikäänkuin oman ”luonnollisen” kuolemansa. Se ois veikeetä. Tekis niinku Elvikset. Elvishän elää. Tai sit mä olen välillä harhoissa. Mut kuitenkin. Jos ei sit sais olla ihan itekseen, ni millon sitten. Joku afrikkaan savimajaneekeriksi-ehdotus nyt ei sinänsä toimi kun kuolen siellä savannilla ensimmäiseen malariahyttyseen.

Jes! Lennätin juuri Vichyt ympäriämpäri.... välillä vaan puhtaasti vituttaa olla minä.

Etelä-Amerikka, sinne mä menen, pärjään muutaman phytonin ja boan kanssa, ehkä jopa olen niin sivistynyt, että osaisin erottaa jopa yleisimmät myrkkykäärmeetkin sieltä alueelta. Nada problemos!
Sitäpaitsi, ne latino-inkkarimiehet vasta komeita onkin! Hah! Jos ei Maoria voi saada, ni sellainen sitten. Jotain jumalallista on meneillään tässä. Kukakohan tämänkin risteymämatkan maksais, siinä vasta pulma. Tai jos, oma maatila Unkarissa. Siel on kohtalaisen hyvä, siskoa lainatakseni ”boogie”. Joku sellaisessa ikuisessa kurjuudessa, silent hill-mäisessä maisemassa kiehtoo. Ikuinen sumu. Semihämärä.

Nosturilla oli jännä ns. semihämärä. DHG on kova. Ei, sitä ei vieläkään käy kiistäminen. Jotain ihmisiä näin. Jeij. Mut saikku jatkuu. Ja muuten, tulee jatkumaankin. Ehkä jo kohta vois alkaa unelmoimaan Onkalosta. Pääsis edes hetkeks pois. Tarttis kai siivota kun ahdistaa näin, mut jotenkin tämä kämppä on sellainen jatkuva tilapäismajoitus. Mä olen ihan lähdössä kokoajan. Mun mielestä vaatehuoneeseen lisä-hyllyjen ostaminen on turha sijoitus ja osa kankaista on pahvilaatikoissa. Tää välitilassa roikkuminen ei tee kovin hyvää. Mut ehkä tääkin sit taas tästä. Ainakin pajuissa on silmuja.

Käytiin ihastelemassa hinaajia. <3

Sä seisot siinä, naama kohti suomenlahden pohjaa. Tuijottelet monen sadan idiootin aiheuttaman paineen alla rikki roiskuvaa jäätä. Jäät katsomaan miten suolainen merenpinta pirstoutuu ilmaan ja tulii repii merestä pisaroita, ilman syöksyessä vesimassan lävitse.

Näky on lähes valloittava.
Toinen rööki jo, enkä ole saada nikotiinista tarpeekseni.
Sinne saatanan renkutukseen sisään kävellessä aika pysähtyy. Sä seisot ainoana ei-blurrattuna puna-keltasessa kuvassa.
Joku raiskaa Kari Tapiota lavalla. KARTSAA!!! Saatana.

Tulee ihan kuva Poets of the Falling carnival of rust -musiikkivideon huvi-teemasta. Ehkä tää kaikki on kuitenkin liikaa? Mulla on käsi totaalisen paskana, pitkästä aikaa vaapaata.
Mä voisin olla himassa, olla vaan ihan hiljaa. Istua viikonloppu olohuoneessa ja jutella käärmeille. Uittaa Agamaa ja hihitellä Kiran loikkia. Tehnyt siedätyshoitoa Sofolle ja ulkoillu aurinkoisessa pakkasmetsässä koirien kanssa. Ollu sairaslomalla. Ei. En sit voinu. En.

Mä olin töissä, kevätauringossa röökillä ollessani päättänyt, että mä lähden taas yksin matkaan. Illalla sillon, onnistuin löytämään mahtavat festarit Tallinasta. Vittu. Mähän muuten lähden sinne.
Joskus vois olla hakkaamatta asioita kivitauluihin. Mut olen kuninkaiden sukua, en voi itselleni ikäänkuin mitään.

Ja mä kyllä pidän tästä. Tuskasta ja kärsimyksestä. Tunteesta. Elosta.
Joku silti aina kalvaa.

Seisot pimeessä tallinnan yössä ja tuijotat jotain ullakkohuoneiston pientä kolmioikkunaa. Kukakohan tuolla asuu? Voi kuvitella kasvot ikkuinoihin. Joku hämärä auto käy siinä samassa kohtaa koko illan. Sä tykkäät tuijotella sitä kuskia, ihan vaan siks, kun on niin lähellä saada selvää sen kasvoista. Okei, täytyy myöntää, tallinnanreissulla on perinteisesti sitten kyllä nautittu kuningasalkoholia, eikä ihan kaikki ole epähumalassa havaittuja.

Känni on siitä kiva, että mukaan tulee jännä, aikaa kiidättävä grunge. Alkaa pikakelaus eteenpäin. Sä olet pisteessä b nopeammin kuin valo. Olet hetkessä jo kun hetki alkaa, eikä välimatkoja koe.
Et tunne kenenkään kasvoja, etkä muista niitä jälkeenpäin. Tulee pieni pakokauhu, kun pahassa tripissä syvällä ei missään. Ilma loppuu, mut tajuaa, et jotenkin on aivan samaa hengittää tai olla hengittämättä.

On hauska muuten harrastaa sitäkin. Sä jo tiedät, että tuo on helppoa saada aikaan, vieläkö olis vaihdetta vaihtaa. Isomalle. Iso on aina jotenkin mukavempi. Korkeamalle. Tahdon oman valuutan. Te nimeätte vielä akaattikoitiloitakin mun nimeen.

Oikeastihan, olet melko sub. Kaikkea, tietysti.
Kuningas alkoholi.
Voisko vielä, saisko vielä? Ihanat mun suominatsit.
Analysointi on kivaa, sä teet sitä. Hajotat mielessä asiat pieniksi pirstaleiksi, ihan vaan kun yksityiskohdat on jotenkin niin järjettömän kiehtovia.

Et enää tiedä mikä sana on ajatusta, mikä kuultua puhetta ja mikä jotain aivan muuta. Mahtavuutta.
Mun piti jotenkin tulla enemmän kokoon. Ei hajota. Mulla oli se sairaslomakin. Ei mun kuuluis nyt kiduta. Mulla kuuluis nyt olla se mun kaaos.

Ei tappava todellisuus.
Se kaikki jotenkin hajosi käsiin, mun pää. Oli pimeetä.
Ne perverssit siellä eckeröllä oli virittänyt oikein valot sojottomaan sitä itämeren pohjaa. Pikimusta vedenpinta kimalteli. Jää ei mitenkään murtunut, soljui nättinä reunana merenpinnalle. Se oli niinkun kehys. Ja jotenkin ehkä orgastista ikinä ois vähän dipata sinne. Nauratti hetken jopa ajatus, että enpäs viitsikään niin tehdä, se kun jotenkin on muodissa nyt, ni se mun alkuperäinen nostalgia kokis ehkä muistoissa sit pientä inflaatiota. Et ei. Sen verran pitää ihmisellä olla itsekunnioitusta, ettei sekoita omaa toimintaansa laivan kannelta "tipahtaneisiin". Onhan se nyt kuitenkin melko heikko esitys itsekontrollista kaikinpuolin.

Oli jotenkin niin hieno nauraa sen jälkeen. DJ oli mahtava ja sen uskollinen lumoajatar voimissaan. Kaikessa koomisuudessa ihastuin kyllä hetkeen. Nauraminen sydämestä tekee jotenkin tosi hyvää. Mä olin silti aivan palasina. Olin on ja off. Vitutti oikein.

Miten ensin niin auki ja täynnä, ylitsevuotava tankki voikin loiskahtaa noin, ettei jää kuin jälkihehku korvantaakse antamaan rytmiä taas uuteen ajatusten ja sisäänpäin humisemisen vyöryyn. Miten voi ahdistua ja pakahtua niin saamaan aikaan?

Aivokurkiaisen paikalla onkin berliinin muuri. Hetkenpäästä selkäranka onkin taas titaania. Silmien eteen laskeutuu metallikehikko. Perkeeleen silmätulehduskin? Ei näin.
Pikkutytön ilmapallomiekka osuu ahtaudessa hanuriini ja menee kokonaan rikki, niin mahtava mä olen.

Kerran vielä pystyy itse sulattelemaan itseään atomeiksi. Kasaamaan. Legot takas pinoon. Pystyy olemaan.
Suoriudut keräilystä ennätystahtia ja huomaat, että olet taas minä. Se täysi ja ylitsevuotava tankki. Pystyt puhumaan, sanomaan, katsomaan, kirjoitat.

Aurinko paistaa, ei vituta.
Hetken kun katselee ympärilleen, mullahan on oma valtio täällä. Kaikki tässä. Muurit on tehty tiilestä ja oikeastaan täällä kelpaavassa "valuutassa" on mun kuvakin.
Ruoka vaan ei maistu ja mä mietin koska tämä mun krapula kaatuu. Muistan kaikki opit. Mut jumittaa päässä ja kättä särkee. Unohdin mun valtioon järjestää sympatiaa. Nää alamaiset täällä on niin roolissaan, kuten minäkin ihmisenä, että olen vähän vitun tyhmä.


Yhtäaikaa ehjänä ja täynnä alkaa olee helppo olla. Ehkä mä olenkin jonkin huono pila vampyyrin kostosta. Oishan sekin aika komeeta. Tai ihmiskuvan kosto ihmisluonteesta.
God of the antichrist.
Pääsisin paljon helpommalla jos laittaisin Oopeliin puolan kilvet. Taidan siis muuttaa seuraavaksi sinne.


No joopa joo, olihan siinä sitä. Näin se meni vielä silloin:



”Oh, my, prince of the south!

Mental briks instead of my feet. I am deep in the ground.
Strangers land`s winds reaping my hair, every single breath is full of air.

Summoning black space fills up my braincells.
My body takes its stand.
Trhu someone else`s eye I saw videoclips.
Someone falls all over me like liquid, like gas flots in the air.
Spirits travel in and out and I dont know witch body to touch.

I return to my own.
Again someone is giving me visual data.
I can not deny I may have become intoxicated .
I'd poison myself to die. Just to born again.
I have fullfilled my life force. The coblet is deserved.

Time is ruthless, it goes, but these cells stiks on.
I have to admit, I am present.”

Mun salattu fiksaatio on se, että mihinkään ei mennä yksin. Paitsi..öö..liian usein nukkumaan. Enivei. Yksin. Nöy. Ja jos mä saisin valita, ja saanhan, siis edes tahtoisin kohdata itseni, yksin, mä vaan nyhjäisin kotona, fiilistelisin ja ennenkaikkea kuuntelisin mitä tahansa milloin tahansa. Ehkä pitäisin anti-islamistisen messun, heti 0615, kun aamu on taajamassa pyhästi vasta nousemassa. Ois niin hyvä idea.

Niin, siis, palatakseni aiheeseen, itsensä haastava ihmiseläin. Mä olen aina jotenkin harjoitellut lukemaan aisteja ja tuntemaan itseni turvalliseksi kun voin toisen elävän reaktioista tulkita, milloin tapahtuu jotain tai joku menee jossain. Mä tajusin tänään, että oikeasti se yksinolon hallitsemattomuus tuntuu uhkaavalta kun ei ole mitään essuja. Yksinollessa huomaa myös, miten aikaa ja paikkaa pystyy hallitsemaan paremmin, johon ei pysty, jos keskittyy toisen elävän reaktioista tarkkailemaan yleistä ilmapiiriä. Lähetys tulee ikäänkuin viivellä ja vielä snadisti kaikuu, kun seisois puhelimen kanssa radion vieressä ja puhuis radioon. Everybody must know.
Yksinolessa on kuin eläin, elää astejansa ja tuntee pienkin energianvärähtelyn, ylipäänsä tajuaa itse mitään.
Hieno päivä kerrassaan.

Mä tajusin, ettei mulla ole kiire mihinkään, että pakkasessa on ihana kävellä. Mä tajusin, ettei juuri minun aikani ole merkityksellistä kuin minulle itselleni, näin ollen, voin vapautuneesti käyttää sen miten huvittaa. Olin myöhästyä keikalta kun mulla oli taas niin pirun kivaa itseni kanssa.
Ennen suurta älynvalonvälähdystä mun suunnitelma oli varsin perinteinen -aikataulutettu vapaa. Tänään relailua himassa, nesteenpoistoa, venyttelyä, paljon vettä nauttien palautua viikosta, nukkua hyvin ja heti aamulla lähteä etsimään mun tyylistä ulkoilupukua, jotta voi sitten fiilistellä pakkasta taas rahantuoman onnen, ylellisyyden suojissa. E-hei. Jos sulla on suunnitelma, valmistaudu siihen, että mikään osa sitä ei päde. Ehkä pahin viholliseni. Vaihdan kotiintultua erotiikantappajat ylle, hölisen koirille ja katselen terraarioiden vesitilanteen. Selailen siellä täällä netissä, pää tyhjä. Puhelin soi. Se keikka on perjantaina -ei lauantaina. Perjantaina. Ikäänkuin alkaa tunninpäästä. Mahdotonta? Jännä juttu ei ollenkaan. Hyppäsin suihkuun. Tajusin, ettei mulla ole mikään kiire. Tulin keikalta, nähneenä, kotiin, pysyn tolpillani, mulla on vielä muutama ässä hihassa, kaikenlisäks, mulla on ihan hyvät ulkoiluvaatteet, joten eiköhän tuo liene ihana vapaapäivä huomenna. Taidan ottaa päikkärit olkkarin lattialla, ihan vaan siitä riemusta, että on kotona ja voi niinkin tehdä.
Mut yksin? mulla oli ihan pirun hauskaa, ja kyllä, keskenäni. Hyvä keikka, hyvä fiilis ja minä, askeleen lähempänä unelmieni painajaista.

Öriöri \,,/
http://www.youtube.com/watch?v=7A6vRWh8hXg&feature=related

My makeup maybe fading, but my smile still stays on.

Ois niin paljon kaikkea. Maailma otti syliinsä ja sulki kätensä ympärilleni. Joskus tulee mieleen, oikeastaan aika usein, että olen jopa hyvin etuoikeutettu. En kettu. En se hinttikettu, mut etuoikeutettu. Opettelen luopumista, irrottamaan tarrautumista, olemaan opettajani luona kun alkaa viima kylmettää ruumista. Vasta tänään mä tajusin, ettei sitä kaikkea olis tarvinnu uhrata. Ois pitänyt ymmärtää, ettei rakkaus ole hysteeristä kontrolointia ja tarrautumista. Rakkaus on vapauden ojentamista ja vapauteen menon tukemista. Ei millään lailla rajoittamista. Se "rajat on rakkautta"-fraasikin on niin ahterista, että välillä käy mielessä onko paskakaan niin ahterista.
Mä kai pelkäsin, että mummu kuvittelee, etten mä välitä, jossen ole täällä, vieressä, läsnä. Ei se ois menny niin. Vituttaa olla näin tyhmä. Mulla on niin kova ikävä Onkamoon, että vituttaa. Vittuttaa tajuta jälkikäteen, että mä olen taas keksinyt itselleni takertumisen kautta typeriä tekosyitä päästä helpommalla kun ahdisti oma olotila ja hallitsemattomuus. Ei mummu ois koskaan syyttänyt mua siitä, että olin kerrankin oikeasti onnellinen ja löysin itseni sfääreistä, oikeissa väreissä ja energioissa.

Nyt tuntuu, että mä olen tapattanut osan vaivalla löydettyä itseäni huonolla tekosyyllä. Itsesyytös. Itsemurha. Itsetyydytys.

Siinä määrin, missä olen päässyt tekemään kollektiivisenmielentoiminnan ihmiskokeita olen todennut rahan tuovan luksuksen sijasta kärsimystä. Täysin järjetöntä. Tulot on kasvanut potenssiin monta. Mut kärsimys, ainakin omalla kohdallani potenssiin sata. Tätä kärsimystä ja kipristelyä on sanoin vaikea kuvailla, henkinen taantuminen ja siitä tuleva itsensä alitajuinen alentaminen ali-ihmisten lahkoon tuntuu ehkä karmivimmalta. MIKSI? Pakko kaivaa jotain hyvääkin, mut ei mikään korvaa sitä menetettyä. Nyt tarvis ruveta miettimään jotain uutta. Kehitystä potenssiin menetettyyn. Kuka idiootti tekee näin itselleen? Mun on pakko uskoa, että tämä vaihe on välivaihe, se helppouden houkutus siirtymävaiheessa sinne todelliselle ylemmuuden tasolle, josta olen pikkutytöstä asti unelmoinut. Nämä "helpot" -henkiset helvetit- kun läpäsen kunnialla, mä olen siellä oman pihani, omatekemässä keinussa ja tummanharmaa vuohi katselee mun omanpuunomenaa kateellisena. Kun mä tiedän hallitsevani kaikkia luonnonryhmiä, mä tiedän, että määränpää on saavutettu. Matka vaan tuntuu niin järjettömän pitkältä, eikä mulla ollu suunnitelmissa elää yli satavuotiaaksi. Nyt jo tuntuu, kun ikää ois kertynyt tuhansia, vaikkei se toki teennäisen naivismin läpi näy. Sekavaa ja selvää. Sekavasta haluaa pilkkoa selviä paloja, ei muuten missään olis mitään järkeä. Sen nyt tietää kuka tahansa miten käy, kun missää ei enää ole järkeä.

Ehkä tämän takertumisen irtautumisesta todellisesta oivailtamisesesta pitää seurata se seuraava vaihe. Haltuun otto, jumaluuden hallinta ja lajikirjontajunta. Niinsanotun perhosefektin hallinnointi. Vanhat mytologiat oli nuorena mun lempilukemistoa, siitä seuraava nimimerkin vaihto johtuu. Kun mä yllän mun häntään, mä tiedän, ettei mun enää tarvitse kasvaa. Jörmungandr. Kasvukipuja.

Jätä luonnoliseen suureen rauhaan lepäämään
tämä uupunut mieli, avuton
karman ja nauroottisen ajatusten piiskatessa
kuin hakkaavan aallokon säälitön raivo
samsaran äärettömässä valtameressä