IRC-Galleria

En pahemmin harrasta fanfictionia. Tästäkin piti tulla vain tuon kellotornikeikan kuvaus, mutta se sitten vähän levisi. Jos olet Thief-pelisarjan vannoutunut fani, kannattaa miettiä haluatko lukea.
Tuo sisältää pari spoileria pelistä Thief - Deadly Shadows, pidä se mielessä jos et ole vielä pelannut tuota.

--


Garrett lämmitteli polttouunin hehkussa ihaillen kättensä töitä. Koko aamuyö oli mennyt hiippaillessa Hammerite-kirkon kellotornissa henkilökuntaa kolkkaillen. Mutta hän oli ollut ahkera ja kärsivällinen, ja vähä vähältä hän pamputti jokaisen vasaraa kantavan hihhulin tajuttomaksi, ja heivasi heidät kellotornin suureen polttouuniin.
Jäljelle jääneet hammerit juoksentelivat ihmeissään uunin edustalla ja huudahtelivat aina kun uusi ruumis tipahti uuniin. Eipä aikaakaan kun tuli heidänkin vuoronsa.
Jokin terveen järjen hippunen Garrettin mielen perukoilla yritti ihmetellä, että oliko tämä kammottava teurastus aivan välttämätöntä hänen tehtävänsä kannalta. Miksi hän teki näin?
Garrett tuijotti leimuaviin liekkeihin, ja muisteli hermoromahdusta josta kaikki oli alkanut.

Eräänä tuottoisana yönä kaupungissa Garrett pani merkille, että suurin osa hänen ryöstämistään kansalaisista näytti melkein samalta. Aivan kuin Kaupungin ihmiset olisi tehty vain muutaman eri muotin mukaan! Sama ongelma vaivasi vartijoita. He myös kuulostivat melko samalta. Vain muutama erilainen ääni karjui hänen peräänsä "Stop running you coward!"
Garrett vaipui monta päivää kestävään masennukseen, jota vain pahensi se seikka että päivänvaloa ei ikinä näkynyt. Aina oli yö!
Hän saattoi valvoa päiväkausilta tuntuvan ajan eikä aurinko ikinä noussut. Ainoa keino saada vuorokausi vaihtumaan oli suorittaa jokin keikka.
Hän yritti jopa itsemurhaa monta kertaa, mutta turhaan. Joka kerta hän huomasi palanneensa salaperäisellä tavalla aikaan muutamaa hetkeä ennen kuolemaan johtanutta tekoa. Se oli viimeinen naula häiriintyneen varkaan arkkuun.
Garrettista tuli raivohullu.

Ruumiita alkoi tulla kuin heinää. Garrett ei välittänyt edes varovaisuudesta. Hän vain hyökkäsi suin päin ihmisten kimppuun, nauraen ja puukottaen. Sen verran varkaan mieli yhä toimi että hän muisti ottaa arvoesineet talteen.
Hän tappoi miehiä ja naisia. Lapsiakin olisi tappanut, mutta jostain syystä heitä ei näyttänyt olevan lainkaan tässä maailmassa. Taas uusi omituinen seikka joka ajoi häntä yhä syvemmälle hulluuteen.
Jos vartija pääsikin hänen jäljilleen, tarvitsi hänen vain mennä pimeään varjoon kököttämään. Hämäräsokeat vartijat ihmettelivät aikansa, ja päättivät sitten ettei se mitään ollut. Vaikka kadut olivat täynnä ruumiita! Tämän ajatteleminen alkoi särkemään Garrettin aivoja.

Vaihtelun vuoksi (ja saadakseen vuorokauden taas vaihtumaan) Garrett alkoi tehdä taas keikkoja. Yksi niistä muistetaan nyt yhtenä Kaupungin hirveimmistä murhenäytelmistä: Rutherfordin linnan teurastus.
Pian tuon tapahtuman jälkeen mystinen Keepers-järjestö otti häneen yhteyttä.
Korkean moraalin ja oikeudentajun omaavat Keeperit jättivät veriteot täysin huomiotta, ja sen sijaan pyysivät häneltä palvelusta. Päästäkseen miettimästä tätä järjettömyyttä Garrett otti tehtävän vastaan.
Hänen olisi anastettava pyhä esine sekä Hammerite-kirkolta että Pakanoilta. Ei liene vaikea arvata kuinka tuo epätoivon ajama mielipuoli suoriutui tehtävistä. Sekä hammereiden että pakanoiden jäsenluku oli laskenut huimasti seuraavaan yöhön mennessä.
"Tämän on pakko vaikuttaa tähän maailmaan edes jotenkin" tuumasi Garrett.

Kuten arvata saattoi, typerät Keeperit eivät osanneet pitää Garrettin osallisuutta salaisuutena. Kohta molemmat loukatut osapuolet kirjoittavat vihaisen ukaasin. Molempien viestien sisältö oli tiivistettynä seuraavanlainen:
"Suorittamastasi rikoksista rangaistukseksi on säädetty kuolema. Olemme kuitenkin valmiita antamaan anteeksi, ja jopa toivottamaan sinut liittolaiseksi, mikäli teet meille pieniä palveluksia..."
Garrett ei voinut uskoa tätä todeksi. Hän oli tappanut kymmeniä heidän jäseniään ja ryövännyt heidän arvokkaimmat pyhät aarteensa!
Ja nyt tuo ukko, Keeper Artemus, selitti jotain. Garrett iski puukon hänen niskaansa.

Ja heräsi taas ajassa muutamaa hetkeä aiemmin, kuten kuollessaankin. Eikö hän voisi vahingoittaa Keepereitä?? Argghhfahffhaahhwsffafaufhffaf!!!
"Voisitko toistaa tuon?" Keeper Artemus sanoi. Garrett ei ollut tajunnu mölisseensä ääneen.
"Ei mitään. Tiesitkö muuten että olen tappanut satoja ihmisiä viimeisen muutaman päivän aikana?", hän kysyi. Artemus hymyili kohteliaasti ja näytti hajamieliseltä.
"Niin että lähden tästä tappamaan vielä vähän lisää porukkaa! Ja jonain päivänä tapan teidätkin, joka ikisen, kunhan tämä keinotekoinen rajoitus väistyy yltäni. Mitäs siihen sanot?"
"Onnea matkaan, veli." Artemus toivotti.
Garrett joutui surmaamaan hyvin monta kansalaista ennenkuin rauhoittui.

Hänen seuraava tehtävänsä sijoittui edesmenneen kapteeni Moiran merenrantahuvilaan. Siitä tuli tietysti samanlainen verilöyly kuin Rutherfordin tapauksesta.
Garrettin tavaramerkiksi oli jo muodostunut kokin tunkeminen uuniin.

Takaisin nykyhetkeen. Garrett tuijotti melkein kateellisena polttouunissa roihuavia ruumiita. Voisipa hän sukeltaa heidän sekaansa ja palaa tuhkaksi! Mutta taas hän syntyisi uudestaan muutamaa hetkeä ennen kuolemaa. Eikö elämässä ole muuta sisältöä kuin loputon teurastus?
Kenties tarina täytyy viedä loppuun, hän ajatteli. Kenties suoritettuaan kaikki järjettömät tehtävänsä hän saisi viimein vaipua ihanaan unohdukseen.
Töihin sitten vain. Hän silmäili kellotornin laitteistoa. Eiköhän homma hoituisi kun vain kääntelisi kaikkia mahdollisia vipuja.

Sitten Keepereitä tapaamaan. Garrettilla oli aavistus että Keepereiden tappamista estävä ärsyttävä rajoitus olisi pian poistumassa. Vihdoin hän pääsisi kostamaan alituisen komentelun.
Mielisairaasti hymyillen hän käänsi vipua aloittaen tuhoisan ketjureaktion kellotornin koneistossa. Ei tämä elämä ehkä sittenkään niin kurjaa ollut.