IRC-Galleria

Vaahtosin vähän yhdellä foorumilla ja tulin ajatelleeksi samoja ajatuksia joista täälläkin joskus vaahtoan, joten pistetään koko postaus tänne. Selitän liian lyhyesti ja kiireisesti kun ei ollut tarkoitus tehdä blogimerkintää, mutta kaipa siitä saa selvää vaikka en tunkenutkaan tekstiä täyteen sivistyssanoja.

--

Toissapäivänä katsottiin Terry Gilliamin leffa Tideland. Karu ja surullinen kertomus tilanteesta jossa todellisuuden pakenemisesta on tullut elinehto. Se olisi herättänyt ajatuksia, mutta olin ajatellut samat asiat ennenkin moneen kertaan ja leffa vain muistutti niistä.

Henkilökohtaisesti en pidä todellisuuspakoa negatiivisena asiana. En edes tykkää käyttää tuota sanaa, mutta se on helpoin keino kertoa mistä ilmiöstä nyt puhutaan, joten olkoon.
Lapset "pakenevat todellisuutta" kaiken aikaa, eli leikkivät ja elävät mielikuvitusmaailmoissa. Antavat kasvot asioille joita ei ole olemassa samassa mielessä kuin vaikkapa tiiliseinää, mutta jotka ovat silti todellisia.
Aikuisten ihmisten kohdalla tuota ominaisuutta pidetään hulluutena, ja niinpä sitä aletaankin hyvissä ajoin kitkemän lapsista, tai sitten muuten vain muokkailemaan. Riistetään pois aidot uskomukset, sellaiset jotka löydetään itse, ja annetaan tilalle jotain valmista. En ole varma onko pahempi asia tehdä tuolla tavalla, vai kitkeä kokonaan kaikki "epätodellinen".

Ehkä se minua eniten nyppiikin. Jopa tämänkaltaisen lapsenmielisen hulluuden kohdalla ollaan niin epätasa-arvoisia. Mielikuvitusmaailmassa saa elää jos se on sovinnainen mielikuvitusmaailma, lue: jokin valtauskonnoista. Sitä tietä voi kulkea vaikka kuinka pitkälle ennen kuin alkaa tulemaan hullun leimaa. Mutta annapas jos näet vaikka keijuja ja juttelet niille, sitä lähdetään kitkemään terapian ja lääkkeiden avulla, tai ehkä jopa manaamalla jos asut vähän konservatiivisemmalla seudulla.

Tunnen yhden ihmisen joka uskoo lujasti että peikkoja on olemassa. Hänen uskonsa lämmittää ja rohkaisee minua.
Eräs toinen kaverini uskoo taistelevansa yksin jonkinlaisia näkymättömiä valloittajia vastaan. Se saa hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi ja antaa hänen elämälleen tarkoitusta.

Useimpien "todellisessa maailmassa" elävien ihmisten mielestä nämä mainitsemani henkilöt olisivat hulluja. Samaten sellaisten ihmisten mielestä jotka itsekin kävelevät toinen jalka rajaviivan päällä(uskovat johonkin), koska kyse on heille vieraista uskomuksista. Tämä minua närästää.

Todellisuus ei ole mikään itseisarvo. Päätin sen kauan sitten, ja huomasin vasta sen jälkeen että "todellisuus" on pelkkä sana, veteen piirretty viiva. Yhtä pysyvä käsite kuin sateenkaaren pää, se vain vaihtaa paikkaa kun yrität lähestyä sitä. Ei ole mitään rajaa todellisen ja epätodellisen välillä, paitsi jos määrittelee todellisuuden kaikeksi kuolleeksi ja liikkumattomaksi joka ei osaa ajatella. Eikä siinäkään tapauksessa, sillä vaikka maapallo olisi pelkkä kylmä kivikasa, sen atomit värähtelisivät ihan yhtä lailla, eikä maailmankaikkeus huomaisi eroa.

Pitkä pälätys lyhyesti: Lohikäärmeitä on olemassa.