Onkohan mitään toivoa että Resident Evilistä tehtäisiin vielä joskus hyvä leffa? Tai siis, pidin kyllä siitä ensimmäisestä leffasta, mutta tarkoitan sellaista joka liittyisi peleihin yhtään mitenkään.
Toisaalta, nyt kun viime päivinä olen saanut muistella miten juustoisia nuo pelitkin ovat, niin kaipa niiden leffojenkin voi katsoa onnistuneen vangitsemaan edes jotain oleellista.
MUTTAKUN. Niin paljon kuin nyt kiinnitänkin huomiota hölmöyteen, se on lopultakin vain toinen puolikas Ressujen viehätyksestä, eikä yksinään jaksaisi kiinnostaa ainakaan minua. Se toinen puoli, se joka minuun aikoinaan nimenomaan vetosi, on se ihanan ahdistava kauhutunnelma, sellainen ontto "olet ihan yksin hirveässä paikassa ja missään ei ole turvallista ja kaikki tulee muuttumaan vain pahemmaksi" -tunne.
Pitkälti se oli loistavan äänimaailman ansiota, erityisesti musiikin.
Ja ne zombit. Hrr. En tiedä mikä nykyajan zombeja vaivaa vihaisine "nenäni alla haisee paska" -ilmeineen ja skriääähh-huutoineen, jotka eivät herätä pelkoa vaan halun läimiä päin turpaa kunnes olemus paranee. Resident Evilin zombit eivät näytä vihaisilta, eivätkä paljasta juuri mitään muitakaan tunteita. Ne vain laahustavat aivottomasti kohti ja ammuvat kuin lehmät, mutta jostain määrittelemättömästä syystä se on aina ollut minusta tosi hienoa ja pelottavaa. Haluaisin nähdä Resident Evil -leffan tällaisella tunnelmalla ja tällaisilla zombeilla.
Lopuksi vielä poimintoja The Dark Id:n Resident Evil 1 let's playsta:
Much to his horror, Chris realizes he forgot to stuff watermelons into his biceps today and is powerless to stop the monster's attack.
He would never, ever make that mistake again.
Oikeasti, tuossa alemmassa kuvassa on jotain luonnotonta, luonnottomampaa kuin steroidipumpatuissa kehonrakentajissa. Ja siis minähän pidän lihaksekkaista miehistä, mutta jotenkin nuo käsivarret eivät näytä sopivan muuhun vartaloon.
No, menee kai sekin Resident Höpsöyden piikkiin.