IRC-Galleria

Heräsin juuri enkä jaksa nyt isommin hähätellä ja nauraa tuota uutista, mutta lukekaa itse:

http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/04/pirate-bay-oikeudenkaynti-uusiksi-kohupaljastus-tuomarin-puolueellisuudesta
"Pirate Bay -oikeudenkäynti uusiksi? Kohupaljastus tuomarin puolueellisuudesta!"

Eihän tuo kenellekään varmaan yllätyksenä tullut. Saa muuten nähdä uskaltaako valtamedia mainita tälläkään kertaa.

Kaikki varmasti(?) ovat jo kuulleetkin suomen kirjakustantajien ja TTVK:n hyökkäyksestä opiskelijoiden perustamaa Bookabooka-palvelua kohtaan. www.bookabooka.fi/
Siitä on muissakin medioissa, mutta pistetään nyt piraattiliiton linkki kun sitä satuin juuri lukemaan:
http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/04/kirjakustantajien-ja-ttvkn-ahneus-jo-kansainvalinen-uutinen
"Kirjakustantajien ja TTVK:n ahneus jo kansainvälinen uutinen"

Ja lopuksi, kyllä muutkin kuin piraatit osaavat:
http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/04/ruotsin-vihreat-perustavat-rahaston-ipred-lain-uhrien-oikeusapuun
"Ruotsin vihreät perustavat rahaston IPRED-lain uhrien oikeusapuun"

Möhläsin taas jotain koneen kanssa ja nyt on kannettava kovalevy päin persettä. Vielä eilen sen asematunnus vai miksikä sitä nyt kutsutaan oli J, kuten se on ollut puoli vuotta, mutta nyt se jostain idioottimaisesta syystä on K. Tuo sotkee aika pahasti monia asioita.
Saattaa johtua tai olla johtumatta siitä että aamulla konetta käynnistäessä mp3-soitin oli siinä kiinni, ja se varasi tunnuksen J. Nyt olen koittanut käynnistellä uudestaan ilman soitinta, mutta tuo on edelleen K.
Apu kelpaisi. En voi olla maailman ainoa idiootti joka on kohdannut saman ongelman, pakko tuohon on olla joku ohjelma tai jotain. Niin ja käyttis on windows xp.

edit:
Sain sen toimimaan, kiitos erään ihanan ihmisen #ccdevnet kanavalla. <3 Jätän tämän merkinnän silti tähän muistutukseksi tyhmyydestäni.

Olen niin käsittämättömän hyvännäköinen että aiheutan vaaratilanteita. :(

Äsken kylällä kävellessäni joku kaunis tyttö ajoi mopolla ohitse ja katsoi minuun. Ilmeisesti hän häikäistyi jumalaisista piirteistäni, ja oli vähällä kaatua! Mutta onneksi sai tasapainonsa pidettyä. Ja niin hän ajeli aurinkoista katua pitkin kauas pois.

Tämä tarina liittyy roolipelimaailmaan nimeltä Linna. Alkujaan se oli käsittääkseni chat-huone jossain.(liekö ollut kiss.fissä?) Minä tutustuin tuohon paikkaan vasta hyvin myöhäisenä aikana, jolloin se veteli jo viimeisiään. Muutama urhea veteraani yritti yhdessä vaiheessa elvyttää linnaa, mutta se projekti ei ottanut oikein tuulta alleen. Tuona aikana kuitenkin sain tutustua ihaniin ihmisiin, ja ehdimme muutaman pelinkin aikanamme pelata.
Tämä tarina sai oikeastaan alkunsa "uuden linnan" foorumilla(jota ei ole enää olemassa) jatkotarinana. Se jäi lyhyeksi, mutta tarina ehti muodostua mielessäni pitkälle.
Otin kirjoittaessa Linnan suhteen vapauksia joita voisi pitää sopimattomina, koska en ole aito vanha linnalainen, mutta toisaalta tämä on vain minun näkemykseni Linnasta.
Tämä on omistettu kaikille linnalaisille, alkuperäisille ja myöhemmin mukaan tulleille, mutta aivan erityisesti Krisulle ja Macculle jotka tapasin elvyttämisprojektin yhteydessä, sekä Morthaxille joka alkujaan tutustutti minut tuohon upeaan maailmaan.

Niin, ja vielä. Kirjoitan ehkä jossain vaiheessa jatkoa jos innostun. Tämä on nyt taas kerran kirjoitettu yöllä kahvin ja viinin voimalla, joten kirjoitusvirheitä hyvin todennäköisesti löytyy. Korjaan ne kun jaksan.

--

Ensimmäinen yö

Olin kaukana kotoa ja vielä yhtä kaukana määränpäästäni, kun jouduin lumimyrskyn yllättämäksi. Jäätävä puhuri viilsi ihoani, enkä kyennyt näkemään metriä kauemmaksi. Olin jo varma tuhostani.
Vaan kun lumen verho yllättäen aukesi edessäni paljastaen valtavan linnan, huomasin silti epäröiväni. Jumalat, harkitsin kääntyväni pois ja jättäytyväni myrskyn armoille!
En ole erityisen elämäniloinen mies, mutta aina kuoleman uhan leijuessa ylläni tunnen halua elää vielä sittenkin hetken pidempään. Sitä paitsi myrsky tuntui suorastaan työntävän minua kohti linnaa.

Miksikö epäröin? Olen matkannut tämän vuoriston halki lukemattomat kerrat, kesällä ja talvella. Olen metsästänyt ja retkeillyt täällä. Olisi liioiteltua väittää että tunnen seudun kuin omat taskuni, mutta tunnen sen silti pääpiirteittäin melko hyvin. Ja olen ehdottoman varma että en ole eläissäni nähnyt täällä linnaa!
Eikä siitä ollut kuin kaksi viikkoa, kun viimeksi kuljin tätä reittiä matkalla ystäväni luokse. Ainakin uskon sen olleen tämä reitti, myrsky oli saanut minut kadottamaan täysin käsityksen sijainnistani.

Yhä pelottavampaa oli huomata, että myrsky salli minun nähdä linnan edessäni, mutta kaikkialla ympärillämme lumipyry oli yhä läpitunkematonta. Aivan kuin linna olisi pitänyt myrskyn loitolla.

Se oli vaikuttava rakennelma. Valtava ja rönsyilevä muodostelma torneja, rintavarustuksia, sisäpihoja ja lisärakennuksia. Näytti siltä että linnan rakentamista ei ollut ikinä lopetettu, vaan siihen oli lisäilty siipiä aina tarpeen tullen.
Rakennustyyli vaihteli myös. Olin tunnistavinani goottilaisia kaaria ja barokkimaisia kaiverruksia. Voi, jos ystäväni olisi vain ollut mukana! Innokkaana taiteentuntijana hän olisi osannut nimetä rakennuksen lukuisat toisistaan eroavat piirteet. Enkä olisi tuntenut oloani niin kauhistuttavan yksinäiseksi tuon kolossin varjossa.

Suoraan edessäni kohosi muuri, ja sen kyljessä sivurakennus. Oli mahdotonta sanoa missä oli linnan etupuoli, mutta en halunnut lähteä kiertämään rakennusta löytääkseni sellaisen.
Sitä paitsi myrsky alkoi taas sulkeutua ympärilleni. Tuuli ei enää työntänyt lempeästi, vaan pyörteili raivokkaasti ympärilläni. Ymmärsin että minun oli päästävä sisään pian.
Sivurakennuksen suuret puiset ovet olivat lujasti kiinni, ja lumi oli pakkautunut kinoksiksi niiden eteen. Rakennuksen sivuseinällä oli pienempi ovi, joka repsotti puolittain auki. Lumi oli jumittanut senkin liikkumattomaksi, mutta onnekseni rako oli tarpeeksi suuri jotta mahduin laukkuinenikin ahtautumaan sisään.

Myrskyn huumaava pauhu jäi ulkopuolelle. Vain korkea ujellus kävi tuulen henkiessä oven läpi. Sisään pääsi vähän valoa, ja huomasin olevani hevostallissa. Voi, olisinpa vain lähtenyt hevosella matkaan, olisin jo kotona! Ystäväni oli tarjonnut minulle parasta tammaansa, mutta itsepäisenä lähdin kävellen.

Yhäkään en ollut varma pitäisinkö linnan ilmestymistä siunauksena vai kirouksena. Piinaavan pelkoni hälventyi vähän, kun löysin oven vierestä soihtutelineen.
Seuraavien minuuttien ajan hieroessani lämpöä käsiini ja iskiessäni tuluksista kipinää, ajattelin ankarasti. Yritin keksiä loogisen selityksen linnan olemassaololle.
Kenties myrsky oli harhauttanut minut kauaksi tuntemiltani mannuilta. Vai olisiko mahdollista että olen vain aiemmilla retkilläni onnistunut täysin sivuuttamaan linnan?
Ei, siinä ei ollut järkeä. Enkä muista kenenkään ikinä maininneen täällä sijaitsevasta linnasta.
Paitsi...
Soihtu otti lopultakin tulta. Lämmin hehku helli pakkasen riipimiä kasvojani.

Niin, olenhan kuullut tarinoita tämän kaltaisesta paikasta. Muistelin erästä iltaa kauan sitten majatalossa. Oli lähes yhtä paha lumimyrsky kuin tänään, ja olimme kaikki kokoontuneet takkatulen äärelle. Yllytimme joukkomme vanhinta, muuan maailmaa nähnyttä matkaajaa, kertomaan meille tarinan. Saatuaan lasin kuumaa rommia hänen kielenkantansa lopulta höltyivät.
Vanhus kertoi että maailmojen rajalle on rakennettu linna, joka sijaitsee yhtä aikaa monessa paikassa. Hymyilin epäuskoisesti, vai olisi tämä yksi niitä tarinoita.
Mutta vanhuksella oli lumoava ääni, ja osaan arvostaa hyvää tarinaa vaikka en pitäisikään sitä totena.
Vanhoina aikoina Linna oli suosittu paikka seikkailijoiden ja kauppiaiden keskuudessa. Mitä moninaisimpia olentoja kokoontui sinne syömään ja juomaan, kertomaan tarinoitaan, ja toisinaan taistelemaan. Useimmat vain kävivät siellä, mutta oli niitäkin joille linna oli koti ja asuinpaikka.
Linnan suuressa salissa kaikki olivat samanarvoisia. Siellä oli ihmisiä ja haltioita, örkkejä, keijuja, jopa lohikäärmeitäkin. Tässä vaiheessa kertomusta tuhahdin halveksivasti, mutta muut kuuntelijat vaiensivat minut vihaisesti mulkoilemalla.
Ei tiedetä, kuka linnan rakensi. Mutta alkujaan se oli hyvin pieni paikka, tuskin muuta kuin muurinpätkä ja takkahuone. Mutta se kasvoi sitä mukaa kun sen kävijäkunta suureni.
Jokainen seikkailija toi linnaan palasen omaa maailmaansa, ja täten auttoi rakentamaan sitä.
Linna eli ja hengitti.
Vanhus vaikeni surumielisesti huokaisten, ja hänelle oli tarjottava lisää juotavaa ennenkuin hän suostui jatkamaan.
Jossain vaiheessa, hän kertoi, linna alkoi hiljenemään. Kävijöitä alkoi olla yhä vähemmän, ja vakituiset asukkaat muuttivat pois tai katosivat. Linnaan alkoi olla myös vaikeampi löytää.
Joskus saattoi kuukaisien ajan vaeltaa ja etsiä sitä, turhaan. Kun sitten lopulta löysi perille, sieltä halusikin päästä pois. Linna oli muuttunut.
Vanhus kumartui eteenpäin ja hänen silmiinsä syttyi kiilto. Linna elää yhä mitä suurimmassa määrin, hän kertoi. Mutta sen luonne on muuttunut. Ennen se eli kaikille sen vieraille ja asukkaille, se oli sekoitus kaikkia maailmoja. Mutta nykyään sen luonne riippuu yhä suuremmassa määrin matkaajasta joka sinne osuu.
Vanhus tarkasteli meitä jokaista vuorollaan. Jos omaat pimeän sydämen, hän sanoi, älä edes harkitse ryhtyväsi etsimään linnaa. Murhamies tai huijari joutuu kohtaamaan siellä tekonsa ja menneisyytensä. Ja vaikka olisitkin puhdassydäminen, se on silti arvaamaton paikka. Menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat siellä oudolla tavalla. Sitä paitsi, aivan kaikki asukkaat eivät ole hylänneet linnaa.
Kuulijakunta oli lumoutunut. Jopa minäkin myönnän olleeni, vaikka en edelleäänkään uskonut sanaakaan vanhuksen kertomuksesta.

Vaan tässä silti seisoin soihtu kädessäni tyhjästä ilmestyneen linnan tallissa. Lepattava valo jätti syviä varjoja karsinoihin, ja täällä yksinäisessä pimeydessä vanhuksen tarina ei tuntunut enää lainkaan niin hullulta.
Mustana ammottava oviaukko kutsui minua peremmälle linnaan.
Olen aina halunnut ajatella itseäni seikkailijana, vaikka enimmäkseen seikkailuni ovatkin rajoittuneet ystäväni kirjastoon jossa vietimme monet yöt vanhoja kirjoja tutkien. Nyt minua haastettiin todistamaan että olen muutakin kuin helpon elämän pehmentämä akateemikko.
Otin telineestä toisenkin soihdun varalle, ja astuin ovesta sisään.

Tallin tuolla puolen oli pienehkö aula. Täällä ratsastajat varmasti riisuituivat painavista varusteistaan. En ollut varma mitä oikeastaan etsin, vaan eipä sillä ollut väliäkään koska en olisi tiennyt miten löytäisin sen. Valitsin vastapäätä olevan oven.
Linna oli kaikesta päätellen valtava labyrintti, ja minun oli oltava varovainen jotta en eksyisi.
En vaivautunut huhuilemaan, paikka näytti niin selvästi hylätyltä. Ja toisaalta, mielessäni kummitteli yhä muisto vanhuksen viime sanoista.
Yritin muodostaa mielessäni jonkinlaisen käsityksen käytävien järjestyksestä. En ole eläissäni vieraillut monessakaan linnassa, mutta sen sijaan olen kyllä tutkinut niiden pohjapiirustuksia ystäväni kanssa. Useimmat linnat ovat melko yksinkertaisia rakenteeltaan.
Vaan ulkoa katsottuna tämä ei muistuttanut lainkaan mitään mitä olin nähnyt kirjoissa. Tämä linna oli muodoton ja epäsymmetrinen.
Käytävien leveys ja korkeus tuntuivat vaihtelevan satunnaisesti. Seiniä lähemmin tarkastellessani huomasin että myös muuraustyyli ja käytetty materiaali vaihtelivat. Tämä paikka oli kuin koottu palasista eri aikakausilta. Eri maailmoista.
Aloin tuntemaan tukahduttavaa varmuutta että tämä oli juuri tuo vanhuksen mainitsema linna.
Kuljettuani useiden käytävien läpi, ja noustuani kahdet lyhyet portaat, lakkasin lopulta huolehtimasta eksymisestä. Olin yhä sangen peloissani, mutta se sai vähän kerrassaan tehdä tilaa uteliaisuudelle. Linna oli valtavan kiehtova paikka.
Tuntui että olisin kulkenut tuntikausia, kun huomasin astuneeni suureen saliin. Pyöreitä pöytiä ja tuoleja levittäytyi niin pitkälle kuin saatoin nähdä.
Kiviset pilarit tukivat korkeaa kattoa. Olin erottavinani pilareihin tuettuja raskaita orsia yläpuolellani.
Jossain korkealla seinillä lumen ja jään peittämät ikkunat päästivät hiipuvaa valoa lävitse. Ilta oli jo laskeutumassa.
Liekö tämä ollut juuri se mainittu sali, jossa seikkailijat kaikista maailmoista kokoontuivat yhteen? Pudistelin päätäni. Vaikka linna olikin olemassa, se ei tarkoittanut että kaikki muukin olisi totta.

Olin jo hyvin väsynyt. Hämärä sali ei kenties ollut turvallisin mahdollinen paikka nukkua, mutta en jaksanut lähteä enää etsimään muutakaan. Sitäpaitsi huoneessa oli jotain turvallisen tuntuista.
Kiersin seinänviertä kunnes tulin salin nurkkaan. Seinässä oli soihtuteline. Poistin loppuunpalaneen nysän ja laitoin tilalle oman yhä palavan soihtuni.
Kävin pyöreän pöydän ääreen istumaan, asetin laukkuni pöydälle tyynyksi, ja painoin pääni niitä vasten.
Juuri ennen nukahtamistani tajusin hämärästi, että pöytä ei ollut lainkaan pölyinen.


Heräsin musiikkiin ja ilonpitoon. Räpyttelin hämmästyneenä silmiäni. Sali oli valoisa ja täynnä väkeä. Melkein joka pöydässä istui joku, ja keskelle salia oli raivattu tilaa tanssilattiaksi. Takkatuli ja soihdut roihusivat, ja sali oli täynnä lämpöä.
Ymmärsin näkeväni unta ja rauhoituin. Vanhuksen kertomus se vain elävöityi mielessäni.
Silti olin hämilläni mielikuvitukseni kyvykkyydestä. Salin väki oli hyvin monenkirjavaa. Tunnistin joitakin pukeutumistyylejä, eräät niistä kuuluivat jo kadonneille kulttuureille. Ihmisten lisäksi täällä oli myös ihmismäisiä olentoja, jotka tunnistin tarinoiden haltioiksi suippojen korvien ja siron olemuksen perusteella.
Läheisessä pöydässä väännettiin kättä. Toinen käsivarsi oli puunrungon paksuinen, ja kuului hurjan näköiselle kaljulle miehelle. Toinen osanottaja oli kevytrakenteinen nuori nainen. Silti ottelu näytti tasaväkiseltä, ja oli vaikea sanoa kumpi voittaisi.

Jotain pieniä ja kimaltelevia olentoja singahteli katto-orsien yllä. Välillä ne laskeutuivat ja yrittivät kaataa varomattomien juhlijoiden juomalasit, tai varastaa näiden päähineitä. Kepposten kohteeksi joutuneet vain hekottelivat hyväntahtoisesti.

Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota minuun, joten töllistelin estotta kirjavaa joukkoa. Luulen että en ollut heille lainkaan olemassa.
Säikähdykseni olikin suuri kun eräässä pöydässä mies vastasi katseeseeni. Hän nousi ja lähti tulemaan kohti.
Mietin pakenemista, mutta sitten muistin että untahan tämä vain on.

"Hyvää iltaa" mies sanoi ja istuutui pöytääni. Hän oli pukeutunut nahkaisiin vaatteisiin jotka jättivät lihaksekkaat käsivarret paljaiksi. Hänen pitkät hiuksensa olivat pienillä leteillä, ja niihin oli sidottu koristeeksi helmiä ja luita.
Hänellä oli läpitunkeva katse, mutta hän vaikutti ystävälliseltä, joten tervehdin takaisin.
Miehen kasvot levisivät hymyyn.
"Sinä näet minut! Suurenmoista! Ihmeellistä! En ollut ensin varma, luulin että vain sattumalta katsoit minun suuntaani." Tuijotin häntä ihmeissäni.
"Ah, tämä taitaa olla ensimmäinen kertasi?" hän kysyi. En vieläkään osannut sanoa mitään.
"Et taida lainkaan tietää mistä puhun?" mies nauroi. "Anteeksi, olen vain niin innoissani kun vihdoinkin tapaan elävän sielun. Mitä jos kertoisit minulle kuinka olet päätynyt tänne?"
Kohautin olkapäitäni, untahan tämä vain on. Kerroin miehelle tarinani, alkaen siitä kun lähdin ystäväni luota ja jouduin lumimyrskyyn.
"... enkä jaksanut enää lähteä koluamaan käytäviä, joten kävin nukkumaan tähän nurkkapöytään. Nyt näen mitä ilmeisimmin unta, se on ainoa selitys."

Mies oli kuunnellut kertomustani nyökkäillen. Nyt hän puhkesi taas puhumaan.
"Ihmeellistä. Jouduit tänne siis vahingossa. Olet oikeassa, tämä on unta. Mutta älä erehdy kuvittelemaan etteikö se olisi samalla myös totta. Minäkin näen nyt unta" mies sanoi ja naputti otsaansa. "Olemme eri maailmoista ja ajoista, mutta tämä uni yhdistää meidät. Meillä päin tätä tilaa kutsutaan alcheraksi."
"Alchera?" Nimi soitti kelloja. "Olen lukenut siitä. Uniaika?"
"Kyllä, mutta et ole voinut oppia kirjoista alcheran todellista merkitystä. Se täytyy kokea. Ja nyt koet! Voit pitää itseäsi onnekkaana!" Hymyilin epävarmasti.
"Linnasta kuulemasi tarinat pitävät myös paikkansa. Minä olen kuullut saman kertomuksen monien matkailijoiden suista. Isoisäni oli yksi heistä. Toivoisin näkeväni hänestä vilauksen täällä alchera-jakson aikana..." mies katseli kaihoisasti väkijoukkoon.
"Siksikö tulit tänne? Etsimään isoisääsi?" kysyin pitääkseni keskustelua yllä.
"Voi, en. Tulin tänne kasvaakseni mieheksi! Heimoni sotureita kannustetaan alituisesti koettelemaan itseään. Linna pakottaa kävijän kohtaamaan itsensä, en voisi kuvitella suurempaa haastetta."
"Ah.. Entä onko kokemus ollut.. haastava?" kysyin.
"Että onko! Olen kohdannut hirvittäviä demoneita ja olentoja! Jotkut niistä ovat lähtöisin omasta mielestäni, toisten uskon olevan varmasti Linnan kummituksia. Pidän itseäni taitavana soturina, mutta olen käynyt monta kertaa lähellä kuolemaa täällä ollessani!" Mies puhui innostuneesti ja käsiään levitellen, kuin olisi kertonut erityisen hauskoista tanssiaisista.
"Sepä tuota, mukava kuulla" sanoin. Olin valtavan peloissani.
Mies huomasi pelkoni ja taputti minua rauhoittavasti olalle.
"Älä huoli, ystävä. Vaikutat hyväsydämiseltä, en usko että sinulla on pahoja demoneita. Minä olen lyhyen elämäni aikana surmannut monta vihollista, on vain oikein että joudun kohtaamaan tekoni."
"Sitä paitsi" hän lisäsi "sinun ei ole pakko etsiytyä vaaroihin, kuten minä teen. Auringon laskettua käytävillä vaeltelee monenmoista olentoa, joten älä lähde vaeltelemaan. Sali on melko turvallinen paikka."
Melko turvallinen. Tunsin oloni ihan hitusen paremmaksi.

"Vielä yksi neuvo. Herättyäsi etsi käsiisi kirjastonhoitaja, herra Quatermass."
"Herättyäni? Tarkoitatko että hän on täällä jossain?" Kauhistelin.
"Täällä on vielä paljon henkilökuntaa. Kaikkia et välttämättä halua tavata, usko sanaani. Mutta kirjastonhoitaja osaa varmasti neuvoa sinua, eikä hän ole lainkaan pelottava."
Minusta kuulosti melko pelottavalta että joku työskenteli yhä pimeässä linnassa, ja vielä monissa maailmoissa yhtä aikaa. Mutta minulla ei ollut muutakaan johtolankaa jota seurata.

Musiikki kävi yllättäen hiljaisemmaksi, ja huomasin että väki alkoi kadota salista. Valotkin alkoivat hiipua.
"Aikamme on lopussa" mies sanoi. "Oli hieno tavata sinut! Kenties näemme vielä, vaikka se onkin epätodennäköistä. Muista, älä kulje käytäviä yöllä. Äläkä ikinä mene kellariin!"
Kaikki vieraat olivat jo poissa ja soihdut paloivat kituliaasti.
"Mikä on nimesi?" huusin.
Mies hymyili. "Olen Tenskwatawa!" sitten hän katosi, ennen kuin ehdin kertoa oman nimeni.
Juuri ennenkuin sali pimeni kokonaan, olin näkevinäni hahmon kaukana hämärässä. Vielä yksi unien kulkijako? Mutta ei ollut enää aikaa. Huone pimeni.

Heräsin kylmään pimeyteen. Soihtuni oli sammunut jo ajat sitten, eikä ikkunoistakaan tullut enää lainkaan valoa. Taistelin pakokauhua vastaan, ja tunnustelin laukustani esiin tulukset ja toisen soihdun. En nähnyt edes omia käsiäni. Yritin olla ajattelematta mitä kaikkea sanoinkuvaamatonta saattoi odottaa pimeydessä aivan lähelläni.
Tulusten kipinät eivät valaisseet tarpeeksi lievittämään pelkojani, päin vastoin ne vain lietsoivat niitä. Tiesin kipinöiden paljastavan sijaintini kenelle tahansa joka saattaisi minua tarkkailla pimeässä salissa.
Lopulta soihtu syttyi! Tajusin olevani hengästynyt, niin kiihkeästi olin työskennellyt. En nähnyt enää yhtä pitkälle saliin kuin aiemmin, kun ikkunoistakin tuli vielä valoa, mutta lähipöydät olivat ainakin tyhjiä. Nyt oli varmasti vielä yö. Muistelin mitä Tenskwatawa, oliko se hänen nimensä, kertoi yöllä käytävillä liikkuvista olennoista. En tuntenut oloani kovin turvalliseksi näin, halusin lisää valoa.

Muistelin nähneeni takan unessa, se oli oikean käteni puoleisella seinällä. Vähän matkaa seinän viertä kuljettuani löysinkin sen. Ja mikä vielä parempaa, siellä oli myös pino halkoja.
Ryhdyin pinoamaan niitä takkaan, kun havaitsin jotain outoa. Tuhka oli lämmintä.
Eteeni heitettiin jatkuvasti uusia mysteereitä nopeammin kuin ehdin edes tajuta vanhoja. Päätin olla huolehtimatta takasta nyt, ja jatkoin tulen tekemistä. Soihtuni avulla sain sen nopeasti syttymään. Ei aikaakaan kun suloinen lämpö alkoi huokumaan takasta ja lämmittämään luitani.
En tiedä lainkaan kauanko nukuin, mutta oloni oli levännyt. Aamun valjetessa lähtisin etsimään kirjastonhoitajaa. Kenties hänellä olisi antaa vastauksia.
Ajatus tämän paikan kirjastosta myöskin kiihotti mieltäni. Siellä olisi varmasti upeita ja ennen näkemättömiä teoksia. Ehkä Quatermass antaisi minun vähän vilkaista.

Se on hyvää.

http://www.youtube.com/watch?v=FPxY8lpYAUM ahasdhf
vuorokauden valvoneena tämä ainakin naurattaa.

Teksti kokonaisuudessaan lainattu täältä: http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/04/jymy-yllatys-ranskassa-kansalliskokous-aanesti-kolmesta-poikki-lain-nurin
Lukekaa mieluummin sieltä, on lähteet ja kaikki. Pastean tämän vain laiskoja varten.
ps. Kannattaa lukea muitakin uutisia.

--

Kerroimme viikko sitten, kuinka kiistelty ns. kolmesta poikki -laki eli La loi Hadopi läpäisi parlamenttikäsittelyn Ranskassa äänin 12-4 hyvin kyseenalaisissa olosuhteissa. Kyseessä oli parlamentin ylähuoneen eli senaatin käsittely, jossa paikalla istuntosalissa oli yli 41 tuntia kestäneen kiihkeän debatin jälkeen vain 16 senaattoria 331:stä. Muut senaattorit uskoivat asian tulevan äänestykseen vasta seuraavalla viikolla ja olivat siksi jo ehtineet lähteä kotiin lepäämään. Ylähuoneen hyväksynnän jälkeen kukaan ei osannut edes odottaa laille enää vaikeuksia parlamentin alahuoneessa eli 577:n edustajan muodostamassa kansalliskokouksessa. Mutta alahuoneen sosialisteilla olikin muhimassa todellinen pommi. He olivat kuunnelleet kansalaisten laajoja protesteja lain suhteen ja muuttaneet kaikessa hiljaisuudessa aiemmin myönteisen kantansa kielteiseksi.

Siinä missä lain kannattajat olivat päässeet hyödyntämään ylähuoneen senaattoreiden harvalukuista läsnäoloa viikkoa aiemmin, sosialistit pääsivät nyt iskemään yhtä yllättäen erittäin harvalukuisessa alahuoneen istunnossa presidentti Sarkozyn ja tekijänoikeusteollisuuden yhteishanketta vastaan. Laki äänestettiin nurin sosialistien johdolla äänin 21-15. Lisää suolaa hallituksen haavoihin heitti kaksi oikeistokansanedustajaa, jotka äänestivät sosialistien mukana lakia vastaan protestiksi lakiin viime hetkellä tehdylle lisäykselle, joka olisi pakottanut nettiyhteytensä menettäneet tiedostonjakajat maksamaan olemattomasta yhteydestään palveluntarjoajalle normaaleja kuukausimaksuja.

Tulos oli shokki presidentti Sarkozylle, kulttuuriministeri Christine Albanelílle ja suurille elokuva- ja levy-yhtiöille. "Maassa puhalsi kapinan tuuli, joka tarttui myös kansalliskokoukseen ja sai opposition muuttumaan enemmistöksi. Hallitus on nyt vaikeuksissa", luonnehti eräs sosialisteista tapahtunutta. Kitkerä kulttuuriministeri Albanel syytti sosialisteja ansan virittämisestä hallitukselle. Presidentti Sarkozy puolestaan vakuutti hallituksen tuovan lakiesityksen muokatussa muodossa uuteen parlamenttikäsittelyyn "lähiviikkojen aikana". IFPI:n kansainvälinen johtaja John Kennedy kertoo Billboardille olevansa pettynyt lain kokemaan takaiskuun. Hän luottaa kuitenkin siihen, että Ranskan hallitus ja presidentti Sarkozy - jota hän ylistää "IP-oikeuksien todelliseksi esitaistelijaksi" - tuovat lain nopeasti uuteen käsittelyyn.

Sain uuden lääkityksen. "Mielialaa tasaamaan." Minäkö muka tarvitsisin sellaista ahahahahamuahahAHAHAHAah...

..katsotaan nyt onko siitä mihinkään.

Kerroin lääkärille seroquelin käytöstäni. Sanoin että toleranssi on kasvanut hirveästi ja täytyy ottaa yhä isompia annoksia jotta saa nukuttua.

"Tämän lääkkeen kanssa ei kasva toleranssia."

..vittu. No JOTAIN on silti tapahtunut, kun joku ennen 25mg nukutti ihan hyvin mutta nyt pitää syödä se perkeleeen 500. >___< asffdgg

Kotiin tullessa postilaatikossa oli MYSTINEN KIRJE. Niitä on ikävää ja mukavaa laatua.. ja sitten ihan kummallista laatua, kuten eräs MYSTINEN POSTIKORTTI jonka lähettäjää en vieläkään tiedä, tunnusta jos luet tämän sinä senkin velho!
Mutta siis, kirje oli sitä mukavaa laatua. :) En tietenkään kerro teille sen sisältöä, koska se on MYSTINEN.

drrrrrr rrrrrr rraaaar

Sain lähetteen laboratorioon. Verikokeita taas ottamaan. Viimeksi oli joku arvo koholla ja sanottiin että sitä pitää tarkkailla, mutta tietysti ne unohtivat sen.(minunko se pitäisi muistaa?)

"Mä oon iso, sininen ja täällä!"

Miksikö olen sininen? Koska en ole nukkunut koko yönä, ja eilenkin vain muutaman tunnin. :) Hihii.

Nyt on parasta lopettaa kirjoittaminen ennenkuin alkaa tulemaan ihan oikeasti hämärää tekstiä.

Kylmä yö vaihtuu lopulta koleaan aamuun. Valmistaudun lähtemään ulos. Lämpötila on miellyttävästi nollan tuntumassa, joten puen t-paidan, farkkuliivin ja tulenkestävät taisteluhanskat.(tulipallojen varalta) Lisäksi neljä olkalaukkua ostoksia varten.
Ulos astuessani huomaan riemukseni että on sumuista, mikä kumoaa suurimmalta osin päivänvalon yleensä aiheuttaman epämukavan olon.
Pistän kuulokkeet korville.
Nyt on juuri sopiva sää kuunnella Miljoonasateen kappale Olkinainen.
http://www.youtube.com/watch?v=mpJzNvtFYb8
Kaunis laulu, kertoo tyhmästä miehestä joka ikävöidessään rakastettuaan rakentaa oljesta tätä muistuttavan hahmon. Ei hän sen takia ole tyhmä, voisin itsekin varmaan tehdä noin. Mutta hän suhtautuu kamalan huonosti kun olkinainen herääkin eloon, ja ryhtyy tanssimaan navetan katolla viikatteen kera.
Mies ei selvästikään kyennyt elämään ilman rakastettuaan. Olkinainen tuli auttamaan häntä tässä asiassa, tarjoamaan viimeisen valssin. Mies ei tajua kuinka onnekas hän on, murjottaa vain että voi miten pelottaa.
Kaunis kappale joka tapauksessa. Kuuntelen sitä koko loppumatkan. Lopulta edessäni siintää hirviömäinen virastorakennus, jonka ankeiden käytävien varrella sijaitsee Mielenterveystoimisto. Nimitys on aina huvittanut minua.

Psykologin tapaaminen sujuu tavalliseen tapaan. Minä karjun "En ole hullu!!" hoitajien armeijan takoessa minua turpaan ja tunkiessa pillereitä kurkusta alas. Psykologi kirjoittaa muistiinpanoja.
No, suunnilleen noin se ainakin menee.

Rattoisan tuokion päätyttyä astun ulkoilmaan ja pistän kuulokkeet taas korville. Soittimeni käy läpi random-kansiota, nyt on vuorossa Mike Oldfieldin kappale Moonlight Shadow.
http://www.youtube.com/watch?v=tt8d3Shlfrg
Upea kappale, en ole varma pidänkö enemmän alkuperäisestä vai Groove Coveragen versiosta.
http://www.youtube.com/watch?v=PAHUPSLw6Cs
He ovat soittaneet toisenkin version siitä, hitaamman.

Kaupan ovella maleksiva pappajengi silmäilee minua epäluuloisesti kun menen heidän ohitseen. Ostan leipää, maitoa ja juustoa.

Seuraavaksi suuntaan kulkuni Herkkukondikseen. Sievä pieni kahvila-konditoria, josta saa ihan oikeasti helkkarin HYVÄÄ kahvia. Täytyy joskus kysyä mitä merkkiä he käyttävät. Hintakin on alhaisempi kuin useimmissa kahviloissa.
Silmäilen nälkäisenä leivoksia. Myyjä tulee paikalle. Osoitan suklaamunkkeja.
"Kolme tuommoista."
"Ai viinereitäkö?"
"Öö joo, niitäkin kolme. Ja kolme suklaamunkkia. Ja pistä vielä kolme croissantia."
En kohta mahdu enää farkkuihini.

Sitten kotia kohti.
Erään talon ohi kulkiessani katsahdan toisen kerrokseen ikkunaan ja näen kummituksen. Tuolla asui muinoin eräs ystävä, eräs joka innoitti minua kovin. Tapasin kutsua häntä siniseksi paholaiseksi, mutta ymmärrän nyt että se oli ikävästi sanottu häntä kohtaan. Sininen keiju olisi ollut sopivampi nimitys, hän oli aina kovin arvaamaton ja kiusoitteleva.

Suurikokoinen herrasmies kävelee vastaan ja tervehtii minua tuttavallisesti. Utuisessa mielentilassani en osaa sanoa tunnenko hänet tai onko hän vain hallusinaatiota, joten tervehdin takaisin.

Soittimessa soi nyt Die Schnitterin esittämä versio kappaleesta Die Moorsoldaten.
http://www.youtube.com/watch?v=NHfUAFMupdU
Jostain syystä heidän versionsa tuosta kappaleesta tuo aina mieleeni jägermonstereiksi kutsutut hahmot upeasta web-sarjakuvasta Girl Genius.
http://www.girlgeniusonline.com/
http://girlgenius.wikia.com/wiki/J%C3%A4ger
Seuraavaksi soi Don Paulinin versio samasta kappaleesta, hän laulaa sekä Englanniksi että Saksaksi.

Maassa lojuu pelikortti, poimin sen. Patasotilas.

Seuraavaksi soi Valravnin Ólavur Riddararós
http://www.youtube.com/watch?v=WMlUhLRaV5o
En ymmärrä sanoja, mutta pidän silti kappaleesta suunnattomasti, etenkin laulusta. Laulajatar tanssittaa sanoja kielellään ihmeellisellä tavalla.

Seuraavaksi on vuorossa People Like Usin kappale Going Out of My Town
http://creativecommons.org/weblog/entry/7008
Riemastuttava kappale, saa aina hymyilemään.

Olen jo lähes kotona, nyt soi Viherlaakson kappale Laula heille, ja sen jälkeen Poika ja hevonen.
http://www.mikseri.net/artists/viherlaakso.69146.php
Jälkimmäinen kuvaa aivan erityisen paljon minua. Molemmat kappaleet tuovat mieleen viime kesän, ja erään ihanan henkilön jonka kanssa istuimme metsälammen äärellä viileänä päivänä.

Nyt olen kotona, syön croissantia ja kirjoitan tätä selostusta. Koska kirjoittaminen on mukavaa.

Grand Theft Auto - Vice City. Yksi pitkäikäisimpiä pelejä joita on tullut pelattua. Tämä on viihdyttänyt minua jo useamman vuoden, aina muutaman päivän tai -kuukauden puuskissa.

En hirveästi arvostanut itse tehtäviä ja juonenkehitystä, vaikka kieltämättä oli ihan kiva tuntea vähä vähältä rakentavansa rikollista imperiumia. Enimmäkseen tehtävät olivat kuitenkin vain välttämätön paha, enkä häpeä myöntää käyttäneeni huijauskoodeja aina kun vähänkin meni hermo.

Vapaus on aina ollut minulle tärkein piirre GTA peleissä. Rakastan kun saan rauhassa riehua, varastaa minkä tahansa eteen tulevan auton, järjestää verilöylyn ostoskeskuksessa, paeta vauhdikkkaasti virkavaltaa.. ja sitten kun ajojahti kyllästyttää, naputtelen koodin LEAVEMEALONE, ja jepsut unohtavat hetkessä hirvittävät tuhotyöni.

Huvin vuoksi myös suututan kaupungin jengejä. Lempikohteeni on Golfers-jengi, joka koostuu golffaavista mummoista ja papoista. Jahtaan heitä moottoripyörällä pitkin golf-kenttää ja lämmittelen heidän juoksevia takamuksiaan konepistoolilla.

Toisinaan kun on erityisen paha olo, paras keino purkaa stressiä on hypätä taisteluhelikopterin kyytiin ja pistää kaupunki remonttiin. On ihanaa lentää katujen yllä minigunit laulaen ja ohjukset lennellen, kun radiosta soi Nenan 99 Luftballons, tai Kim Wilden Kids In America!

Vice City on tosiaan miellyttävän vapaa, ja antaa pelaajan käyttää mielikuvitustaan huvittelukeinojen keksimisessä. Cheateista on kivasti apua silloin kun ei vain jaksa yrittää, mutta niistä saa irti myös ihan puhdasta viihdettä. Esim:
FIGHTFIGHTFIGHT - Tämä saa kansalaiset tappelemaan keskenään. Sinällään tylsää, mutta..
OURGODGIVENRIGHTTOBEARARMS - koodi antaa kaikille kansalaisille aseet. No nyt alkaa jytisemään. :D Maustetaan soppaa vielä seuraavalla
MIAMITRAFFIC - ja autoilijat muuttuvat melkein yhtä sekopäisiksi kuin minä. Jos haluan vähän haastetta, niin
NOBODYLIKESME - saa kaikki vihaamaan minua(entistä enemmän) Mikä aiheuttaa kiintoisia tilanteita kun kaikki ovat aseistettuja.

Entistä enemmän riemua tarjoilee CarEd niminen ohjelma, jolla saa muutettua pelin aujoneuvojen ominaisuuksia.
Kaikesta päätellen olen säädellyt jotain viime pelipuuskassani, enkä tyhmänä korjannut jälkiäni. Joidenkin autojen jousitus on nyt niin äärimmäisen herkkä, että ne kimpoavat asfaltista korkealle ilmaan ja räjähtävät.

Vice City toimii sillä tavalla, että autot ja muut objektit ilmestyvät pelimaailmaan heti kun pelaajan kuuluu nähdä ne. Eli pelimaailma elää vain pelaajan läsnäollessa. Tämä on vain järkevää konetehon säästämiseksi.
Eli siis tarkemmin selitettynä: Kun ajelen kaupungilla, muut autot ilmestyvät pelimaailmaan näköpiirini rajalla, ja katoavat sitten kun ovat poissa näkyvistä.
CarEditin kanssa osoittamani taidottomuuden takia tämä tarkoittaa nyt sitä, että vähän väliä jotkut vastaantulevista autoista posahtavat ilmaan lähestyessäni. Sopii hyvin muutenkin kieroon pelitunnelmaani.
Vielä hauskempaa! Minulla on eräässä autotallissa tämmöinen "viritetty" kaara. Sekään ei tietysti ole olemassa silloin kun tallin ovi on kiinni. Joten heti avattuani oven alkaa kuulumaan hirveä ryminä, ja tuo kaara poukkoilee pitkin tallia kunnes posahtaa. :)

Kuten kaikki tietävät, yleensä inhoan autojen virittelyä ja muuta amistelua. Mutta tämänkaltaisesta virittelystä minäkin pidän. Päätin säädellä vähän panssarivaunua, joka normaalisti on hidas etana. Nyt se kulkee hirvittävää vauhtia. Piristin kyytiä vielä GRIPISEVERYTHING-koodilla, joka parantaa renkaiden(telaketjujen) pitoa suorastaan naurettavuuksiin asti.
Säätelin myös vähän taisteluhelikopteria. Sitä en saa luokseni koodilla, vaan se kököttää omalla paikallaan pelimaailmassa. Lähdin matkaan viritetyllä tankillani.
Matkan varrella on paljon vettä, joten vääristin todellisuutta vielä SEAWAYS-koodilla, joka sallii ajoneuvojen(muidenkin kuin veneiden) kulkea vetten päällä.

Golf-kenttä oli matkan varrella, ja päätin moikata vanhoja tuttujani. Oli siinä varmaan ihmettelemistä kun tuhoton tankki syöksyy merestä ja rysähtää keskelle viheriötä.

Matka jatkuu kohti Ocean Beachia. Törmäilen huvikseni veneisiin.
Ajan täyttä vauhtia kohti rantaa, ja kymmenen tonnia painava kaunokaiseni lentää somassa kaaressa päin palmua, ja liukuu sitten pitkän matkaa jyräten muutaman jalankulkijan ja yhden poliisiauton. Jepsut eivät tuosta tietenkään innostu, mutta LEAVEMEALONE korjaa kaiken.

Vihdoinkin kopterin puikkoihin! Sainko mitään järjellistä aikaan säätelylläni? No enpä tainnut. Täytynee vielä syventyä tuohon editoriin.
Pysäköin kopterin (ylösalaisin) hotellini edustalle ja tallennan pelin. Oli mukavan vauhdikas yö.