IRC-Galleria

Olen pitkään suunnitellut kirjoittavani dekkaria. Minulla oli mielessä sellainen kuivan perinteinen ja harmaa seikkailu, jossa kulutetaan paljon viskiä ja tupakkaa. Juoni käynnistyisi kun salaperäinen blondi syöksyy toimistoon. Siihen asti tarina menikin suunniteltua rataa, ja sitten se riistäytyi käsistä. Alkoi elämään. Hahmot alkoivat elämään.
Harri Karpalosuo ei ole alter-egoni. Hänen serkkunsa on.

--


Harri Karpalosuo tuijotti sälekaihdinten verhoamaa ikkunaa, miettien mielessään sopivaa vertausta.
"Sadepisarat ropisivat ikkunaan kuin säälimättömät luodit." hän virkkoi ääneen.
Tosiasiassa ulkona ei satanut. Oli mitä aurinkoisin kesäkuinen aamupäivä. Harri olisi pitänyt enemmän sateesta. Näin kuumalla ilmalla ei saanut nukuttua, joten hän oli tullut aikaisin töihin.
"Ukkonen jyrähti kuin autopommi? Hmm." Harri kaatoi itselleen toisen kupin kahvia, ja jäi tuijottamaan ovea toivoen asiakasta saapuvaksi.

Samassa ovi aukesikin, ja huoneeseen astui alaston blondi.
"Voi, Harri!" nainen sanoi. "Tarvitsen apuasi!"
Se tosin ei ollut rappukäytävän ovi, vaan seinän toisella puolella sijaitsevan kommuunin jossa Harrikin asui.
Yhä sadetunnelmassa tämä tarkasteli tulijaa silmät viiruina, ja mutisi itsekseen:
"Pahojen miesten takaa-ajamana heiveröisen naisen viimeinen toivo oli karski yksityisetsivämme kraaahh"
Hän sanoi "kraaahh", koska heiveröinen nainen oli tarttunut häntä henkseleistä ja nostanut yhdellä kädellä ilmaan sangen vaivattomasti.
"Karski ja hurja viikinkinainen, piti sanomani." Harri selitti.

Todellakin, Katjusha "Skadi" Eld kehui aina olevansa viikinkien jälkeläinen, eikä sitä ollut lainkaan vaikea uskoa. Lähes 190 sentin pituinen Skadi oli jäntevä ja lihaksekas, mikä kävi pahasti vanhanaikaisen Harrin ylpeyden päälle. Jopa siinä määrin että hän oli alkanut itsekin käymään kuntosalilla, jotta saisi jonain päivänä ajatella ääneen sopimattomia asioita tulematta nostetuksi henkseleistä ilmaan.

Skadi tarkasteli häntä tuimasti, ja laski hänet sitten takaisin tuolille.
"Kuten olin sanomassa, tarvitsemme verrattomia yksityisetsivän taitojasi. Telkkari on rikki."
"Ei pahoja miehiä murha-aikeissa?" Harri kysyi pettyneenä, ja tuijotti syrjäsilmällä Skadin vartaloa miettien hyvältä kuulostavaa vertausta.
"Ei, ellet tarkoita noita uiveloita jotka murhaavat minut ulinallaan jos päivän saippuasarjat jäävät näkemättä" Skadi sanoi viitaten muihin kommuunin asukkaisiin. Huomatessaan Harrin ilmeen hän lisäsi:
"Jätä sanomatta jos olit aikeissa verrata rintojani johonkin hedelmään. Telkkari jää korjaamatta jos joudun tiputtamaan sinut ikkunasta."
"Ajattelin erästä rikosjuttua" Harri valehteli, ja seurasi Skadia kommuunin puolelle. Se käsitti lopun osan huoneistosta johon myös toimisto kuului.

Olohuone oli kommuunin keskus, jossa kaikki Harria lukuunottamatta viettivät suurimman ajasta televisiota katsellen. Huoneessa oli kaksi sohvaa, joista leveämmällä makasi lähes yhtä leveä mies. Hänet tunnettiin jostain syystä nimellä Sponge, mahdollisesti erään hänen suosimansa piirroshahmon takia, tai koska hän oli itsekin pehmeä kuin pesusieni.
Spongelle oli ominaista lojua pitkiä aikoja yhdessä ja samassa paikassa, keskeyttäen laiskottelunsa vain välttämättömien asioiden vuoksi.

Toinen sohva oli kasattu täyteen vaatteita ja tyynyjä, joten kommuunin neljäs asukas Maya istui Spongen vatsakummun päällä. Hän oli pieni nainen jolla oli suuret silmät ja rastoitetut hiukset, joiden väri vaihteli viikottain.
Harrin nähdessään Maya ja Sponge puhkesivat yhtä aikaa anelemaan ja osoittamaan rikkinäistä televisiota.
"Katsotaan nyt." Harri sanoi kyykistyessään vastaanottimen taakse. "Hmm... johto ainakin on seinässä."
"Terävä havainto, etsivä" huikkasi Skadi suunnistaessaan keittiöön.
"Älä hänestä välitä" sanoi Sponge. "Me tiedämme että olet teknologinen nero."
Spongella oli humiseva, rauhallinen ääni joka sopi hänen olemukseensa.

Totta kyllä että Harri oli tähän mennessä joka kerta onnistunut korjaamaan töllön. Tosin se oli aina tapahtunut vahingossa. Hän oli vain kiskonut johtoja ja läimäytellyt laitteen kylkeen. Hän kokeili samaa taktiikkaa tälläkin kerralla.

"Krrrrrsshhhh psiuuuuhh" sanoi televisio, ja palaneelle muoville haiseva savupilvi leijaili sen sisältä.
"Ööö." sanoi Harri kurkistaessaan television takaa.
"Mitä nyt? Mitä nyt? Miksi se savuaa? Et kai vain hajottanut sitä?" Mayan suuret silmät näyttivät uhkaavasti siltä kuin voisivat pian täyttyä kyynelistä.
Sponge rypisteli otsaansa yrittäen keksiä jotain asiaankuuluvaa sanottavaa, joka ei kyseenalaistaisi Harrin televisionkorjaustaitoja. Hän ei ikinä tahtonut loukata ketään.

"Minä tuota..." Harri katsoi Mayaa silmiin. "...käyn ostamassa meille uuden?"
"Voi Harri! Teetkö sen todella? Sankarini!" Maya riemuitsi ja hyppi tasajalkaa Spongen mahan päällä.
"Minä.. ouh.. lupaan tarjota.. ouh.. sinulle pizzan.. ouh.. tästä hyvästä." Sponge lupasi.
Skadi kurkisti keittiöstä.
"Kuulinko oikein? Itsekäs ja pihi yksityisetsivämme lupautui tekemään jotain tämän KOMMUUNIN puolesta?"
"Hei! Harri se oli joka tuon vanhankin television osti!" Maya puolusti.
"Osti, vai kähvelsi kaatopaikalta? Minun on parasta lähteä mukaan varmistamaan ettei hän tuo tälläkin kertaa samanlaista romua." Skadi sanoi.
"Sitten saat kantaa tuon vanhan mennessäsi ulos" sanoi Harri närkästyneenä. "Ja pue jotain yllesi tai joudumme molemmat putkaan."
Kommuunissa ei vallinnut kovinkaan tiukka pukeutumisetiketti. Kesäisin kaikki kulkivat yleensä alasti tai puolipukeissa, lukuunottamatta Harria jonka oli työnsä puolesta pukeuduttava mustiin housuihin, henkseleihin ja kauluspaitaan. Koska salapoliisit vain pukeutuivat niin.

"Et tosissasi ole laittamassa tuota ylle?" Skadi hämmästeli tullessaan toimiston puolelle, jossa Harri oli kiskomassa ylleen mustaa trenssitakkia. Skadi itse oli pukenut sandaalit, shortsit ja valkoisen topin. Televisiota hän kannatteli yhdellä kädellä olkapäällään.
"Ulkona on melkein 30 astetta, ja aurinko porottaa. Voi ei, et ota tuota kauheaa hattua!"
"Salapoliisit pukeutuvat näin." Harri totesi, ja painoi mustan stetsonin päähänsä.

"Miksi ei aurinkolaseja?" Skadi kysyi kun he olivat ulkona.
"Salaiset agentit käyttävät niitä." Harri vastasi. "Tiedän, koska serkkuni Sam..."
"En halua kuulla siitä hiipparista!" Skadi keskeytti.
Sam Karpalosuo, hämäräperäisen Pahuuden Armeijan salainen agentti, suhtautui ammatin vaatimaan pukeutumiseen yhtä tiukasti kuin Harri. Hänellä oli joka säällä yllään huonosti istuva musta puku ja aurinkolasit. Skadi ei luottanut henkilöihin jotka käyttivät aurinkolaseja yöllä.

Harri hikoili mustissa vaatteissaan kuin sika saunassa, mutta ammattiylpeys sai hänet puremaan hammasta ja jatkamaan.
"Minne muuten olemme menossa? Tämä tie vie satamaan." Skadi kysyi.
"Tiedän yhden.. käytetyn tavaran myyjän joka ottaa samalla tuon romun käsistämme."
"Vai niin. No, minä valitsen töllön." Skadi päätti.

Läski-Alin Käytettyjen Kodinkoneiden Myymälä Ja Laivanvarustamo, luki käsinmaalatussa puisessa kyltissä oven yläpuolella. Kyltin vieressä roikkui ruosteinen ankkuri.
"Näyttää todella lupaavalta." Skadi totesi.
"Odotas kun näet sen sisältä!" Harri sanoi iloisesti.
"En malta odottaa." Skadi sanoi, mutta Harri ei vieläkään huomannut sarkasmia.

Sisältä paikka oli vieläkin... vaikuttavampi. Kodinkoneiden ja silkan romumetallin röykkiöt muodostivat käytäviä hallin keskelle, ja katosta roikkui kokonaisia moottoriveneitä ketjujen varassa.
"Aina vain paranee?" Skadi yritti vielä. Harri huhuili paikan omistajaa.
"Yarrr!" kuului jostain heidän takaansa. Skadi kääntyi ja oli vähällä pudottaa sekä telkkarin että leukansa. "Tämän on oltava pilaa..."

Heitä kohti käveli rommilta haiseva romuluinen mies, joka oli sonnustautunut pussihousuihin, hihattomaan raitapaitaan ja... Skadi räpytteli silmiään, kyllä, silmälappuun! Päänsä ympärille mies oli kietaissut huivin jossa oli selvästi erottuvia pääkallokuvioita. Vain puujalka ja koukkukäsi puuttuivat.
"Hei Ali! Saanko esitellä huonetoverini Skadin. Skadi, tässä on Läski-Ali."
"Tervetuloa laivaani, miss." Ali kumarsi teatraalisesti.
"Kai ymmärrät että tämä on satamavarasto?" Skadi sanoi kuivasti.
"Hoo!" Ali pärskähti. "Voit viedä piraatin pois laivasta, mutta et laivaa piraatista!"
"Eihän tuossa ole mitään järkeä!"
"Läski-Ali tarkoittaa ..." Harri kiiruhti selittämään "..että laiva on ikäänkuin vertauskuvallisesti hänen ympärillään, minne hän meneekin."
"Aye."
"Aargh! Miten vain. Mennään jo asiaan. Tulimme ostamaan uutta televisiota. Ja hankkiutumaan eroon tästä vanhasta."
Ali räpytteli ainoaa silmäänsä.
"Minähän myin tuon romun sinulle vuosi sitten, Harri. En odottanut sen kestävän kuukautta kauempaa."
"On teidän molempien onni että se kesti!" sanoi Skadi heristellen nyrkkiään.
"Ja nyt myyt meille sellaisen laitteen että minun ei tarvitse tulla tähän läävään ainakaan kahteen vuoteen! Hinnalla ei ole väliä." Harri voihkaisi.
"Hoo! Jättäkää se vanha romu tähän, ja seuratkaa minua aarrekammiooni."
Skadi irvisti mutta ei sanonut mitään.

Aarrekammio osoittautui varastoksi jossa säilytettiin oikeasti rahanarvoista tavaraa. Stereoita, puhelimia, mikroaaltouuneja, ja tietysti televisioita. Skadi iski heti silmänsä suurimpaan vastaanottimeen.
"Katsohan tätä, Harri! 32-tuumainen, ja tässä on jopa kaukosäädin! Teknologia jyrää."
"Aye, hyvä valinta. Se tekee sitten satasen." Ali myhäili.
"Eih!" huudahti Harri.
"Älä yritä, senkin merisiili. Tässä on hintalappu ja siinä lukee 50.- Ja sekin on liikaa käytetystä laitteesta."
"Ah, mutta kuljetus maksaa. Haa, saat sen kahdella kympillä jos jaksat kantaa."
"Sovittu." Skadi sanoi ja nosti laitteen hartialleen yhtä vaivattomasti kuin vanhankin töllön.
"Kautta partani!" huudahti Läski-Ali, jolla ei ollut partaa.
"Tyttö, sinusta olisi tullut hieno merirosvo!"
"Kiitos, kai. Harri, maksa tuolle hyypiölle. Minä menen ulos odottamaan."

Kotimatka sujui hiljaisuuden vallassa. Skadi oletti Harrin murjottavan rahanmenon takia, eikä sanonut mitään. Taivas oli pilvessä, eikä television paino tuntunut miltään hänen voimakkailla harteillaan.
Vasta kerrostalon ovella Harri pysähtyi ja selvitti kurkkuaan.
"Tuota. Kiitos. Kun tingit hinnasta, vaikkei olisi tarvinnut. Ja suostuit kantamaan sen yksin."
Skadi oli liikuttunut. Hän tiesi miten vaikea tuon hölmön hattupään oli sanoa mitään kohteliasta.
"Enhän voinut antaa sen haisevan piraatin ryövätä meitä. Ja sinä kannoit sentään kaukosäätimen. Tule, mennään pois tästä helteestä."

Uusi tv otettiin vastaan juhlallisesti. Teknologisena nerona Harri sai kunnian asentaa sen toimintakuntoon, eli laittaa töpselin seinään. Tämän tehtyään hän vetäytyi toimiston puolelle työkiireisiin vedoten.

Iltapäivän lopulta kallistuessa iltaan Harri korkkasi viskipullon. Hän ei oikeastaan suuresti pitänyt viskistä, mutta sekin oli jotain mikä vain kuului salapoliisin ammattiin.
Hän kaivoi vanhan valokuvan pöytälaatikosta, ja katseli sitä surumielisesti kurlatessaan polttavaa juomaa. "Voi Emilia..."
Harrilla oli hämärä käsitys että ex-vaimon perään itkeminenkin kuului ammattiin. Tämän stereotypian hän tosin olisi halunnut jättää pois.
Emilia ei ollut kyennyt hyväksymään Harrin elämäntyyliä. Yksityisetsivillä ei ole tulevaisuutta, hän oli sanonut. Hän olisi halunnut Harrista eläinlääkärin tai papin. Kunnollisen kansalaisen. Ja kunnolliset kansalaiset eivät seurustele merirosvojen kanssa, hän oli aina muistuttanut.
Nyt ulkona tosiaan satoi. Mutta Harrin mieleen ei noussut yhtään nerokasta mietelausetta. Tai ehkä yksi.
"Yksin hämärässä hän joi, ja kyyneleet tippuivat viskilasiin." hän sanoi ääneen. Se oli hänen lempilauseitaan, mutta ei kuulostanut yhtään niin hienolta kun oli oikeasti surullinen.

"Voi Emilia" hän toisti. "Miksi vaihdoin sinut tähän elämään? Miksi?"
Samassa kommuunin ovi aukesi ja Skadi kurkisti sisään.
"Mitä sinä täällä hämärässä kyhjötät? Tule katsomaan telkkaria meidän kanssamme. Jätä se haiseva viski, meillä on viiniä!"
Oviaukosta kantautui iloinen mekastus.
Harri sulki valokuvan ja viskipullon pöytälaatikkoon ja hymyili. "Nyt muistan taas miksi."

Harri autettiin irti liioista vaatteista, ja hänelle ojennettiin viinimuki ja pizzapala. Skadi teki hänelle tilaa toisella sohvalla. Toisella röhnöttivät yhä Sponge ja Maya kuin eivät olisi liikahtaneet koko päivänä.
Televisiosta tuli joku toimintaelokuva. Harri tajusi että sieltä olisi voinut tulla vaikka kolmen tunnin pituinen säätiedotus, hän olisi joka tapauksessa viihtynyt, juurikin ystäviensä takia. Hän sanoi tämän ääneen. Skadi tuijotti häntä.
"Harri, olet tänään pelottava." Hän mietti hetken. "Mutta hyvällä tavalla. Ota lisää viiniä."

http://gh.ffshrine.org/song/954/17

Uaaaaah. Bossimusiikki Sonic kolmosesta. Mahtava kappale. <3_______<3
Arvatkaapa mikä soi tauotta kuulokkeissa seuraavalla kauppareissulla.

Sonic taisi muuten olla ensimmäinen videopeli jota olen eläissäni pelannut. Olin jotain 3 tai 4 vuotias.

Jäävuorisalaattia
Basilikaa
Tomaattia
Fetajuustoa
Tummaa makaronia
Pippureita sun muista mausteita
Oliiviöljyä
Maapähkinäöljyä

Tuli hyvää. :)

"Tosimies ei sanojaan tai salaattia syö."

Pelasin tuossa GTA San Andreasia ja eksyin strippiklubiin.(pelissä) Ostin tietysti uteliaisuuttani sylitanssin. Ja aloin ihmettelemään että minkä helkkarin takia ihmiset maksavat sellaisesta. o__O Tai "eroottisista" tanssiesityksistä. Eihän siinä ole mitään ihmeellistä.
No, hyvä on, omat kokemukseni näistä paikoista rajoittuvat siihen mitä olen telkkarissa nähnyt. Näkemäni perusteella en maksaisi kahvikupin hintaa enempää.

Aloin sitten tietysti miettimään että millaisista näytöksistä voisin jopa pitää. No, strippiklubilla esim, tissien ja perseiden sijaan olisi kiva nähdä lihaksia. En tarkoita sellaisia kehonrakentajanaisia, urghh, vaan sellaista "normaalia" hyväkuntoisuutta. Tosin se ei olisi eroottista ihailua, pidän lihaksista ihan muuten vain.
Tanssiesitykset sitten. Niihin keksisin vaikka mitä jännittävää. Tulennielentää, veitsillä jonglöörausta, akrobatiaa.. tosin taaskin luisutaan kauas alkuperäisestä tarkoituksesta eli kiihottamisesta. Pläh.
En edes jaksa aloittaa pornosta. Minun parantelujeni jälkeen tuloksena olisi täysiverinen toimintaleffa.

Ha. Tiedättekö sen tarinan naulakeitosta? Sitä juuri nuo kaikki ovat. Tulipa elitistinen olo, tosin ihan turhaan. Tajusin että keitossa on vain vettä ja naula. :(
GTA - San Andreas on siitä huolimatta todella hyvä peli. Varastin juuri lentokoneen etsiessäni vaatekauppaa. Sitten hyppäsin laskuvarjolla kaupan katolle.

En ole tainnut aikoihin kirjoittaa mitään selkeää ja järkevää. Kunhan ajattelen ääneen. Yleensä itse asiassa puhunkin näitä ääneen, minkä tietävätkin ne varmasti lukuisat viranomaiset jotka kuuntelevat asuntoani pölyhiukkasen kokoisilla nanomikrofoneilla.

Hienoista sanoista tuli mieleen, selittäkää joku viisas mitä helkkaria ovat fraktaalit. Yritän vaikuttaa älykkäältä ja selitän niistä aina kaikille, mutta oikeasti minulla ei ole mitään aavistusta. Olen ollut siinä uskossa että niillä on jotain tekemistä näiden kanssa: Quatermass&album_id=2931282

Ja tähän väliin kirjasuositus: M John Harrison - Valo Osui sattumalta kouraani scifi-hyllyä penkoessa. Hyvin hämärä kirja.
Tiedättehän, tykkään kun kirjailija ei aliarvioi lukijan älykkyyttä vääntämällä kaikkea rautalangasta. No, Harrison ei ainakaan suotta jarruttele. Kirjassa viljellään niin ihmeellisiä termejä ja käsitteitä, etten ole ollut näin pihalla sitten Neurovelhon. Taas kerran toivoisin ymmärtäväni jotain matematiikasta ja kvanttifysiikasta, niin osaisin ehkä sanoa merkitsevätkö nuo älyttömyydet jotain, vai ovatko pelkkää hämäystä. Pieniä murusia luulen silti tajuavani, ja tarinan perässä pysyy tyhmäkin. Upea kirja kaiken kaikkiaan.

... miten päädyin tähän alkuperäisestä aiheesta. Menen takaisin pelaamaan.

http://www.youtube.com/watch?v=tzg2jjH2z8E

Ihminen on yhtä pahasti rajoitettu kuin tuo pieni robotti. Olemme vangittuina käsittämättömän pieneen piiriin maailmankaikkeudessa, ja meillä on hyvin rajallinen kyky yrittää edes ymmärtää kaikkea. Ja hyvin vähän aikaa.

Toisinaan on tämmöisiä aamuja/iltoja :(

Vihaan krapulaa. Mutta sen siitä saa kun viettää yön.... maailmanlopun ravintolassa!

Ihmisillä on hassu taipumus pykätä kuppiloita maailman reunalle ja sen kaltaisiin paikkoihin. Ottaen huomioon maailman ryppyisen luonteen näitä reunoja on vähän joka paikassa, ja niin on ravintoloitakin. Quatermass
Istuimme nahkasohvalla, lasissa halpaa rommia, iskelmät soivat, jutellen hämäräperäisille kulkijoille oudoista maailmankolkista. Kuunnellen heidän tarinoitaan.

Taisinpa innostua karaokea laulamaan jossain vaiheessa. Volga, se oli kestosuosikki eräässä toisessa maailmanlopun ravintolassa jossa muinoin työskentelin. Lähes joka ilta se laulettiin ainakin kerran.
Oma suoritukseni oli varsin perseestä, johtuen ehkä liian vähäisestä määrästä alkoholia.
Muutamaa rommia ja yhtä giniä myöhemmin lauloin Sheikki Ali Hassanin, tämä kuulosti paljon paremmalta ainakin omissa korvissani. Tuntui tuo yleisökin tykkäävän enemmän.

Tunnelma oli katossa aina loppuun asti, jolloin maailma taas tuttuun tapaan räjähti. Täytyi kiittää isäntää ihan kädestä pitäen hienosta illasta.

Erinäisten mutkien kautta olin lopulta kotona aamuyhdeksältä.. ja aloin taas hämärästi tajuamaan miksi en ole niin pitkään aikaan käynyt baareissa: krapula

Nykyään tehdään todella upeita tv-sarjoja. Pari viime aikojen suosikkia ovat Lost ja Dollhouse. Toinen on pitkitettyä hömppää ärsyttävällä ihmissuhdepaskalla, ja toinen mielestäni 2000-luvun paras tv-sarja.

Minulla on omintakeinen tapa katsoa sarjoja, ainakin sellaisia joissa on rikas juoni. Pistän ohjelman vähän väliä paussille ja mietin ääneen juonikuvioita. Yritän päätellä mitä seuraavaksi tapahtuu. Riippuu ihan sarjasta että miltä kantilta juonta täytyy lähestyä. Esimerkiksi Lostin juoni tuntuu olevan rakennettu niin että kehitetään hirveällä tahdilla arvoituksia ja mietitään vasta myöhemmin vastauksia niihin.
Sitten kun joku uusi juonikuvio sattuu sopimaan vastaukseksi johonkin pari tuotantokautta sitten keksittyyn arvoitukseen, katsojalle tulee olo että "onpa nerokas ja pitkälle mietitty juoni!"
Suurin osa arvoituksista jää tietysti vaille vastausta, tai sitten keksitään jotain todella kömpelöä. En nyt ota mitään esimerkkejä etten vahingossa spoilaa juonta keneltäkään.

Dollhouse on ihan eri maata. Sen juonessa on jopa järkeä. Tietenkään oppikirjamaisuudelta ei voi täysin välttyä, vaan tapahtumia yritetään sovitella niin että jaksolla on aina selkeä alku ja loppu. Toivon että televisiotuottajat oppivat aikanaan irtautumaan mokomasta dramaturgiapaskasta, niin että sarjat ja elokuvat alkavat yhä enemmän muistuttamaan todellista elämää kaoottisuudessaan ja arvaamattomuudessaan.
Hum, harhaudun sivuraiteille. Juonikuvioista piti kirjoitella. Mutta kirjoittelenkin nyt lähinnä itselleni, ajatuksiani ylös naputtelen, niin että saatte vain kestää jos jostain ihmeen syystä haluatte lukea.

Niiin. Dollhousen juonta on erityisen mukava miettiä, ja yrittää ennakoida. Toisinaan se on ärsyttävästi helppoa, koska jokin tapahtuma vain ns. kuuluu kaavaan. Toisinaan taas saa päätellä ihan puhtaasti annettujen vihjeiden varassa.
Viimeisin jakso sisälsi monta kiinnostavaa juonenkäännettä, joista pari tuli minulle täysin yllättäen. Monta kertaa pistin paussille ja mietin että mitä seuraavaksi tapahtuu/mitä tuo miettii/mikä on tuon motiivi/yms yms, mutta joitakin juttuja en vain TAJUNNUT ennen kuin ne väännettiin minulle rautalangasta, vaikka ne olivat juuri sellaisia juttuja joita katsojan olisi pitänyt pystyä päättelemään. Argh!

Tarvitsen lisää työtä aivoilleni. En pidä itseäni ihan mahdottoman tyhmänä, mutta viime aikoina on käynyt masentavan selväksi ettei päättelykykyni ole ihan salapoliisin luokkaa.

Mainostakaas siis jotain tv-sarjoja jotka sopivat katselutyylilleni. Ei pliis mitään CSI:n tapaisia trendipoliisisarjoja kuitenkaan.
Niin ja kirjoja myös. En ole eläissäni montaakaan dekkaria lukenut, lukuunottamatta Donald E. Westlaken tuotantoa, jota btw suosittelen kaikille. Hän kirjoittaa usein itse rikollisten näkökulmasta, eikä ollenkaan sellaiseen typerän mustavalkoiseen sävyyn kuin useimmat rikoskirjailijat. Toisin sanoen, Westlaken kirjoissa rikollisetkin ovat ihmisiä. Jos kiinnostaa niin lukekaa vähintään kaikki joiden takakannessa mainitaan muuan Dortmunder. Kaikkien aikojen lempihahmojani.

Mutta, harhailen taas. Antakaa tulla kirjojen ja sarjojen nimiä jos tiedätte jotain. Saa olla muutakin kuin dekkareita, onhan mm. fantasian ja scifin joukossa todella älykkäitä teoksia. Perskeles kun en muista yhden scifikirjan nimeä tai tekijää.. se sijoittui marsiin tai kuuhun, tai jonnekin, aiheena oli vallankumous, ja siinä oli älykäs tietokone. Jos muistatte nimeä niin kertokaa. Kohtuu vanha kirja. Todella hyvä.

Niin ja perhana. Isaac Asimovin kirjat. Lukekaa perkele. Varsinkin Säätiö-saaga. Se oli uskomattoman nautinnollista luettavaa, ja iloisesti rikkoi tuolloisen käsitykseni että vanha scifi on paskaa.(olin käymässä läpi kirjaston scifi-hyllyä, ja petyin useimpiin vanhoihin teoksiin)
Voisikin tänään kipaista kirjastossa jos on sateinen päivä.

Ja ja.. ku nyt kirjallisuudesta tuli puhe, niin on pari teosta joita aina mainostan kaikille. Toinen on John Twelve Hawksin Matkaaja. Levitän sitä kuin hullu saarnamies raamattuaan. Koska, hullun saarnamiehen tavoin uskon että palvomani kirja on hyväksi kaikille.
Matkaaja kuvaa masentavan realistisesti nykyajan valvontayhteiskuntaa, ja mihin suuntaan se on menossa. Höystettynä pienellä salaliittoteorioinnilla ja ripauksella fantasiaa.
Jos olet valveutunut ja seuraat aikaasi, nuo uhkakuvat ovat todennäköisesti jo tuttuja sinulle. Jos olet tyhmä ja sinisilmäinen, se luultavavasti saa sinut ahdistumaan.
Mutta uhkakuvien maalailu ei ole Matkaajan pointti. Vaan se, että aina on olemassa yksilöitä jotka taistelevat valvontakameroita ja piikkilanka-aitoja vastaan. Kirjan maailmassa heitä kutsutaan matkaajiksi. He vaeltavat toisiin maailmoihin ja opettavat sitten ihmisille uusia näkökulmia, uusia tapoja ajatella.
Lähin mieleeni tuleva vastine meidän maailmassamme ovat Madventuresin Riku ja Tunna. Tuo valkeni yhtenä iltana sarjaa katsoessa. Hekin matkaavat, eivät toisiin maailmoihin, mutta toisiin kulttuureihin. Näyttävät että on muitakin tapoja elää kuin länsimaalainen "opiskele, tee töitä, ota asuntolaina, kuole" oravanpyörä. Että on mahdollista elää ilman rahaa ja ostoskeskuksia, ilman kaikkea muovia ja paskaa. Uusia näkökulmia.
Pidän tämän maailman matkaajina myös kaikkia taiteentekijöitä. Muusikoita, kirjailijoita. Taide on kaaosta eli muutosta parhaimmillaan.
(muistuttakaa että kirjoitan joku päivä kaaos-järjestys elämänkatsomuksestani, valaisen tuota taidejuttuakin vähän lisää)

Hyppelen vähän aiheesta toiseen. Minun piti kertoa toisestakin kirjasta. Viivi Hyvösen Apina ja Uusikuu. On hyvin mahdollista että se on paras kirja jonka olen eläissäni lukenut, tosin tuo on niin isosti sanottu että vaatii vielä pohtimista. Mutta vähintään paras muutamaan vuoteen.
Hyvönen on käsittämättömän lahjakas kirjailija. Harvoin on lukeminen tällaista nautintoa. Useimpien kirjojen kohdalla tulee nykyään mielessä punakynättyä tekstiä, ajateltua että onpa kömpelösti kirjoitettu. Koska ne ovat. Kirjoja vaivaa nykyään sama kuin leffoja on vaivannut jo pitkään, sellainen puuduttava kaavamaisuus. Etenkin fantasiaa.
Mutta Hyvönen.. en tiedä miten kuvailisin tuota kirjaa. Parempi etten edes yritä, saisin sen vain kuulostamaan ihan väärältä. Lukekaa itse perkele. Lukekaa! Ette saa jättää tuota väliin jos yhtään arvostatte kirjallisuutta. >:|
Kirjoitin Risingshadowiin taannoin lyhkäisen arvostelun, tosin en siinäkään paljoa enempää sanonut: http://fi.risingshadow.net/?option=com_library&Itemid=67&action=book&book_id=5337

Toinen Hyvösen kirja, Mahlaa suonissaan on kaunein fantasiakirja jonka olen eläissäni lukenut. Kakkoseksi jäit, Tolkien. Kumarra parempaasi.
Sen lukemisesta on tosin jo niin kauan aikaa että en osaa kovin hyvin kuvailla. Täysin erilainen tyyliltään kuin Apina ja uusikuu, mutta sekin ehdoton todiste Hyvösen lahjoista. Arhh. Tunnen ikäänkuin ammatillista kateutta. Haaveilen jonakin päivänä saavan jonkin tarinoistani ihan valmiiksi kirjaksi asti, mutta tällaisten mestariteosten lukeminen saa tajuamaan kuinka paljon minun täytyy vielä kehittyä. Olen halunnut kirjoittaa Hyvöselle ja kertoa kuinka suuren vaikutuksen hän on minuun tehnyt, mutta en oikein löydä sanoja. Ehkä pelkään että hän arvioisi mailini yhtä kriittisesti kuin minä arvioin kaikkia kirjoja. Noh, ehkä kirjoitan vielä joskus. Mutta siihen asti kiitän häntä kertomalla kaikille hänen kirjoistaan, ja ostan nuo molemmat vielä omaan hyllyyni.
Hyvösen esikoisromaania, Etsijää en ole vielä löytänyt luettavakseni. Hän julkaisi sen 14-vuotiaana, miettikääs sitä.

Katseeni harhaili kirjahyllyyn päin, ja muistin yhden trilogian jota aloin vasta lukemaan toiseen kertaan. Jonathan Stroudin Bartimeus-trilogia. Helvetin hyvin kirjoitettua fantasiaa. Sijoittuu Lontooseen, vaihtoehtoiseen todellisuuteen jossa maagit elävät tavallisten ihmisten keskuudessa. Astelema tuo mieleen muuan P-kirjaimella alkavan rupufantasian...
Taidankin vertailla sitä vähän Potteriin nyt kun tuli puheeksi. Toisin kuin Potterissa, Bartimeuksen maailmassa on jopa järkeä. Siellä maagit eivät piileksi kulissien takana, vaan ovat vallan kahvassa. Voldemortin kaltaiset tyypit ovat siellä enemmistö. Ja kuten oikeassakin maailmassa, Bartimeuksen maailmassa noita voldemorteja juhlitaan sankareina. Koska heillä on valtaa.
Pottereissakin osoitetaan selvästi miten korruptoituneita ja vallanhimoisa velhot ovat, mutta silti jotenkin järjettömästi he tyytyvät pysyttelemään sivussa sen sijaan että yrittäisivät hallita maailmaa. Tosin ehkä tämä selittyy sillä että Potterin maailma on muutenkin järjetön. Rowling sortuu samaan typeryyteen kuin useimmat fantasiakirjailijat, hyvän ja pahan käsitteisiin. Ajatukseen että hyvyys ja pahuus ovat muuallakin kuin yksilöiden mielissä.(käsittelen tätäkin vähän paremmin joskus myöhemmin)
Voldemort on ehkä sarjan inhimillisin hahmo.(huom: tuo on minulle haukkumasana) Hänellä on voimaa, joten hän haluaa alistaa muita ja saavuttaa samalla vielä lisää voimaa ja valtaa. Kuten jo sanoin, todellisessa elämässä tuollaisia tyyppejä juhlitaan sankareina, ainakin jos ovat sattuneet pelaamaan korttinsa oikein.(muussa tapauksessa heitä kutsutaan terroristeiksi, mutta he ovat silti täsmälleen samaa maata kuin "sankarit")

Harry on ehkä sarjan kuivin ja hölmöin hahmo. Tyypillinen "hyvis". Normaali ihminen olisi hänen elämäänsä elettyään kehittynyt joko tikittäväksi aikapommiksi(kuvitelkaa kouluammuskelu Tylypahkassa), tai sitten hän olisi oppinut pitämään kunnolla puoliaan, minkä ei tarvitsisi olla ristiriidassa "hyvyyden" kanssa. Mutta sen sijaan hän pysyi koko sarjan ajan itkevänä lössykkänä joka selvisi kaikesta tuurilla tai kavereidensa avustuksella. Ei tuntunut yhtään luonnolliselta tuommoinen hahmon"kehitys".

Hmm, Dumbledoresta itse asiassa tykkäsin. Vaikka hänkin on niin perusperushyvis kuin olla ja voi, niin hän ei tuntunut yhtään ontolta. Epäihmismäiseltä ehkä. Hirmuisen voimakas ja mahtava, ja siitä huolimatta pyrki auttamaan ihmisiä sen sijaan että olisi kahminut lisää valtaa. Tuollaisia ihmisiä on, vaikka he ovatkin valitettavasti vähemmistö.
Ja tähän väliin täytyy selventää yhtä seikkaa. Yksi vanhimmista lempinimistäni on Albus. Se EI OLE peräisin typeristä Potter-kirjoista! Ei, vaikka pidänkin Dumbledoren hahmosta. Otin sen lempinimekseni jo kauan ennen kuin kuulinkaan koko kirjoista. Albus on latinankielinen sana johon etunimeni pohjautuu.


Tulipa kirjoitettua. Dollhousen juonesta piti vain läpistä. Arvatkaa olenko rasittavaa juttuseuraa humalassa. Kerran selitin tuntikausia Cthulhusta parille kaverille. Siinä humalan asteessa tuo mytologia oli minulle totisinta totta, ja siihen sävyyn siitä paasasinkin. "Hän tulee!"
Armeliaasti he eivät piikitelleet siitä ikinä jälkeenpäin. Tai ehkä se johtui siitä että hölmöilin paljon muuta tuon illan aikana, ja niistä oli hauskempi puhua.
Ai perkele. Minulla on ikävä teitä. En mainitse nimiä, mutta tiedätte jos jollain ilveellä osuitte vahingossa lukemaan tämän, mikä on epätodennäköistä. Äänekoskella oltiin tuona Cthulhu-iltana. En tiedä miksi edes mainitsen siitä, kun ette kuitenkaan edes käytä irc-galleriaa. Mutta en tiedä miksi kirjoitin muutenkaan näin pitkästi. Olen valvonut koko yön aivot upotettuna fiktion mereen.

Ja se on jo aamu. Phuh. Oli tarkoitus käydä labrassa ja kirjastossa kun säätiedotus lupaili sadetta. Mutta eipä ropise vielä. Olen ikävöinyt sadetta koko talven. Aaaah. Ikävöinyt sitä kun kengät ovat niin täynnä vettä että lotina käy, märät farkut hiertävät kipeitä jälkiä epämukaviin paikkoihin, sade vain yltyy ja kotiin on vielä pitkä kävelymatka.. ahhhhhhh.
Tosin kaikista mieluiten ihailen sadetta jostain suojasta. Sateella on niin elävä olo, jopa keskellä päivää. Muutoin on päivällä yleensä paska olo.

Tulin ajatelleeksi jotain yhtenä päivänä.
Jotkut ihmiset näyttävät selvästi nauttivan aurinkoisista päivistä. Heillä on tuollaisina aikoina tavallista parempi olo. Minä taas olen aivan perseestä päivällä, etenkin mitä aurinkoisempaa on. Voimat ovat täysin poissa, ajatus ei kulje yhtään, ei jaksa tehdä mitään.
Mutta viileinä ja sateisina päivänä, tai aivan erityisesti yöllä, silloin olen täynnä energiaa, ajatus juoksee nopeaan ja kaikki aistit tuntuvat terävemmiltä.
Mietin että jos kyseessä on jonkinlainen vaihtokauppa. Hellepäivinä minunkaltaisistani ihmisistä imetään voimaa, ja se voima siirtyy noille päiväihmisille. Ja muina päivinä taas heistä imetään voimaa, ja me sateesta ja öistä nauttivat saamme sen voiman.

Tietenkään tuossa ei ole järkeä kun sitä ajattelee yhtään laajemmin. Mutta hauska ajatus silti. Varmasti on niitäkin ihmisiä joilla on hyvä olo joka säällä ja vuorokaudenaikana. Mutta minä en ole sellainen.

Yövirkeydestä tuli vielä mieleen yksi juttu. Psykologini jankuttaa kivenkovaan että minun kuuluisi yöllä tuntea itseni väsyneeksi, että tämä nykyinen rytmini ei muka ole luonnollinen. Hän aina perustelee vetoamalla nimettömiin tutkimuksiin. En äkkiseltään selaamalla löytänyt mitään tuollaisia tutkimuksia. Auttakaas nyt viisaammat minua, onko muka totta että ihminen on geneettisesti päiväeläjä? Että vastakkainen vuorokausirytmi olisi muka epäluonnollista?
Koska aika perkeleen luonnolliselta tämä minulle tuntuu. On aina tuntunut. Mutta yritäpä selittää se "ammattilaisille"... Koska potilas eli hullu on aina väärässä.
Pidän psykologiaa enimmäkseen höpötieteenä, mutta ainakin se opettaa hankalia argumentteja. "Sinusta tuntuu tuolta koska HALUAT uskoa niin." Tuo sääntö pätee tietysti vain silloin kun se tukee psykologin kantaa. Itse asiassa, psykologiassa itsessään varmaan käsitellään tuota kuviota, miten henkilö vääntelee ja kääntelee kaikkia faktoja niin että ne sopivat hänen valmiiseen kantaansa. En ole vaivautunut osoittamaan psykologille että hän tekee tuota, koska siitä ei olisi mitään hyötyä. Enkä ole hyvä puhumaan, siis ääneen, sekoan sanoissani helposti, ja niinpä minut on helppo kampittaa suullisessa väittelyssä.
Myönnetään että sorrun itsekin toisinaan tuohon mainitsemaani toimintamalliin. Yritän vältellä sitä, yritän tarkastella ajatuksiani ja toimiani kriittisesti, mutta silti aina sorrun johonkin tyhmään. Ja aina välillä sitä ikäänkuin "herää", tiedättekös, ja huomaa missä kohti on mennyt vikaan. Pelkään vain aina etten herää tarpeeksi usein. Tai mikä pahinta, että olisin koko aikaa vain hämännyt itseäni, että nuo niinsanotut heräämiset olisivat vain kuvitelmaa ja oikeasti olisin käyttänyt niitä pönkittämään mahdollisesti harhaisia ajatuksiani. Miettikää että näette unta, ja sitten uneksitte että heräätte. Mutta ette olekaan hereillä. Yritätte herätä aina uudestaan ja uudestaan, mutta se onkin vain unta joka yhä jatkuu.(ah, tästä pääsisinkin muuten aika kiintoisaan aiheeseen, kirjoitan siitä joku ilta oikein pitkästi)

Mietin että ehkä jossain noiden loputtomien heräämisten jälkeen tulee se mitä jotkut ovat kutsuneet valaistumiseksi. Se kun herää oikein kunnolla. Mutta en ole varma haluaisinko edes pyrkiä siihen pisteeseen. Jotkut asiat elämänkatsomuksessani eivät perustu niinkään faktoihin, vaan siihen mitä haluan uskoa. Ja se on hyvä niin. En halua luopua niistä asioista. Yritän silti olla sokaistumatta niistä. Uskon onnistuneeni siinä tähän asti.

Hrmh. Piti lopettaa kirjoittaminen jo ajat sitten, mutta yhä vain jatkuu. Hyvin harvoin kirjoitan näitä mietteitä kaikkien silmille.

Nyt voisi lähteä etsimään aamupalaa.

Lukekaa ne kirjat.

Albus sanoo (5:54):
Mitäs kokkareet?

Annika sanoo (5:55):
Niin, niistä kokoomusnuorista. Ne tuli tupakkakoppiin (jonka lattialla istuin kahvia ryystäen) kauluspaidat&puvuntakit päällä, ne puhu kirjakielellä konjakista ja politiikasta, arvosteli tarja halosta kauheen tärkeen kuulosena ja mietti vaaliliittoa sdp:n kanssa

Albus sanoo (5:55):
Asdghaha : DD

Annika sanoo (5:55):
Naureskelin niinalle siinä kopin lattialla, ja ne alko näyttää vähän pahastuneilta kun hihittelin niitten jutuille

Annika sanoo (5:56):
Sit siihen tuli konnari, ja se sano sinne herra konjakille että "mitenkän sulla on tupakki huulessa kun juniorilipulla matkustat" ja mä meinasin kieriä naurusta kun se jätkä ihan kauhuissaan yritti välttää sakkoja ja henkkarien näyttämistä

Annika sanoo (5:57):
No, se oli sit 15v, ja se ei olis halunnut näyttää henkkareitaan sille konnarille kun luuli että tulee poliisijuttu

Annika sanoo (5:57):
Ja paras tulee nyt:

Annika sanoo (5:59):
Liityin sit niitten politiikkakeskusteluun ja väittelin niiden kanssa, ja sit ne vähän ajan päästä kysy että olenko keskustalainen vai kokoomuslainen. Virnistin ja sanoin; on se ihme jos ei ole tullut selväksi että kannatan vasemmistoa. Pojat meni ihan lukkoon No, ne yritti vaihtaa puheenaihetta; "Missä lukiossa opiskelet"? -No, minä olin amiksessa, mutta jätin kesken, ja nyt olen töissä hesellä

Annika sanoo (6:00):
Ne ei näyttäny tajuavan, että ihmiset jotka ei käy lukiota ja kannata pikkuporvarillisia puolueita, osaa väitellä politiikasta. Tai että ketään "amista" edes kiinnostais politiikka.

Annika sanoo (6:03):
Ne jutteli myös tosi tärkeinä siitä, miten hankalaa on olla kokoomusnuori alueella jossa melkein kaikki kannattaa sdp:t

Annika sanoo (6:03):
Voi miten kamala kohtalo nuorilla kokkareilla


-Mut sitten tuli huono omatunto tästä merkinnästä kun:

Annika sanoo (6:10):
Tähän perään mainittakoon, että ne oli kyllä mukavia poikia eikä yrittäneetkään vittuilla niinkun jotkut "vanhemmat" olisi yrittäny.


-Tosin ei näköjään tarpeeksi huono omatunto.

http://www.vgcats.com/comics/?strip_id=280

"We didn't spend years as a social outcast to watch you assholes fuck this up.
WE memorized the ultra combos.
WE wrote down pages of passwords.
WE defeated the robotmasters, knocked out Tyson, and SAVED THE FUCKING PRINCESS."

Itsehän olen NES/SNES/Sega sukupolvea. Toisaalta en suhtaudu yksinomaan negatiivisesti pelimaailman uusiin tuuliin. Hyvä vain että saadaan yhä useampi kansalainen koukutettua wiin kaltaisten lelukonsoleiden avulla. Lisää rahaa pelimaailman jumalille, parempia pelejä meille.

Ja oikeastaan olen ihan paska pelaaja. Tai korkeintaan keskinkertainen. Riippuu pelistä. Useimmissa pelaan helpolla tai normal-tasolla, jos vaikeustasoa vain voi säätää. En halua haastetta, haluan että pelaaminen on MUKAVAA.
Mutta siitä huolimatta hakkasin aina verisuonet pullistellen läpi kaikki lapsuuden vanhat pelit, useampaan kertaan.(paitsi Solomon's Keyn, turhauduin)
Ja niitä salasanapapereita oli vitunmoinen kansio täynnä. Varsinkin Kid Icaruksen salasanat olivat romaanin pituisia, ja voi perse jos oli yksikin merkki mennyt väärin niin argdggddh.

Wizards & Warriorsissa oli se suunnattoman vittumainen luurankobossi. Ensin se oli ihan pikkuruinen, ravasi ympäri huonetta ja heitteli luita. Vähän aikaa mätettyä se kasvoikin isommaksi, ja sitten aina vain isommaksi, kunnes juuri ja juuri pystyi hyppäämään sen yli.
Ja kun pelaajan health-mittari tippui tarpeeksi alas, sinällään siedettävä pomomusiikki vaihtui korviasärkevään kilkatukseen joka muistutti että kohta lähtee henki.

Kid Icaruksen linnakentissä oli jotain kauheita akkoja jotka heittelivät tossuja. Jos sellainen osui pikku enkelimme päähän, tämä meni ihan täydellisen avuttomaksi, ja tossu oli poistatettava lääkintäasemalla joka oli tietysti helkkarin kaukana.

Olen pelannut niin monen miljoonaa peliä läpi elämäni, mutta ei tähän hätään muistunut mieleen enempää ärsyttäviä kohtia. Silti yhtä kaikki muistelen noita hetkiä kaiholla. Lopulta aina sain luurangon hengiltä, ja sitten ei ollut enää pitkä matka pelin läpäisyyn. Lopulta pääsin hiippailemaan tossuakkojen ohitse, ja sain linnan bossin nujerrettua. Ja sitten pelasin samat pelit läpi taas uudestaan.
Mentiin kerran Kid Icarus kolme kertaa peräkkäin läpi nähdäksemme tapahtuiko jotain erikoista.

Ja lopuksi haluan tunnustaa jotain. Jotkut elämäni parhaista hetkistä olen viettänyt pelien maailmoissa.
Onpa surullista, tokaisee joku idiootti. Eikä vitussa ole. En kadu yhtään.