IRC-Galleria

Ah, ihana ilma ulkona. Sataa ja ilma on epätavallisen lämmintä. Olin meinannut mököttää koko illan Kievarin koneella istuen mutta muutin mieleni heti kun avasin ulko-oven.
Takaisin sisälle vaihtamaan farkkutakki sadetakkiin ja ulos sateeseen.

Vetelen pyörällä suurimman osan matkasta hymyillen haikeasti vastaan käveleville kummituksille. Sade ei niitä haittaa, kuten ei minuakaan vaikka housunlahkeet kyllä kastuvat takista huolimatta.

Tulen erääseen pieneen varjoisaan puistoon, penkillä istuu kaksi surullista kummitusta. Jätän pyörän vähän matkan päähän katokseen. Kävellen on paljon mukavampi mennä nyt, helpompi keskittyä kaikkeen ilman renkaiden rahinaa.

Varjoisan alueen reunalla katselen tyhjää katua kumpaankin suuntaan. Katulamppujen kuparinen valo saa sateisen asfaltin hohtamaan elävänä, yöllä on täälläkin paljon kauniimpaa kuin päivällä.
Entinen kotitaloni murjottaa kadun päässä ja ajattelen lähteä sitä kohti, mutta hiljainen ääni päässäni kieltää ja käskee lähtemään eri suuntaan. Yritän kysyä miksi mutta se pysyy vaiti. Kuten aina.
Selvä sitten, lähden kävelemään toiseen suuntaan. Katu on edelleen autio ihmisistä, ainoastaan äänettömät kummitukset vaeltavat edestakaisin minua huomaamatta.
Hakeudun silti talojen varjoon, paljon mukavampi olla kuin kirkkaiden lamppujen alla vaikka kauniita ovatkin.
Tulen aidanraosta taas valoisaan, läheiseltä huoltoasemalta kuuluu ihmisten juttelua. En kaipaa seuraa nyt joten kierrän aseman.

Kulkuni on päämäärätöntä, nautiskelen vain sateesta ja menen minne askeleet kuljettavat.
Toisinaan Ääni ehdottaa suuntaa johon kävellä ja tottelen, huomaan päätyneeni alikulkutunneliin sateensuojaan. Tunnelin kattolamppu valaa pehmeän oranssia valoaan joka piirtää kummitusten ääriviivat näkyviin. Jotkut niistä kulkevat loputtomasti tunnelin läpi matkallaan ajan halki, jotkut ovat pysähtyneet lukemaan seiniltä kirjoituksia jotka ovat ajat sitten pyyhkiytyneet pois.

Jatkan matkaani. Yhtäkkiä valoisa katu masentaa minua ja harkitsen hetken josko valitsisin syrjäisemmän reitin, Ääni ei sano tällä kertaa mitään. Päätän että olen liian laiska tekemään pidempää lenkkiä joten kävelen kirkkaiden lamppujen alla ohi baarin jonka edustalla nyt arkiyönäkin mölyää nuoria juoppoja. Juopot eivät ole ollenkaan tietoisia kahdesta luonaan seisovasta kummituksesta, vaan eivätpä kummituksetkaan välitä heistä.

Mieleni alkaa tehdä kupillista kuumaa kahvia joten suuntaan kulkuni erään grillikioskin luokse. Vaan kioski on kiinni, harmillista. Mieleeni tulee toinen paikka joka saattaisi olla auki vielä tähän aikaan mutta sinne on liian pitkä matka. Haukottelen ja päätän pikkuhiljaa suunnata kotia kohti.
Kipitän kadun yli varjoisalle kujalle ja hetken välähdyksen ajan näen kaksi kummitusta juoksemassa tien yli juuri tässä samassa kohtaa.

Värisen takkini alla, en kylmän vaan muistojen takia. En kestä jäädä tälle kujalle pidemmäksi aikaa vaan kävelen eteenpäin taas tutulle entiselle kotikadulle. Vanha kotitalo on aivan vieressä mutta lähden kävelemään toiseen suuntaan, kohti puistoa, vaikka Ääni ei tällä kertaa mitään sanonutkaan.
Puistossa irroittaessani pyörää lukosta Ääni kuitenkin havahtuu taas. Pidä kiirettä, se sanoo. Lähde pian.
Säikähdän jostain syystä, vaikka Ääni kuulostaakin yhtä tunteettoman hiljaiselta kuin muulloinkin on sen viestissä jotain pelottavaa. Lähde, se sanoo taas.
Yritän turhaan kysellä lisää, sisäinen Ääneni ei puhele mitään ylimääräisiä. Saan vastaukseksi vain epämääräisen vaikutelman, ajatustakin ohuemman, että jokin on lähtenyt tulemaan minua kohti.
Polkupyörä tuntuu yhtäkkiä hyvin kömpelöltä kun yrittäessäni saada sitä ulos katoksesta ja liikkeelle, olen kuitenkin nyt erittäin kiitollinen etten tullut jalan. Vilkaisen vielä pimeään puistoon vaikka tajuankin etten näkisi seuraajaani edes päivänvalossa.
Lähde, Ääni sanoo taas samalla tyynellä sävyllään ja lähden sotkemaan melkein pakokauhuisena. Äänestä on mahdotonta erottaa pelkoa tai kiihtymystä mutta jo se että toisti sanansa noin monta kertaa saa minut kauhistumaan.

Rauhoitun hieman kun pääsen kauemmas puistosta ja painostava tunne hellittää. Ääni ei enää kehota minua kiiruhtamaan ja saan vaikutelman että karistin uhkaavan entiteetin kannoiltani.
Olen kuitenkin säikky koko kotimatkan ja vilkuilen koko aikaa taakseni ollen usein vähällä kaatua. Lopulta Ääni käskee minun pitää katseeni tiessä mikä onkin hyvä idea sillä sateinen asfaltti on liukasta.

Kievarin kaikki ikkunat ovat pimeinä saapuessani joskin jonkun oudon näköharhan takia päivähuoneella näyttää olevan valot. Lähemmäs päästyäni totean paikan kuitenkin pimeäksi, varmastikin katulampun valoa vain. En vaivaudu lukitsemaan pyörää täällä, jätän sen vain oven eteen ja tulen sisään päivähuoneena tunnettuun tilaan jossa tämäkin tietokone sijaitsee. Tutun pakkomielteen vallassa kierrän ensin tutkimassa kaikki tilat puuverstasta lukuunottamatta ja suljen kaikki ovet jäljessäni.
Pakokauhu ei ole vieläkään täysin hellittänyt vaikka jo reilun tunnin olen täällä lämpöisessä hämärässä saanut istuskella.

En luultavasti uskalla jättää päivähuonetta ennenkuin aurinko nousee. Kieron mieleni syvyyksistä nousi esiin uhkaava ajatus jostain pimeässä asunnossani odottavasta pahasta ja vaikka Ääni ei vahvistanutkaan vainoharhaista epäilystä, olen silti yön tapahtumien johdosta liian hermona.

Nyt turvalliseen paikkaan päästyäni toinen ääni on herännyt päässäni, ei Ääni vaan pelkkä ääni, ja yrittää saada minua uskomaan että kokemani kauhu johtui vain ylivilkkaasta mielikuvituksestani eikä oikeasti olisi ollut mitään pelättävää. Jätän tuon puheen omaan arvoonsa, olen tottunut luottamaan Ääneen vaikka en aina sen neuvoja ymmärräkään.

Aamulla yön muisto on hiipunut enkä varmaankaan kykene enää ymmärtämään miksi pelkäsin. Siksi kirjoitan nyt kun tunnen kauhun maun vielä, ja kirjoitan tänne jotta te voitte lukea ja selittää sitten viisaasti kuinka hölmö minä olenkaan kun tuommoisia ääniä kuuntelen ja näkymättömiä asioita pelkään.

Äh. Meinasin kirjoittaa teille vielä pitkän saarnan mutta en jaksakaan, tuskinpa kukaan jaksaa edes lukea tänne asti. Hyvää yötä.