IRC-Galleria

http://www.hs.fi/matka/Onko+meill%C3%A4+Suomessa+v%C3%A4%C3%A4r%C3%A4%C3%A4+oopiumia/a1365747092941

"Ehkä meillä olisi hauskempaa, jos kansamme oopiumia olisi ollut väkipakolla iskostetun kristillisyyden sijaan kalevalainen usko."

Dear Mr. Brown,
One day I’ll be you and
Although I’m only eight now,
You need to hear my rules
Never stop playing
Never stop dreaming and
And be careful not to
Turn into what I’d hate




Mikä on aika hyvä elämänohje kaikille. Paitsi niille jotka oikeasti haluavat elää vakavasti ja olla mieluummin postimerkinpainajia tai laatikkotehtaan liukuhihnanvalvojia kuin ilmalaivapiraatteja.

Kirjoituskurssilta on jäänyt vihkoon valtavasti tarinanpätkiä, ja sain hiljattain pähkähullun idean: voisin tehdä niistä lyhyitä kuunnelmia. Tässä ensimmäinen yritys: https://dl.dropboxusercontent.com/u/65536448/loppu.mp3

Palautetta saa antaa. Tiedän että ainakin artikulointia voisi opetella.

(ei, en ole harkinnut kuolevani lähiaikoina tai mitään. tuo nyt vain sattui olemaan vihkossa ensimmäisenä.)

Siltä varalta että joku on missannut tämän artikkelin, mainostan: http://www.hs.fi/elama/Juuso+Kekkosen+tytt%C3%B6yst%C3%A4v%C3%A4st%C3%A4+tuli+poikayst%C3%A4v%C3%A4/a1377665589252?ref=hs-art-top-3

Vaikka välillä meinaa mennä usko maailmaan ja etenkin suomeen, niin se kuitenkin palautuu aina tällaisten pienten juttujen ansiosta. Ihan vain siksikin että elämme jo aikoja jolloin tuosta aiheesta voi kirjoittaa noin kiihkottomasti ja asiallisesti. Vaikka ihan varmasti monessa kodissa kyllä nyt kiihkoillaan ja imetään kahvia sieraimiin kun herneet loppuivat.

Vielä on tietty ihan vitun pitkä matka, ja kaikenlaisia ikäviä lieveilmiöitä tulee esiintymään, johtuen ihmisten taipumuksesta mennä kaikessa ääripäistä toiseen (esim. heterofobia ja muu "positiivinen" syrjintä), mutta lopulta aallot tasoittuvat ja uskon että maailma on muuttumassa liberaalimpaan ja avomielisempään suuntaan. Ehkä joskus 100 vuoden kuluttua jokaisen vähemmistöryhmän ei tarvitse erikseen taistella paikkaansa yleiseen hyväksyntään, vaan on ihan itsestäänselvyys että silkka erilaisuus ei ole syy vihaan.

Alan joskus seuraamaan jotain fiktiota hyvin pienistä syistä. Luin joskus aikoinaan Soul Eaterista jossain ja se ei kuulostanut kiinnostavalta. Sitten kuulin hiljattain että ihana Laura Bailey on englanninkielisten ääninäyttelijöiden joukossa - pitihän se katsastaa. Ja tykästyin pirusti.

Premissi on pöhkö: demonit uhkaavat maailmaa, joten itse Kuolema on perustanut koulun jossa hän opettaa porukkaa taistelemaan näitä vastaan. Kuolema tykkää lyödä ihmisiä. Kuolemalla on poika nimeltä Death the Kid.

Hahmot ovat pintapuolisesti tyypillisiä naurettavan cooleja animesankareita, mutta ihanan viallisia sellaisia. Death the Kid on symmetriaan pakkomielteisesti suhtautuva perfektionisti. Jos tukka ei ole justiinsa hyvin, hän tuntee itsensä hirveäksi epäonnistujaksi.

Suurenmoinen Black Star on mahtavan leuhka ja itsevarma, ja täysin sokea ajatukselle että voisi olla olemassakaan jotain mihin hän ei pystyisi. Faktat eivät horjuta hänen määrätietoisuuttaan tippaakaan.

Kivaa on myös se, että tässä ei hukata aikaa paskanjauhantaan siitä, miten pareina työskentelevät hahmot voitttavat toistensa luottamuksen. He ovat tunteneet toisensa jo hyvän aikaa ja luottavat toisiinsa valmiiksi, hyvä. Jännitettä voidaan tehdä oikeasti kiinnostavista asioista.

Tässä on myös hirveät määrät animelle tyypillistä sekoilua, jota yleensä en jaksa, mutta tämä sarja kuuluu joidenkin yhden käden sormilla lueteltavien tapausten joukkoon joissa sekoilu ei ärsytä minua tippaakaan, päinvastoin jopa viihdyttää. Ja ilman sekoilua naurettavan coolit hahmot olisivat juuri sitä; naurettavan cooleja, ja se olisi tylsää. Tykkään hahmoista jotka uhoavat hirveästi ja kuitenkin möhlivät joskus.

http://www.slate.com/blogs/browbeat/2013/08/27/bill_watterson_s_cartoonist_s_advice_in_comic_form_by_zen_pencils_aka_gavin.html#

Jaa että mitäs perjantaihini? Ei tässä mitään. Pakenin alasti alieneiden tukikohdasta, sitten Keith David pelasti minut avaruusalukseensa ja lensimme avaruusromun keskellä samalla kun aluksen radiosta soi what is love.

Ainiin, olen myös yhdysvaltain presidentti.

Pari hyvää artikkelia naishahmojen käsittelystä fiktiossa. Paljon samoja juttuja joista itsekin tykkään aina jupista:

http://thezoe-trope.blogspot.ca/2013/08/real-girls-fake-girls-everbody-hates.html
http://www.newstatesman.com/culture/2013/08/i-hate-strong-female-characters

Normaalisti minulla olisi aiheesta paljon pälätettävää mutta nyt väsyttää, ja tuo sarjakuva sanoo muutenkin kaiken tarpeellisen.

Yhtä elokuvahistorian hienoimmista kohtauksista jaksaisi muutenkin katsella pituudeltaan moninkertaiseksi miksattuna, mutta yksi kommenteista antaa ihanan ja surullisen vaihtoehtoisen tulkinnan jonka myötä tämä muuttuu vielä hienommaksi: "If you think of it in a way that Arnold just has an OCD problem, the video becomes heartfelt and sad."

Ja siltähän tuo vaikuttaa kun sitä nyt katsoo. :( Arska-parka joutuu pukemaan varusteet päälleen tuhanteen kertaan koska kaikki täytyy tehdä ihan tietyllä tavalla.

Pakko-oireet ovat perseestä.