IRC-Galleria

Hain juuri pyykkiä ja pysähdyin pitkäksi aikaa ulos istumaan. Siellä on niin kaunis yö. Harmittaa että ehdin jo ottaa unilääkkeen, olisin muuten lähtenyt pitkälle kävelylle. Käsittämättömän upea ilma. Päivällä ei ikinä ole näin kaunista.

Niin monet ihmiset ovat tolkuttaneet minulle että päivärytmini on väärin, että olen melkein jo alkanut itsekin uskoa siihen. Että ihmistä pitäisi nukuttaa yöllä, ja päivällä pitäisi olla virkeä. Olen yrittänyt jumalauta! Koko vitun elämäni nukkunut yöllä ja ollut hereillä päivällä, vaikka aina olen ollut pimeän aikaan virkeämpi. Koulu meni päin persettä koska olin kaiken aikaa niin vitun väsynyt koska piti elää luonnollisen rytmini vastaisesti.
Kaikki omakohtaiset kokemukseni puhuvat sen puolesta että minä ihan oikeasti olen virkeämpi yöllä, ja päivällä minua väsyttää ja on muutenkin huono olo. Mutta tätä on aivan mahdotonta saada tungettua "ammattihenkilöiden" nuppiin, koska "ihmisen luonnollinen päivärytmi lässynlässynlää."

Ärh. Olisi vielä paljon sanottavaa, mutta lääke alkaa jo tylsyttämään terää. Ja raivokin laantui. Miksi aina raivostun kaikesta? Nytkin olin ensin haltioissani upeasta yöstä, mutta sitten siirryin taas ajattelemaan ärsyttäviä asioita.
En pysty jatkamaan tältä erää vaikka haluaisinkin. Pitikin ottaa tuo pilleri. :D Hyvää yötä.

Koska irc-galleria ei jostain syystä anna lisätä videoita(ehkä rakeisuusfiltteri ja äänenlaadunheikentäjä ovat epäkunnossa) niin tässä youtube: http://www.youtube.com/watch?v=EXm5oV-DSSE

(saatte myös pienen kuvan, havainnollistus miltä näytän näitä raivoamistekstejä kirjoittaessa)

Monia vuosia sitten kulutin yläasteen kuvistuntia lukemalla muumipeikko-sarjakuvaa parhaan kaverini kanssa. Luettiin samaa matkaa ja naurettiin aina samoissa kohdissa. Yksi erityisesti mieleen jäänyt kohtaus oli kun Muumipappa opetti jollekin pennulle viinankeiton salaisuuksia: "Hiiva on tärkein!"
Se oli parhaita hetkiä tuolta elämäni paskimmalta aikakaudelta. :)

Nuo vanhat muumit ovat muutenkin rautaa. Suurin osa piirrettyjen muumien tarinoista on matkittu sarjakuvista, mutta ne on vesitetty ihan täysin. Alkujaan rempseän anarkistiset ja elämästä nauttivat muumit muutettiin ärsyttäviksi läskeiksi. No niiskuneiti nyt oli aina sellainen typerä itkupilli. Vanha Nipsu oli kunnon roisto, aina yrittämässä keksiä uusia epärehellisiä keinoja rahan ansaitsemiseen.
Haisulikin oli tietysti roisto, mutta sellainen KUNNON roisto! Piirretyssä hänestä oli väkisin leivottu "pahis", eli siis annettu hänelle ikäviä piirteitä jotta katsojat inhoaisivat häntä. Alkujaan hän oli rikollisista tavoistaan huolimatta ihan mukava, ja he olivat poliisipäällikön kanssa melkein kuin kavereita, vihollisuudestaan huolimatta.
Mutta ei, eihän se vain käy päinsä että joku pahis voisi olla kiva. :( Pennuthan voisivat vaikka luulla että maailma ei olekaan mustavalkoinen!
Joten ei myöskään käy että pappa keittelee pontikkaa, tai että koko muumiperhe kiertää veroja ja suhtautuu lakiin muutenkin huolettomasti. Ei, pistetään paskaksi koko maailma, lasten parhaaksi.
Ilmankos nuoriso on niin perseestä kun ovat saaneet katsottavaksi tällaisia valmiiksi pureskeltuja lastenohjelmia

No okei, monet omista suosikkipiirretyistäni olivat ihan yhtä mustavalkoisia. Esim Prätkähiiret. Oikeastaan se oli aivan idioottimainen sarja. Prätkähiiret Marsista? Häh? Taistelemassa Lalli Leipäjuusto nimistä Plutolaista valloittajaa vastaan?
Mutta siinä oli sitä jotain, tiedättekö. Ja ainakaan se ei ollut pehmitetty versio mistään alkujaan nerokkaasta ja omaperäisestä tuotoksesta, kuten muumilaakson tarinat. (Prätkähiiretkin kyllä raiskattiin tekemällä siitä uusi versio joka oli Perseestä)

Yhä tämänkin ikäisenä pidän kovasti Prätkähiiristä, tosin nykyään syynä taitaa olla enimmäkseen suomenkielinen dubbaus. En halua edes kuulla alkuperäisiä ääniä, ne eivät mitenkään voi olla näin mahtavat. Lempilauseitani on Leipäjuuston vahingoniloisella äänellä tokaisema "Todellisuus kolhii."
Ja tietysti hänen lukemattomat ihanat haukkumasanansa, yleensä osoitettu uskolliselle Rasvanahalle.
"Senkin tynnyri!"
"Senkin meetwursti!"
"Senkin öljykatastrofi!"
"Mitä sinä urkupilli urputat?"
Ja Nuikki sanoi Rasvanahalle aika nätisti yhdessä jaksossa. "Senkin keskiaikainen torvitaulu!"

Millä periaatteella tämä siis on taidetta mutta muumilaakson tarinat paskaa? Sillä että minä sanon niin. Minä määrittelen taiteen itselleni.
Minulle lempitaiteilijani Karbon työt ovat suurempaa taidetta kuin joku perkeleen Mona Lisa, huolimatta siitä että hän piirtää photoshopilla.
Tim Burtonin Painajainen Ennen Joulua on vaikuttavampi elokuva kuin Citizen Kane.(jota en ole edes nähnyt, mutta sanon silti näin)
Neil Gaimanin Sandman on merkittävämpi kirjallinen teos kuin Seitsemän veljestä. (sarjakuvat OVAT kirjallisuutta)
World of Goon pelimusiikit ovat sävähdyttävämpiä kuin mikään Mozart tai Beethoven.
Principia Discordia on ylentävämpi ja viisaampi uskonnollinen teos kuin raamattu tai koraani.
VOGONIEN RUNOUS on parempaa kuin suurin osa kaikesta julkaistusta runoudesta antiikista nykyaikaan.

Räyhäisin vielä vähän kuuluisista filosofeista ja psykologeista, mutta joutuisin myöntämään etten ole lukenut heitäkään, ja toisaalta en keksi vastaesimerkkiä. Enkä arvosta kumpaakaan tieteenalaa tarpeeksi jotta jaksaisin yrittää etsiä sellaisia.

Joku päivä voisin kirjoittaa suhteestani psykologiaan, tuohon höpötieteistä raivostuttavimpaan. Se on raivostuttavaa siksi että sitä ei tunnusteta höpötieteeksi, ja toisekseen siksi että toisinaan psykologian esimerkit jopa näyttävät oikeasti toimivan. Jälkimmäinen tosin johtuu vain ihmisten taipuvaisuudeta aivottomuuteen.
(hah, kertokaa jos jossain psykologian kirjassa on malliesimerkki minusta, yksinäisestä hullusta joka raivoaa omaa erinomaisuuttaan ja sitä miten perseestä psykologia ja kaikki muut ihmiset ovat, niin saatan ehkä vähän korjata käsityksiäni. mitään en tosin lupaa.)

[16:23] <ZerOmega> M
[16:23] <ZerOmega> C
[16:23] <ZerOmega> A

[17:03] <Juntti> A
[17:03] <Juntti> N
[17:03] <Juntti> A
[17:03] <Juntti> L

[17:17] <ZerOmega> Y
[17:17] <ZerOmega> T
[17:17] <ZerOmega> I
[17:17] <ZerOmega> C
[17:17] <ZerOmega> A
[17:17] <ZerOmega> L
[17:17] <ZerOmega>
[17:17] <ZerOmega> T
[17:17] <ZerOmega> H
[17:17] <ZerOmega> I
[17:17] <ZerOmega> N
[17:17] <ZerOmega> K
[17:17] <ZerOmega> I
[17:17] <ZerOmega> N
[17:17] <ZerOmega> G

[18:29] <RevPulppu> Y
[18:29] <RevPulppu> T
[18:29] <RevPulppu> I
[18:29] <RevPulppu> C
[18:29] <RevPulppu> A
[18:29] <RevPulppu> L
[18:29] <RevPulppu> ?

[18:29] <Evangel_> A
[18:29] <Evangel_> n
[18:29] <Evangel_> a
[18:29] <Evangel_> l
[18:29] <Evangel_> y
[18:29] <Evangel_> t
[18:29] <Evangel_> i
[18:29] <Evangel_> c
[18:29] <Evangel_> a
[18:29] <Evangel_> l

[18:29] <RevPulppu> A
[18:29] <RevPulppu> H
[18:29] <RevPulppu> !

(kuva Carmageddonista)

Minun ei pitäisi pelata Burnout Revengeä. Voin vain kuvitella miten hallaa tekee sydämelle olla tunnin, parin pelisession ajan jatkuvasti VALTAVAN RAIVON kourissa.

Parhaimmillaan se on ihan vitun ihan ihana ja tyydyttävä peli. Xboxin ostettuani etsin pitkään jotain itselleni sopivaa autopeliä, mutta ne olivat vain toinen toistaan paskempia. Project Gotham Racing, Need for Speed Underground, Need for Speed Underground 2, Forza Motorsport.. varmaan ihan kivoja niille jotka tykkäävät autoista, mutta minä en. Quantum Redshift oli paras, semmoinen Wipeoutin tyylinen jossa huristellaan omituisilla avaruusmopoilla, mutta siihenkin kyllästyi nopeasti.

Inhoan autoja, mutta tykkään kaahailusta. Carmageddonit olivat minulle aika täydellisiä pelejä silloin aikanaan. Carmageddon 2 päihittää nykyajan autopelit hyvin monessa suhteessa. Esim onko se niin vitun vaikea antaa pelaajan etsiä oikoreitit ihan vapaasti, melkein joka ikisessä autopelissä kun radat ovat neulantarkkoja viivoja joiden ympärillä oleva pelimaailma on pelkkää maisemaa, silmänlumetta.
Carmageddonissa oli laajat ympäristöt joissa radat kulkivat, ja sait joko mennä kiltisti rataa pitkin tai lähteä tutkimaan maailmaa ja ajamaan ihmisiä(ja eläimiä) lyttyyn.
Vahingonmallinnus oli myös upea Carmageddonissa(ainakin kakkosessa), autot menivät ihan palasiksi ja jopa kohtuu realistisen oloisesti. (epärealistisen kestäviä ne silti olivat)

Ja Carmageddon ykkösen Die Anna oli ensimmäisiä pelihahmoja joihin ihastuin. Siitä huolimatta että hän oli pelkkä naama vasemmassa ylälaidassa joka ilmeili häijysti ja heitti kommentteja kun ajoimme ihmisten päälle tai runttasimme vastustajaa oikein kunnolla.
"Psychopathic stunner. Born in a body bag and raised in a morgue."
Tuon enempää ei hahmon taustoista kerrottu, hän oli lähinnä naispuolinen vastine Max Damagelle, mutta perkele että ihastuin häneen.

Carmageddonien jälkeen olen tosiaan etsinyt minulle sopivaa autopeliä. Monen huonon ostoksen jälkeen Burnout Revenge on ehkä lähimpänä sitä mitä olen halunnut. Ensinnäkin se on todella agressiivinen, peli kannustaa runnomaan vastustajia, ajamaan vastaantulijoiden kaistalla ja tekemään kaikkea muuta järjetöntä. Ja se näyttää ja tuntuu todella hyvältä. Ajotuntumaa ei ole pilattu turhalla realismilla, eli käsijarrun käyttäminen 300km tuntivauhdissa ei saa autoa pyörimään typerästi jorpakkoon kuten kaikissa "oikeissa" autopeleissä minulle aina käy.

Mutta siitä huolimatta se on liian vaikea minulle! AAARGH! Sama piirre mikä pilasi sinällään ihan kivan Need for Speed Undergroundin: teet YHDEN PIENEN VIRHEEN pitkässä kisassa niin se on siinä, pakko aloittaa alusta koska et enää millään saa aikarajaa kiinni. Ja minä teen paljon virheitä huolimatta siitä miten helppo pelin autoja on ajaa. Se on äärimmäisen vittumaista.

Ja kolarikisat vasta onkin toteutettu vittumaisesti. Sinällään idea on todella mahtava, joskin joidenkin mielestä(ei minun) ehkä moraalisesti arveluttava: pelaajan on aiheutettava mahdollisimman paha ketjukolari. Kuulostaa hauskalta jos olet kaltaiseni sairasmielinen yksilö.
Mutta miksi miksi miksi se on pitänyt toteuttaa niin päin persettä.

Esim startti. Ei voi vain lähteä normaalisti ajamaan, vaan lähtönopeus määritellään jollain typerällä mittarilla jossa pitää painaa nappia kaksi kertaa. En vieläkään tajua miten se toimii, mutta jos painat väärin niin auto posahtaa siihen, tai saat vain etanavauhdin. Typerää.
No sitten kun auto lähtee liikkeelle niin sitä et saa hidastamaan millään ja ohjauskin tuntuu olevan vaikeampaa kuin tavallisessa pelissä.
Tarkoituksena on saada oma auto rysäytettyä keskelle liikennettä niin että mahdollisimman moni törmää siihen, ja hyvä juttu jos saat matkalla vähän kolaroitua ja tuotua näin vielä lisää esteitä liikenteelle. Autosi posahdettua sen liikerataan voi rajallisesti vaikuttaa, mikä on ihan kiva.
Alalaidassa mittari joka täyttyy mitä enemmän kolaria tulee, ja sen ollessa täynnä pääset käyttämään Crashbreakeria, taas yksi sinällään kiva ominaisuus joka on tehty päin vittua.

Siis: Crasbreaker antaa sinun räjäyttää autosi uudestaan ja aiheuttaa suunnatonta vahinkoa ympäröiville autoille. Autosi myös lentää taas ilmaan ja voit ohjata sen päin muita autoja.
MUTTA VOI VITTU. Mittarin täyttyessä käynnistyy muutaman sekunnin ajastin jonka aikana mittari tyhjenee nopeasti, ja sinun täytyy rämpyttää b-näppäintä ihan vitun nopeasti saadaksesi sen taas täyttymään, tai muuten räjähdyksestä tulee vain pieni lässähdys. Mitä järkeä?

Ja jos kolari meneekin päin persettä, kuten se usein menee, ja haluat aloittaa alusta, niin siinä meneekin ihan vitun pitkä aika. Kamera nimittäin lähtee valumaan hitaasti kolaripaikalta takaisin starttipaikalle, jonka jälkeen vielä muutaman sekunnin latausaika. Mitä pidempi rata sitä pidempään kameralla tietysti kestää rollaattorinsa kanssa. Taas kysyn että miksi vitussa.
Ilman näitä pieniä ärsyttävyyksiä olisin tykännyt kolarikisoista valtavasti, nyt ne ovat vain välttämätön paha.

Entä muut pelimuodot? Traffic Attackiin ihastuin heti. Siinä vain rymistellään eteenpäin ja runnotaan mahdollisimman paljon muuta liikennettä, tästä kun saa lisää aikaa ja turboa autoon.
Tavalliset kisat ovat myös kivoja, kolaroiminen kun on toteutettu perhanan tyylikkäästi. Esim kun kiilaat viereisen pelaajan tolppaan, tulee hieno kamerahidastus ja peli väläyttää jonkin höperön nimen tuolle nimenomaiselle kolarille. Koska pelaan peliä suomenkielisenä, nimet ovat todella omituisia, esim "Tukkijätkä tuulettaa". Mutta se on valtavan nautinnollista.

Road ragessa ei sitten kisatakaan maaliinpääsystä, vaan tarkoituksena on kolaroida kilpailijoita mahdollisimman paljon. Tämä on lempimoodini, ja harmittaakin että näitä kisoja on varsin vähän.

Kaikista vittumaisin pelimoodi on ns. boostikisa, eli tavallinen aika-ajo. Se on juuri se moodi jossa ei sallita yhden yhtäkään virhettä jos haluat sen typerän kultamitalin, ja lisäksi täytyy muutenkin ajaa täydellisesti. Välttämätön paha, kuten kolarikisatkin.
Jos olisi joku cheatti jolla saisi välittömästi kaikki autot ja kisat avattua, olisin naputellut sen aikaa sitten. Haaste ei kiinnosta vitun pätkää enää sen jälkeen kun on vittuuntunut kymmeniä kertoja johonkin samaan typerään kohtaan. Enpä kyllä muutenkaan etsi peleistä haastetta, vaan kokemuksia ja hauskanpitoa.

Ja tämän on pakko olla epäterveellistä, niin väkevästi tämä minuun vaikuttaa. Äsken pelatessa huomasin nojaavani eteenpäin kaikki lihakset jännittyneenä, veri kohisten päässä, ja KARJUIN kurkku suorana aina kun kömmäsin, ja NAUROIN vielä kauheammin aina kun sain vihollisia runtattua, ja HUUSIN JA ÖRISIN kun pääsin ensimmäisenä maaliin. Fiilis oli kuin salitreenin tai painin jälkeen. Siis hyvä fiilis, kun nyt kerrankin voitin kolme kisaa peräkkäin.
Pelit herättävät minussa aina voimakkaita tunnekuohuja. Negatiivisia silloin kun peli on paska tai en osaa pelata, mutta hyvien pelikokemusten aiheuttamat positiiviset tunteet saavat kaiken tuntumaan sen arvoiselta.

Tuli mieleen että pelkoa pidetään yleensä huonona tunteena, mutta joitakin pelejä pelaan juuri sen vuoksi. Mutta siitä voisi kirjoittaa toiste, tästäkin tuli taas ylipitkä jauhanta. Piti vain vähän raivota Burnoutin vittumaisuudesta.

Ainiin. Carmageddonista on myös sarjakuva. http://www.tozzer.com/carm/1.htm

Vietän juuri aikaa ihastukseni kanssa, joka siis tällä kertaa on N.I.C.W. niminen ase pelissä Red Faction 2.

Huomasin ihastuvani sangen harvoin aseisiin. Huom: aina pelien aseisiin. Oikeassa elämässä en pidä tuliaseista.
Tämä nimenomainen kaunokainen ampuu luotien lisäksi kranaatteja, ja näyttää vihollisten sijainnin seinien läpi. On paljon vähemmän yksinäinen olo taistelun ryskeessä kun hän on seurana. <3

Olisikin edes kyseessä älyllinen hahmo, joku joka juttelisi ja esittäisi kommentteja, mutta kyseessä on pelkkä pyssy. :D

Tämä on sitä roolipelaamista: kyyristelen maagien killan lattialla jotta sneak-taito nousee. Aiemmin pyörin ympyrää siinä lattialla, mutta huomasin että paikoillaan oleminenkin riittää kunhan piiloudun onnistuneesti.

Eilen harjoittelin speechcraftia johonkin viattomaan kansalaiseen. Tunkeuduin häneen kotiinsa ja lausuin kohteliaisuuksia loputtomiin. Suurimman osan ajasta epäonnistuin ja hän vihasi minua, mutta aina välillä sutkautus onnistui ja taito nousi. Kun olin tarpeeksi hyvä, aloin provosoimaan ja hän hyökkäsi kimppuuni. Puolustin itseäni, jonka jälkeen ryöväsin kaikki hänen tavaransa ja vaatteetkin päältä.

Nyt pitkä vuorokausi on ohitse, aika mennä nukkumaan. :) Nukahtamista odotellessa luetaan vähän matkaa Walter Moersin mainiota kirjaa Uinuvien kirjojen kaupunki. Suosittelen kaikille, erityisesti jos pidätte kirjoista.

Hyvää yötä.

Puoli yhdeltätoista The Big Bang Theory jatkuu, lasissa halpaa skottilaista mitättömän pieni tilkka, valvomistunteja jo yli 24. Olen entistä ihastuneempi tuohon tiedenaiseen.

Selasin tuossa mesen logeja etsiessäni yhden uneni päivämäärää, ja olen näköjään heitellyt ihmisille lainauksia kirjasta Bill linnunradan sankari robottiorjien planeetalla.



-"Pengohan nyt kapteeni Blyn taskut ja ota niistä kaikki huumeet ja tuo ne minulle. Kun hän herää, hänellä on luultavasti sitä lisää jossain piilossa, mutta tällä pääsemme ainakin alkuun."
Virhe penkoi puhuessaan Billin varuskassia ja näytti voitonriemuiselta löydettyään Billin viinapullon jäännökset. "Ja teidän raataessanne minä aion ottaa hiukan kiinni teitä narkkareita ja juoppoja. Töihin!"

- Nouseva aurinko valoi lämpimiä säteitään nukkuvan Billin sänkisille kasvoille. Hän murahti ja avasi toisen silmänsä. Hän katui sitä heti ja läimäytti silmänsä kiinni niin että narahti kun valo iski hehkuvan kuuman jääpuikon hänen alkoholissa lionneisiin aivoihinsa.

-Ihmiset vetäytyivät taaemmas metallisen joukon lähestyessä ja pyyhkivät huonetta ansaan joutuneen eläimen silmin. (se oli varsin tukalaa ansaan joutuneelle eläimelle.)

-"Siinäkö kaikki?" Meta kysyi ääni ivaa tihkuen. Hän pyyhkäisi ivan leualtaan.

-"Tervetuloa, vieraat", se narahti, "Onnen maille. Minä olen teidän isäntänne, Onni, ja nämä ovat minun maitani."


Ja samassa kirjassa oli myös häpeämättömän hyvää cyberpunk-parodiaa. (lukekaa Neurovelho niin tajuatte)

-Cyn mielestä elämä maistui vanhalta sikarintumpilta. Niin pitikin. Hän pureskeli sellaista. Sylki sen ulos. Hän tyhjensi tuhkat halkeilleesta muovimukista. Pudotti sen. Murskasi sen piikkikorkonsa alle. Tuomion päivä. Päätös.

-Romukauppias nojaili hävyttömästi kaupan ikkunan mielipuolisesti lohkeilleisiin sirpaleisiin.

-Kuvaruutu leimahti vastenmielisesti elämään, ja käsittämättömiä merkkejä sinkoili sen poikki.
"Siinä se on."
"Ei tuosta saa selvää."
"Ei, ellet ole saanut koulutusta. Tuossa on kolmonen, tuossa seitsemän." Naisen silmät laajenivat hänen ihmetellessään Cyn vanhoja oppeja.

-Kun Cyn ääni haipui kuulumattomiin, jäljelle jäi vain hiljaisuus. Kertomus oli lopussa. Hänen yleisönsä ei huomannut sitä, koska kaikki olivat uupumuksesta heikkoja ja olivat hänen äänensä tuudittamina vajonneet sikeään uneen. Eipä silti, ei hän itsekään huomannut sitä, sillä hän oli napsinut pillereitä koko ajan puhuessaan ja oli nyt aivan pilvessä.


Loistava kirja. Kaikki Bill-kirjat ovat. Äkkiseltään voisi luulla halvaksi scifihömpäksi, mutta se on oikeasti älykästä parodiaa. Ja kaikista eniten siinä tehdään pilaa armeijasta ja ihmiskunnasta.