IRC-Galleria

Piti pohtia tätä aiheuttamaani tilannetta ja pahaa mieltä hyvin pitkään.

Blogiin on helppo kirjoittaa, toki, päin naamaa puhuminen ei olekaan niin helppoa, eikä varsinkaan mukavaa. Blogiin voi kirjoittaa turhankin kevyin perustein. Kiukunpuuskassa voi haukkua exät, kavereiden exät ja nykyiset, äidin ja isän, muut tyhmät sukulaiset, kaupantädit, ravintolan palvelun ja osaamattomat autoilijat. Ne, jotka eivät pääse lukemaan kirjoituksia tai ole suoraan yhteydessä itseen. Ja aina on ne poikkeukset, jotka sattuvat blogia lukemaan ja ovat oikeasti itselle läheisiä ihmisiä. Blogia kirjoittaessa itsesensuuri ei varmaan olisi pahitteeksi. Itsekin usein miellän tämän vain omaksi päiväkirjakseni, vaikka sitä lukevat monet eri henkilöt, ja sen takia sisältö toisinaan on kyseenalaista - ihan siitä huolimatta, että täällä kirjoittamani asiat ovat minun näkemyksiäni omasta elämästäni, perheestäni ja ystävistäni. Täällä on helppo tuoda esiin erinäisiä asioita, ja niistä on yhtä helppo loukkaantua. Vaan loukkaantua voi myös silloin, kun joku sanoo jotain ihan kasvotusten.

Pitääkö sitten jotenkin aivan erityisesti arvostaa sitä, että ihmiset puhuvat suoraan, päin naamaa, vaikka se olisi miten loukkaavaa? Mitä kuuluu sanoa siinä kohtaa, kun ystävä lataa tiskiin sellaisia asioita, jotka pahoittavat oman mielen? Kiitos mielipiteestä, ihan vain siksi, että sanoit suoraan? Itsehän olen yleensä päätynyt olemaan vain hiljaa, ajatellut, että se on vain yksi mielipide, vaikka sen esitystapa minua loukkaakin ja asia vaivaa mieltä usein ja pitkään. Voihan se olla niinkin, että ystävä ei aina ymmärrä sanovansa jotain, mikä loukkaa toista. Kuuluuko tuossa kohtaa sanoa, että hei, ei ollut kivasti sanottu? Ehkä kuuluu, mutta minä olen aina ollut huono tarttumaan tuollaisiin juttuihin, en osaa toiselle sanoa, että tuntui ikävältä tai että miksi sanoit noin. En osannut sanoa silloinkaan, kun joku netissä äityi minua haukkumaan tai kirjoitti omassa blogissaan jotain ikävää. Nämä asiat kerääntyvät, ja jossain kohtaa purkautuvat. Yleensä väärässä paikassa ja väärään aikaan. Sitten saa pyydellä anteeksi, mutta taas jäävät keskustelematta ne asiat, jotka ovat omaa mieltä vaivanneet pitkiä aikoja.

Eilen illalla kelailin läpi elämääni ja asioitani vuoden verran taaksepäin. Muistan hyvin erään ystäväni kanssa käydyn keskustelun, kun ajelimme jostain reissusta kotia kohti. Kädet hikoillen kerroin, että olemme kihlautuneet P:n kanssa ja että olemme menossa naimisiin. Päällimmäiseksi mieleen jäivät kommentit, jotka viittasivat avioliiton turhuuteen ja typerään prinsessapäivään, jolla ei oikeasti ole mitään merkitystä. Tulihan siitä paha mieli, todella. En vain uskaltanut sanoa mitään, nikottelin asian itsekseni. Toivoin, että ystävä olisi ollut onnellinen puolestani. Tai vaikka ei olisi ollutkaan, ja olisi ajatellut minun tekevän elämäni virheen, olisi hän voinut edes pehmittää kommenttejaan. Ne, jotka tätä blogia ovat lukeneet, tietävät, että pohdin kaasoasiaa moneen otteeseen. Ilmiselvä valinta ei enää ollutkaan niin ilmiselvä, ja sille oli - ja on edelleen - aivan selkeä ja perusteltu syy.

Mietin, onko sillä merkitystä, missä muodossa loukkaavat sanat esitetään. Olen lukenut eräästä blogista asioita itsestäni, eivätkä ne ole tuntuneet erityisen mieltä ylentäviltä. Eräiden kommenttien siivittämänä harkitsin jo Pipostelun lopettamistakin, ihan tosissani. Olen märehtinyt näitä asioita aikani, ja sitten jättänyt ne omaan arvoonsa. Ajattelin vain olevani liian herkkänahkainen pahoittaessani mieleni kaverin kirjoittamista mielipiteistä. Enemmän ovat loukanneet ne jutut, kun minun valintojani on jollain tapaa vähätelty ja suureen ääneen kyseenalaistettu, ihan suoraan päin naamaa. Riitaa tosin ei ole saatu aikaiseksi ennen kuin nyt. Vaikka kai se on aikakin, eihän tässä olla tapeltu varmaan 18 vuoteen.