IRC-Galleria

Kävin tänää työterveyshoitajalla ihan muiden asioiden puitteissa, mut samalla pyysin, et se mittais vyötärönympäryksen ja punnitsis mut, et vois verrata tuloksia alkuvuodesta mitattuihin. Paino ei ollu pudonnu ku viitisen kiloo, mut vyötäröltä oli 5cm kadonnu johonki. Vaik kai se silti taitaa olla sillai 1kg=1cm. No, enivei, ihan hyvä. Se hoitajaki hurras innoissaan.

Sitte, ku olin lähdössä jo pois, se kysy, et mitenkäs töissä muuten menee. Oli ihan pakko alkaa avautuu. Valitin uupumusta, kiinnostuksen puutetta, saamattomuutta ja huonoa omatuntoa, kun työt ei suju. Hoitaja totes, että kuulostan alakuloselta, ja et se ei oo normaalia, kun samaa on jatkunu jo keväästä asti. Tilanne on siis se, että mulla on nykyään viikonloput aina valmiiks pilalla, kun tiedän, et maanantaina pitää taas mennä töihin. Työpäivät kuluu johonkin ihmeelliseen neppailuun. Tiedän, et pitäis suoriutua tehtävistä ja päästä niissä eteenpäin, mut keskittymiskyky on jotakuinkin nolla, ja siks tuntuu, etten tajua mistään mitään enkä saa koskaan mitään valmista. Huono omatunto siitä, etten tee tulosta, mut silti kätöset kieltäytyy tekemästä mitään. Jokaisen työpäivän jälkeen oon aivan kuitti ja haluaisin vaan nukkua. Lenkille ja tallille lähteminen on usein tahmeeta, vaikka sit on ihan hyvä fiilis, ku on saanu lähdettyä. Kotityöt ei maita, vaatii ponnisteluja pelkkä pyykkikoneen täyttäminen ja päälle laittaminen. Nukun kuitenki ihan hyvin, eikä mun mieltä paina erityisesti mikään. Kesäloma tai tää aktiivisempi liikkuminen ja ulkoilu ei oo tuonu yhtään boostia tähän. Hiukan ahdistavaa. Ja tänään taas istuin täsä työpisteellä pala kurkussa ja kyyneleet silmissä, ku katoin noita työjuttujani ja totesin, et en mä tajuu, enkä osaa. Enkä jaksa.

Torstaina pääsenki sit työterveyslääkärille. Että sillee.