Kaikkee sitä. Mun vanhemmilla on joku vuosituhannen kriisi ja jouduin eilen toimimaan erotuomarina. Vähän. Siis aivan perseestä! Ei ne saanu muuta kuin kinaa aikaiseksi ja mä en edes tiedä mitä mun aina kiltiksi ajattelemastani isästä oikein nyt olisin mieltä, kun se oli eilen sanonut äidille lähtevänsä menemään ja etsivänsä jonkun toisen. Siis päivä sen jälkeen, kun äidin isä kuoli. Ei jumaliste. Oli pakko sanoo, et ei ollu kovin kohtelias ajankohta tollaselle pikkuselle ilmotusluontoselle asialle.
En haluu asettua kummankaan puolelle, tietenkään. Ja tiedän, että noihin kriiseihinkin aina kahta tarvitaan. Mut mun äiti on sairastanu jo jokusen vuoden eikä mun isältä vaan heru mitään sympatiaa eikä empatiaa. Ihan kuin äidin sairaudet olis sen oma valinta. Toki ymmärrän, et on varmaan raskasta isälläkin, mutta SILTI.
Oon jotenkin ihan hämilläni ja ahdistunu tästä kaikesta. Ja pitäis olla ennemminkin onnellisena järjestelemässä mun pienen tyttöni 1-vuotiskekkereitä!