IRC-Galleria

Viikonloput menee aina niin nopeesti. Nyt yritettiin oikein tarkotuksella ottaa rennosti ja rauhallisesti, onnistuttiinki siinä aika hyvin. Ja silti aina tuntuu, et pari päivää hujahtaa ohi ihan tosta noin vaan eikä oo ehtiny edes levätä kunnolla. Puoliväkisin jouduttiin kyllä olemaan kotosalla, kun P tuli kipeeks, mut se oli toisaalta ihan hyödyllistäki. Nyt on nimittäin kutsut tulostettuna, melkein valmiina lähetettäväks. Kirjekuoret pitää vielä kirjottaa, osotteet on kerätty suht hyvällä menestyksellä.

Oon tos miettiny kaveriasioitani taas. Kun oli tän yhden ystävän kans tää riitatilanne. Oikeestaan se on päällä vieläkin, luulisin, kun ei olla tapauksen jälkeen oltu puheissa lainkaan. Musta tuntuu, et varmaan pitäis selvittää asia. En vaan tiedä, miten sen sitten ottais puheeks. Voi olla aika hankalaa, kun ihminen on sitä mieltä, että jos oon häntä loukannut, hänellä ei oo tarvetta enää olla mun kanssani tekemisissä. Mulla on nyt ollu aikaa pohtii tätä asiaa ja mä en vaan vieläkään, valitettavasti, kykene ymmärtämään tätä logiikkaa. Ei se vaan mene noin. Keskenään läheiset ihmiset nyt vaan väistämättä loukkaa toisiaan, ja siitä joko riidellään (sekä jälkeenpäin sovitaan) tai sitten asiat ohitetaan kohteliaasti olemalla hiljaa. Miten voi ajatella, että kaverilla ei koskaan ole tarvetta loukata? Tai no, ei kai tarvetta ole, mutta kun vuosikausia tunnetaan, varmaan joudutaan joskus törmäyskurssille. Ja kuka sua sitten loukkaa, ellei se läheisin ihminen? Ei kukaan tuntematon tuu sulle sanomaan sun huonoista puolistas, arvostele sua tai hermostu johonkin sellasiin pikkuasioihin, jotka vaan ne läheisimmät ihmiset huomaa. Läheisissä ihmissuhteissa nimenomaan tulee riitoja ja loukkantumisia, ja varmaan pitkälti siitä syystä, että osapuolet tuntee toisensa hyvin. Siinä on myös se pohja päästä asiasta eteenpäin, laittaa riita poikki ja voita väliin, jatkaa taas kavereina.

Montako kertaa mäkin olisin antanut lapikasta kaverille, jos olisin ajatellut, että okei, se loukkasi mua, se ei ilmeisesti halua olla mun kaveri. Kyllä mua ja mun elämänratkasujani on yksi jos toinenkin joskus arvostellut ja olen siitä loukkaantunut, mutta ei ole kyllä käynyt mielessäkään sellaset ajatukset, että ne ihmiset ei vois olla mun ystäviä, koska ne loukkaa mua. Ja olisinko nyt tässä, menossa naimisiin, jos harjottaisin samaa logiikkaa parisuhteessa. Että ovesta pihalle vaan, kun menee sukset ristiin. Eihän sillä pitäis olla tarvetta loukata mua, koska me ollaan yhdessä! Vaan kun ne loukkaamiset ei aina ole tahallisia. Väärinymmärryksiäkin tapahtuu. Niistä voidaan keskustella ja sitten ne unohdetaan. Mä olen sitä mieltä, että ihmissuhteiden ylläpitämiseksi pitää nähdä vaivaa. Vihkipapin kanssa just keskusteltiin asiasta. Nykyään tuntuu olevan vallalla se luulo ja käyttäytymismalli, että suhteessa on jotain vikaa, jos se ei toimi sujuvasti koko ajan ja sitten ekan karikon tullessa ajatellaan, että jaaha, vaihdetaan seuraavaan, jos se vaikka olis parempi. Ei nähdä ja tajuta sitä, että niitä karikkoja tulee ihan kaikkien kanssa, ennemmin tai myöhemmin. Niistä vaan kuuluu selviytyä tavalla tai toisella. Toki tässäkin on vedettävä rajat johonkin, ihan kaikesta ei kai voi mitenkään selvitytyä, mutta näistä arjen peruskärhämistä nyt ainakin.

Mä pyysin anteeksi sanomisiani ja sillä hyvä. Toinen ei reagoi siihen mitenkään, koska anteeksi antaminen on turhaa. Mitä mun pitäis sitten tästä päätellä? Että välit on poikki? En voi kutsua häihin yhtä mun pitkäaikaisimmista kavereista, koska se ei harrasta anteeksi antamista? Todellakin tekis mieli antaa asian olla ja antaa sen mähistä omassa kiukussaan, mutta mä en halua valua sellaselle tasolle. Ollaan kuitenkin jo pitkälti yli yläasteiän, ja siellä nää tällaset tapaukset ehkä oli normaalia arkipäivää. Enkä mä oikeesti edes halua antaa asian olla, en pysty. Oon tässä vaan monta viikkoa jo miettiny, miten etenisin tästä tilanteesta. Välillä vituttaa aika rankasti koko juttu, mutta niin kai ihmissuhteet joskus tekee. Elämä on!

Kyllä mä jossain kohtaa ratkasun keksin.