IRC-Galleria

Nyt on kaikki ostokset viikonloppua varten ainaki hoidettu. Tänään leivon ja kuorrutan vähän muffinsseja työkavereille ja sit huomenna siivoon ja teen kakkupohjan valmiiks. Sit ehkä ehdin lauantaina viel vähän shoppailemaan <3

Mä oon täs miettiny, että mitenköhän lauantaina käy. Mummu ja tuffa saattaa poiketa tuomassa kukkia ja kortin, ja ajattelin, et ois voinu vaikka pikaset kahvit tarjota, mut varmaan perinteisesti mummu ei suostu tulemaan meille sisälle, koska on eläimiä. Siis vaikka ne pistettäis eri huoneeseen. Viime syksynä se ei tullu meidän autotallinnurkkaa pidemmälle, vaikka koira oli sisällä ja kissat tarhassa. Masentavaa :( Tuffa tulis kyllä ja välillä yrittää ojentaa mummua, mut ei se suostu. En tiedä mikä sille on tullu, kun ennen se on kyllä pystyny olemaan eläinten kanssa samoissa tiloissa, vaikkei se oo niistä tykännytkään. Ja nyt ei enää onnistu ollenkaan. Kyl musta olis kiva, et mummu ja tuffa vois käydä meillä kylässä.

Sinänsä aika kivaa, et virallinen synttäripäivä on lauantai, niin oon ainakii ite kotona, jos ja kun jotain yllätysvieraita poikkee :) Usein on käyny niin, että viikolla oon sit iltasella jossain liesussa ja P on joutunu vastaanottamaan kukkia :D

Diipadii. Mul on lauantaina synttärit. Ja pienimuotoset kreisibailut. KivinT! Mut mä mietin vaan, että missä välissä mä ehdin valmistella kaiken. Töihinki tarttis olla jotain tuomista perjantaina. Kauppaan pitäis keritä, sit on leivontaa ja vähän siivousta. Kaikki illat on kyllä vähän niinku buukattu täyteen, mut kai mä jossain välissä ehdin. Haluisin viel ehtii vähä vaatekaupoilleki :>

Leipomisesta tuliki mieleeni, et viime lauantaisen mutakakun vuoka on vielä kaverilla ja mä tarttisin sitä seuraaviinki leipomuksiin :O

Heppa täydessä ravissa on kaikkein raainta voimaa,
vain urhein meistä kaikista voi ratsastaa hurjaa heppaa!

Jos housuihin hiipii pelko, niin kaihda silloin satulaa,
vain uljain meistä kaikista voi uhmata hurjaa heppaa!

<3

Oikeesti vihaan noita P:n työreissuja. Ensin aina ajattelee, että onkin ihan mukavaa, kun saa olla rauhassa yksin kotona ja puuhailla omia juttujaan, viettää enemmän aikaa eläinten kanssa ja katsoo telkusta urakalla niitä ohjelmia, jotka ei miestä kiinnosta. Mut sitten, kun se lähdön hetki tulee, niin alkaa lähinnä tuttaa, viimeistään nukkumaan mennessä. Ei siitä vaan tuu yhtään mitään.

Ensinnäkin jännitän aina kaikkia P:n lentomatkoja ihan hulluna. Toisekseen oon jotenkin varmaan vajaa, mut pelkään pimeetä, ja näin syksyllä illat yksin kotona on lähinnä kamalia. Kuulen kaikenlaisia ääniä, jotka varmasti on ihan normaaleja ja niitä kuuluu muulloinkin, mut kiinnitän niihin liikaa huomiota. Koiran iltapissatus pihassa pelottaa, nukkuminen pelottaa, oli makkarin ovi sitten kiinni tai auki. Pitää lukea kirjaa tms. niin kauan, että ei vaan pysy enää hereillä. Ja yleensä valvon aika myöhään ennen ku voin nukahtaa. Jotenki tosi rasittavaa olla tollasen takia sitten töissä ihan silmät ristissä.

Onhan mulla seurana koira ja kissat, mut jotenkaan se ei lohduta mua enää yhtään sitten, kun tulee pimeää. Ehkä, jos mulla olis seurana joku 60-kilonen molossikoira, en olis niin pelokas. Mut nyt mulla on 3-kilonen pikkufifi, joka tietysti aistii mun vauhkon mielialani ja parhaimmassa tapauksessa haukkuu kaikille pienillekin äänille ja saa mut entistä vauhkommaks.

Eikä auta ajatella, että mahdollisuus lentokoneen putoamiseen on häviävän pieni tai että P on hyvä autokuski, kun aina voi kaikkee sattua. Sekään ei lohduta, että koittaa ajatella P:n kotiinpaluuta ja mahdollisia tuliaisia.

Pitäisköhän alkaa pyytää aina joku yökylään, kun muuten stressaan itteni ihan vainoharhaseks...

P lähti taas vaihteeks työreissuun. Äh.

Kävin koiran kans reilun tunnin kävelylenkillä ja loppumatkasta kattelin tos Porkassa, kun joku hieman humalaisen näkönen setä kulki kukkapuska kourassa ja pysäs tien reunaan säätämään jotain kenkänsä kanssa. Aattelin, et ehkä se ei sano mitään, jos vaan nopeesti kävellään siitä ohi. No, ohi päästiin ja sit se hetken päästä hihkasi, et "HEEEI, minkä rotunen toi sun koira on!". D'oh :D

Mietin kaks sekuntia, et vastaanko vaiko en, ja ajattelin, et koska oon yksin, lienee viisainta vastata etten ainakaan aiheuta mitään tilannetta. Setä sitten innoissaan kertoi, että chihuahuathan on maailman pienimpiä koiria. Aijaa? :D Setä kertoi myös omasta kuolleesta koirastaan ja yritti tervehtiä Hekua tietysti lykkäämällä kättä kohti ja kumartumalla koiran päälle. Heku kohteliaasti vaan kääntyi pois ja ignoorasi kaikki tervehtimisyritykset. Sanoin sedälle, että ei se oikein pidä vieraista ihmisistä, mutta ei se sentään enää niin arka ole mitä se on joskus ollu. Sitten se alkoi tiedustella Hekun ikää ja sanoin, että vuodenvaihteessa se täyttää viis. Mun olis kuulemma ollut parempi opettaa Heku "ihmisystävälliseksi" viimeistään 3-vuotiaana, ei siitä enää sellasta tule. "Se kuule taitaa olla sellanen mamman koira". Meinasin sanoo, et ehkä se ei vaan haluu minkään känniläisten lääppivän sitä. Mikään ihmekään, että se kattoo muualle, kun toinen tulee huojuen, käsi ojossa kohti ja haisee viinalle :D

Olin kuitenki Hekusta niin ylpee, kun se ei yhtään ärissy sille sedälle. Me ollaan ahkerasti harjoteltu vieraiden ihmisten ja koirien kohtaamista lenkillä ja nykyään se sujuu niin hienosti :) Heku tietää, et mä suojelen sitä eikä päin vastoin. Me ollaan Cesar Millanin tekniikoilla treenattu remmissä kulkemista ja on kyllä muutamassa päivässä tullu tulosta, Heku on niinku eri koira.

Osallistuin Ht.netissä kiintoisaan keskusteluun siitä, miten Millanin metodit on niin perseestä, kun se pelottelee ja alistaa koiria. Joopa joo (tosin, en mäkään pidä ajatusta sähköpannan käyttämisestä kovinkaan kivana) :) No, ehkä se kameroiden sulkeutuessa niin tekee, mut kyllä sillä on pointtinsa. Riittävästi liikuntaa, riittävästi kuria ja hellyyttä sopivissa tilanteissa. Ja näin sanoo moni muukin "guru". Pitkälle pääsee omalla päättäväisellä energialla ja määrätietosella, rauhallisella käyttäytymisellä, mut pitää silti osata antaa oikeanlaista palautetta oikeassa paikassa. Negatiivinen palaute silloin, kun koira toimii väärin ja vastaavasti positiivinen silloin, kun koira toimii oikein. Ja tietty palautteet pitää antaa koiralle sopivalla energialla. Pehmeelle koiralle ei kovia otteita ja päin vastoin. Mut siis Hekusta on tullu paljon rohkeempi, luottavaisempi ja ilosempi. Se tietää, mitä siltä odotetaan ja se tietää myös, että sen ei tarvii huolehtia mistään vastaan kävelevistä koirista, vaan se on mun tehtävä. Tänäänkin ohitettiin monta koiraa ilman ainuttakaan hepulia :))

Käytiin sitte keskiviikkona mummulassa kattelemassa tavaroita. Oli siellä aika kolkkoa, kun niin paljon huonekaluja ja muitakin tuttuja tavaroita oli poissa. Ja jotenkin tuntu ihan kauheelta tonkia kaappeja ja laatikoita, vaikka äiti nimenomaan sano, että kaikkialle saa katsoa ja ottaa mitä tahansa, mitä haluaa. Suurin osa siitä penkomisesta oli silti sellasta "ai täällä on tääkin, mä muistan tän", sit kertoilin P:lle tarinoita kaikista tavaroista.

Otin itelleni yhden jalallisen, turkoosia lasia olevan tarjoiluastian, Iittalan ison lasilautasen (siihen saa vaikka täytekakun), kuus tummansinistä jälkiruokakippaa, sinikuvioisen lasisen vadin, kakkuvuoan, maljakon ja pari isän maalaamaa pienehköä taulua. Kaikista tulee niin mieleen mummula :>

Ootteks muuten huomannu, että Muse on ihan mahtava orkesteri!

Oikeesti. Niin huikeita biisejä.

Bliss
Knights of Cydonia
Sunburn
Hysteria
Starlight
Uprising
Supermassive Blackhole
Undisclosed Desires
Map of the Problematique
Resistance

Aaaaah <3

Oon niin harmistunu.

Äiti anto mulle avaimet mummulaan, että voisin käydä siellä katsomassa, jos haluan jotain tavaraa muistoksi ja perinnöksi, samoin ku sisko ja serkutkin on siellä käyny. Äidin juoppo veli sen sijaan oli sitten päättänyt lahjottaa sieltä tavaroita joillekin ihan uppo-oudoille ihmisille jo ennen ku lähisukulaiset on ees ehtiny itselleen mitään katsoa. Mummu oli ennen kuolemaansa luvannut siskolle mm. yhden tietyn taulun ja jotain kirjoja, ja äidin veli oli nekin antanu jo pois. Se oli myös meidän isän maalaamia tauluja lahjottanu jollekin, vaikka niistä oli nimenomaan sovittu, että ei anneta mihinkään, tai jos annetaan, niin täytyy saada tietää mihin ne menee ja vielä parempi, jos isä vois ite ne antaa eteenpäin. Siellä nimittäin olis ollu ainakin yks kissataulu, jonka olisin itelleni halunnut. Ja se tollo oli myös myynyt jonkun pöydän jollekin. Ties miten paljon se siitä oli pyytäny, mutta tuffalle vienyt vaan satasen.

Emmä tiiä, mut tuntuu kyllä ihan kamalalta, et kysymättä vaan toisten tavaroita antaa pois. Tuffa oli kyllä sanonu, että niitä saa sitten lahjottaa tarvitseville, kun ei hänellä itellään ole käyttöä, mutta sen verran oli kuitenkin sovittu, että mitään ei vielä anneta vieraille, kun kaikki lähimmätkään ihmiset ei oo saanu omia muistojaan. Kun ei kyse oo kuitenkaan siitä, että pitäis saada jotain hienoa ja kallista, vaan jotain sellasta, mistä tulee mieleen tärkeitä muistoja. Muutenkin ihan älytöntä touhua, koska se asunto on myynnissä ja tarkotus pitää suht kalustettuna siihen asti, että se saadaan kaupaksi ja sillä tonokilla on joku valtava pakko syytää niitä tavaroita sieltä vaan jonnekin. Kai se on rahattomana kiva lahjottaa muille toisten tavaroita, et vaikuttais hyvältä tyypiltä. Mä niin kiehun!!!

Niin härskiä toimintaa. Sit se tyyppi vielä valehtelee minkä ehtii eikä pysy perässä omissa jutuissaan. Ja se on olevinaan niin hurskas, että oikein ällöttää. Siskon kummisedän ominaisuudessa se oli päättäny antaa siskolle lahjaksi raamatun ja kultaisen ristin. Eipä siinä kai mitään, mutta pisteitähän se sillä kalastelee... sisko ei oo sen kans missään tekemisissä ollu vuosikausiin eikä halua sellaselta valehtelevalta juopolta yhtään mitään. Ja muutenkin, hei, RAAMATTU!? Jos jotain hengellistä luettavaa haluaa antaa, niin ois niitä vaihtoehtoja muitakin, raamattu nyt kuitenkin on aika extremeä luettavaa, jos sillä alottaa. Jotenkin niin naurettavaa, että tommonen alhanen alkoholisti on olevinaan niin uskossa ja tuputtaa sitä muillekin. Sehän potkittiin pellolle Valamon luostarista, koska se oli sielläkin aina kännissä. Ei kauheen katu-uskottavaa.

Pääsin vihdoin muuttamaan uuteen työpisteeseen. Tää on kyllä nyt aika luksusta: uusi pöytä, jossa on oikeesti tilaa näytölle, telakalle, läppärille ja kaikelle oheistuotteelle, mahtuu kynäteline, post-itit, juomalasi, vihko, käsilaukku, kuulokkeet ja työnteossa tarpeelliset paperit. Sit on lisäks tollanen pyörillä kulkeva laatikosto, jossa on pari lokeroo mapeille ja kolme pientä vetolaatikkoa, johon saa sit mahtumaan mm. käyntikortit, cd:t ja muut pienemmät tavarat. Eväätkin menee kivasti yhteen lokeroon ja siellä pystyy pitämään myös paperilokerikossa sellaset projektipaperit, mitä ei just välttämättä työssä tarvii. Ennen mulla oli n. puolta pienempi pöytä ja se oli ihan tupaten täynnä tavaraa, kun kaikki piti pitää siinä. Se oli aina sekanen.

Viikonloppu vierähti Helsingissä. Lauantaiaamuna yhdeksän aikoihin lähdettiin ajelemaan ja sunnuntaina viiden jälkeen oltiin Porissa. Häät oli ihan mainiot, ja sää hieno. Oikeastaan oli vähän liiankin kuuma, kun ei edes merenrannassa, jossa se juhlapaikka sijaitsi, tuullut yhtään. Ja siellä oli aivan stanasti ampiaisia, kaikki tietysti kauheen kiinnostuneita mun kukkamekostani. Argh. Parhaimmillaan niitä oli neljä tai viis samaan aikaan nuuskimassa. Voin kertoo, että oli aika tuskaa pidätellä kiljuntaa, kun ei kehdannu muiden häävieraiden nähden mitään kohtausta aiheuttaa :D Pääsin vähän tanssimaankin, työkaveri vei mua tanssimaan ja P:kin sitten loppuillasta, kun olin tarpeeks houkutellu <3 P:llä oli sunnuntaiaamuna hiukan paha olo eikä herkullinen hotelliaamiainenkaan oikeen maittanu, mut mä söin kyllä sit senkin edestä, ei tuntunu missään - paitsi vatsassa sen mässäämisen jälkeen :D

Ja jalat ei ollu millänsäkään niillä huikeilla koroilla kävelemisestä. Vähän oli väsyneet, kun heti iltapäivästä piti seisoo varmaan toista tuntia (ja osa vielä nurmikolla, mihin tietysti korot uppos jatkuvasti), mutta kävely ja tanssiminen ei kyllä tehny tiukkaa koko iltana.

Olin hiukan tyytyväinen sitä paitsi siihen, että uudet kynnet mätsäs mekkoon :>